Siivoilua

En tiedä feng shuista mitään, mutta sen tiedän, että ympäristön sotkuisuus vaikuttaa suoraan mielialaani. Valitettavasti kämppäni on usein siinä kunnossa, etten kehtaisi avata ovea edes pitsalähetille. Jo eteinen pursuaa roskia, joita en ole jaksanut viedä, kylpyhuone on täynnä mahan sisältöä (kuvottava näky, kerta kaikkiaan :/ ), keittiössä on likaisten astioitten himalaja, vaatteita on siellä täällä ja pöydät, matot, lakanat ja lattia ovat täynnä ruuanmurusia. Asun bulimialuolassa.

Joskus harvoin, kun saan siivottua, huomaan piristyväni huomattavasti ja saan muitakin asioita hoidettua. Siivousurakkaan on kuitenkin sitä vaikeampi tarttua mitä pidempään sitä on lykännyt. Nykyään olenkin pyrkinyt tekemään jotain pientä joka päivä: tiskaamaan edes muutaman astian, keräämään roskat lattioilta saman tien, viemään roskapussin aina kauppaan mennessä tai pyyhkimään pöydän mikron piippausta tai veden kiehumista odotellessa. (Välillä oikein naurattaa, kuinka itsetyytyväiseksi tulen, jos olen saanut pestyä koneellisen pyykkiä. Toiset ihmiset kuulemma käyvät töissä, opiskelevat, harrastavat, hoitavat omia ja muiden lapsia…)

Siivoaminen on minulle itsestäni huolehtimista samalla tavalla kuin suihkussa käynti tai vitamiinien popsiminen. Mitä sotkuisempaa kodissani on, sitä huonommin voin. Voisin haastaa itseni tekemään joulusiivouksen huomenna, niin olisi mukava palata joululomalta puhtaaseen asuntoon. Viiden minuutin pikasiivous joka ilta ei myöskään olisi huono idea. Pari mukavaa kappaletta vaan soimaan ja hihat heilumaan.

Jos koet tarvetta saada järjestystä kotiisi ja turhaa tavaraa pois, käypä vilkaisemassa viiden minuutin vinkit täältä.

Matkaan taas kuljen nyt...

Tein eilen illalla matkasuunnitelman tulevalle vuodelle ja tarkemmin vielä tulevalle parille kuukaudelle, joiden aikana uskoakseni joudun kulkemaan ilman matkakumppaneita ja tarvitsen siis hyvän reittisuunnitelman tuekseni. Kun haluaa päästä paikasta A paikkaan B ajassa Z, on hyvä asettaa matkalle välietappeja, jotka eivät ole liian kaukana horisontissa. Ihmismieli on siitä hassu, että jos tavoite on liian kaukana, sen eteen ei tee mitään, koska ehtiihän sitä myöhemminkin. Samoin jos tavoite on kovin suuri, se voi olla liian iso pala haukattavaksi ja hahmotettavaksi kerralla. On siis kaikin puolin tehokkaampaa jakaa sekä tavoite että matka-aika pienemmiksi palasiksi.

Oma piste B:ni ensi vuoden lopulla on siis sellainen tilanne, jossa olen ns. ulkoisesti parantunut syömishäiriöstä – toisin sanoen olen vapaa häiriökäyttäytymisestä ja fyysisesti terveissä mitoissa (niin kuin olen kyllä jo nyt). Kokonaisvaltaiseen toipumiseen kuluu varmaan monta vuotta, kun on sairastanut jo vuosikymmenen, mutta uskon, että konkreettisesta häiriösyömisestä voi päästä paljon nopeammin eroon.

Minun ensimmäinen etappini, A1, on vähentää ahmimispäivät kahteen viikossa nykyisen seitsemän sijasta, punnita itseni vain joka toinen päivä ja opetella syömään ahmimattomina päivinä 3-4 tunnin välein, ja ainakin aamiainen start-listan mukaan. (Start= ravitsemusterapeutin laatima ruokalista, jolla ex-Lapparissa tavallisesti aloitetaan syömishäiriöisten hoito, ja joka vastaa energiamäärältään istumatyötä tekevän pienikokoisen (vanhemman) naisen kulutusta. Siitä siis yleensä edetään isompiin ruokamääriin. Jos olet kiinnostunut listoista, laita sähköpostiosoitteesi minulle, niin voin lähettää sinulle lisäinfoa.) Matkaani A0:sta A1:en olen varannut neljä viikkoa ja jokaiselle viikolle on vielä omat välitavoitteensa. Aion vähentää ahmimista ja vaa’alla hyppäämistä asteittain: ensin kertaan päivässä, sitten joka toinen päivä jne. Nyt aluksi yritän myös saada unirytmini säännölliseksi ja aloitan mielialalääkityksen. Joulun ja uuden vuoden juhlinta tuovat omat haasteensa mutta toisaalta myös helpotuksensa, sillä joulunvietto perheen seurassa estää tehokkaasti ahmimisen ja oksentamisen ja vanhempien luona päivärytmikin pysyy helpommin normaalina.

Mietiskelin tässä, miksi ahmimisen vähentäminen ei tunnu ajatuksena lainkaan pahalta, mutta siitä luopuminen kokonaan sen sijaan tuntuu ihan mahdottomalta. Tajusin, että kyse on kontrollista ja kontrollista luopumisesta, ja nimenomaan kontrollista luopumisesta luopumisesta ja toisaalta samalla myös kontrollista luopumisesta. Kuulostaako sekavalta ja paradoksaaliselta? Sitähän se on. Ahmiminen on minulle turvapaikka, joten tieto siitä, että saan ahmia joskus tulevaisuudessa vaikken tänään saisikaan, helpottaa oloa kummasti. Silloin kun en ahmi, kontrolloin kaikkea liikaakin, mutta ahmiessa taas voin heittää itsekontrollin hetkeksi narikkaan. Toisaalta taas suunniteltu ahmiminen on kontrolloitua sekin. Ahmimiskauden käyttäytymisen tuttuus tuo myös valheellista elämänhallinnan tunnetta (samoin anorektisempi oireilu) ja siitä luopuminen on hyppy tuntemattomaan. Jos siis luovun ahmimisesta, luovun sekä kontrollista luopumisesta että kontrollista.

Ehkäpä parantumisen kannalta olennaista olisi opetella ahmimisen korvaavia, terveitä rentoutumistapoja ja toisaalta pohtia tarvetta kontrolloida itseään ja elämäänsä ylipäätään. Luulen, että itselläni kontrollintarpeen taustalla on valtava turvattomuudentunne. Miksi sitten koen oloni niin turvattomaksi, että haluan hallita kaikkea? Olenko turvaton, koska olen niin yksin? Valheellisuus luo yksinäisyyttä ja turvattomuutta, kun ei voi pyytää toisilta apua, koska silloin paljastuisi. Olenko turvaton siksi, etten rakasta itseäni? Silloin kun olen yksin, paikalla ei ole ketään toista rakastamassa minua ja jos en itse rakasta itseäni, olen yksin ollessani kokonaan ilman rakkautta ja huolenpitoa. Tuntuu, että olen tätäkin asiaa puinut läpi neljän eri terapeutin ja lukuisten lääkäreiden kanssa… En tiedä, onko tästä kaikesta pohtimisesta siis mitään apua. Kunhan taas yritän selventää sisimpäni solmuja hitusen. Tämän paranemisprojektin tarkoituksena on kuitenkin ennen kaikkea toimia ja päästä siten lopulta eroon tästä sh-möröstä, jota mitkään terapiat ja analysoinnit eivät toistaiseksi ole karkottaneet. Just do it. ;)

Kohti uutta vuosikymmentä

Olen pitänyt taukoa bloggailusta takaraivossani jonkinlainen ajatus syömishäiriöstä ja kaikesta siihen liittyvästä irrottautumisesta. Kovin passiiviseksi ovat parantumisyritykseni kuitenkin jääneet, sillä karu todellisuus on edelleen se, että koko elämäni pyörii ”huumeeni” eli bulimian ympärillä. Ihana seurustelusuhde lopahti parin kuukauden jälkeen syistä, joita en täällä nyt aio eritellä (ei kyllä liittynyt sairauteeni, ihme kyllä) ja siitä asti arkeni näyttämöinä ovat enimmäkseen toimineet ruokakauppa, oman kodin keittiö, vessanpöntön edusta ja ajoittain sitten ”työkämppä” (lue: entinen kotini alias nykyinen paikka, jossa harjoitan prostituutiota silloin, kun ruokaan tai vuokraan on pakko saada rahaa, eli kun kaikki mahdolliset pikavipit on hyödynnetty).

En ole heinäkuun jälkeen käynyt missään hoidossa, koska ihastumisen huumassa se tuntui turhalta, mutta erästä somaattista sairauttani hoidettaessa sain myös psykiatrikonsultaation ja lähetteen takaisin syömishäiriöyksikköön tutulle lääkärille. Lääkäriaika on jo ensi viikolla, joten täytyy sanoa ex-Lapparin kunniaksi, että asiat näköjään rullaavat nykyään erittäin tehokkaasti. (Viimeksi jonotin poliaikaa puolitoista vuotta.) Lähete lähti nimittäin ennen itsenäisyyspäivää ja kirje kolahti postiluukusta jo tämän viikon alussa. Liekö sitten jotain vaikutusta sillä, että olen entinen potilas, en tiedä. Olen joka tapauksessa kiitollinen, että minut huolitaan vielä takaisin hoitoon. Tällä kertaa aion nimittäin suhtautua tarjottavaan apuun vähän eri tavalla.

Kaikkien sairauteeni ja elämäntilanteeseeni liittyvien rumien tosiasioiden objektiivinen tarkastelu on nyt tuonut minut siihen pisteeseen, että uskoisin olevani valmis ottamaan apua vastaan, vaikka se tuntuisikin pahalta, rajoittavalta ja väärältä. Haluan parantua ja elää vielä joskus tavallista, hyvää ja tasapainoista elämää. Haluan oikeisiin töihin, päästä opiskelemaan alaa, josta olen kiinnostunut, olla rehellinen ihmissuhteissani (ja ylipäänsä omistaa sellaisia), jaksaa harrastaa ja nauttia asioista, liikkua ja viihtyä omissa nahoissani. Ennen kaikkea haluan tuntea eläväni täysillä enkä katkerana siitä, että jokainen hetki vain valuu käsistäni enkä sairauteni takia saa kokea kaikkea sitä, mitä muut terveet, nuoret ihmiset ympärilläni. Olen kyllästynyt ajattelemaan, kuinka surkeaa on, etten voi tehdä sitä, tätä ja tuota, koska olen sairas, koska ei ole rahaa, koska minua ahdistaa ja masentaa, koska siellä joutuisi ehkä syömään, koska ei ole sopivia vaatteita… En halua jäädä paitsi elämästä sairaiden tekosyiden varjolla.

Mielikuva onnellisesta ja terveestä elämästä on riittävän houkutteleva antaakseen minulle voimia kestää tämä välivaihe: avuun saaminen ja paranemiskamppailu – luopuminen ja sairauden saattohoito. Suostun menemään osastolle, jos lääkäri suinkin katsoo sen hyväksi, sillä kotona en pysty katkaisemaan kierrettä. Suostun olemaan siellä niin pitkään kuin on tarvis ja suostun jatkamaan osaston jälkeen päiväosastolla. Se kaikki on vain omaksi parhaakseni, väline päästä kohti tavoitettani. Kaikki syyt, joiden vuoksi olen lykännyt parantumistani, ovat olleet pelkkiä tekosyitä nekin. En tule tienaamaan koskaan tarpeeksi rahaa, että voisin ”rauhassa” mennä sairaalaan. En tule olemaan koskaan tarpeeksi laiha. Aina tulee uusia tekosyitä: opiskelu, lomamatka, seurustelu… Ja tämä helvetti vain jatkuisi. Jos sairastaisin syöpää, tuskin olisin rahatilanteen tai pääsykokeiden takia menemättä hoitoon. Miksi tekisin niin nytkään? Syömishäiriö ja masennus syövyttävät kaiken arvokkaan elämästä, ne ovat sielun syöpiä ja elämän ilot tappavia etäpesäkkeitä, jotka haluan leikata irti heti, kun mahdollista, ja ennen kaikkea, ennen kuin on liian myöhäistä ja kuolen niihin.

Teen vuodenvaihteessa uuden vuoden lupauksen, jota tuskin tulen katumaan. Lupaan tehdä kaikkeni parantuakseni ja ottaa vastaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman avun. Ensi vuodesta tulee teemavuosi, jonka teema on tervehtyminen. Aion päästä vuoden kuluessa irti itsetuhoisesta syömiskäyttäytymisestä eli toisin sanoen opetella täsmäsyömisen jalon taidon. Vaikka tähän asti olen kapinoinut virallisterveellistä ruokavaliota vastaan kaikin mahdollisin tavoin uskoen milloin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon, milloin veganismiin, milloin elävään ravintoon jne., aion nyt opetella syömään ihan normaalisti. Hifistelyn aika on sitten myöhemmin, jos se silloin edes enää jaksaa kiinnostaa. Eikö ole aika naurettavaa kuvitella nauttivansa jotain vehnänorasmehuja, jos todellisuudessa ahmii 15 kiloa ruokaa päivässä ja pelkkä normaali ruokavaliokin tuntuu mahdottomalta toteuttaa? (Vaikka eihän se ole… Siihen vain tarvitsen vähän tukea.) Vaikka uskonkin, että syömämme ruoka vaikuttaa terveyteen, niin ihminen on kuitenkin kokonaisuus. Tässä tilanteessa minulle terveellisintä on oppia syömään mielenterveellisesti!

Olen siis tämänhetkisistä kaaostuntemuksista huolimatta siirtymässä toiveikkaana uuteen vuoteen ja uuteen jaksoon elämässäni, nyt kun minulla vihdoin tulee jopa olemaan sellainen. Ennen tämä blogikin on ehkä toiminut enemmän sairauteen tuudittajana kuin parantumisen vauhdittajana, kun olen romantisoinut kärsimystäni ja vinkunut paijauksia ja voimahaleja eli toisin sanoen hakenut huomiota sairaudellani, kuten kaikissa ihmissuhteissani. Nyt toivon, että tästä tulee itselleni paikka, jossa seurata toipumisprosessiani ja ehkä myös paikka, josta joku muu samankaltaiseen tilanteeseen joutunut voi saada itselleen uskonvahvistusta (tai sitten hyvät naurut…).

Paljon valoa ja iloa teille, armaat lukijani!

-Superchic kiittää ja kuittaa.

30 päivää ilman bulimiaa

Päätin perustaa toisen blogin tätä projektiani varten:
Minun taisteluni

Now that you're out of my life I'm so much better

Olen niin tottunut luopumaan, että nyt olen tarpeeksi vahva luopumaan sinusta. Takiasi olen luopunut paljosta, mutta nyt sanon sinulle hei hei, itseni takia. Tarvitsen suhteestamme nyt ainakin kuukauden taukoa. Jos sitten vielä vedät minua puoleesi, voi olla, että otan sinut takaisin. Tällä hetkellä minulla on vahva epäilys, ettei niin käy. Minulla on nyt toinen, Elämä, ja sinä olet viime aikoina ollut vain häiritsevä kolmas pyörä.

Uskon kyllä, että pärjään ilman sinua. Olen viime aikoina pärjännyt mm. ilman rahaa, alkoholia, puhelinta, internetiä, kahvia ja televisiota -miksi siis en tulisi toimeen ilman sinua? Luovuin hiljattain kaikista päihteistä (kofeiini mukaan lukien) ja ensi viikolla alan (lähes) vegaaniksi. Jos noihin olen valmis ja kykenevä, olen myös valmis olemaan sinusta erossa. Minulla on iso kasa korviketoimintoja jo listattuna siltä varalta, että kaipuuni sinua kohtaan yltyy sietämättömäksi. Lisäksi minulla on iso joukko tukijoita, ja suurimpana niistä tämä uusi rakkauteni, Elämä.

Siispä, hei hei, toivon mukaan hyvästi, rakkaani.

Voisinpa uskoa siihen, että oikean elämänkin tarinoilla voi olla onnellisia loppuja.

En uskonut rakkauteen

Tekee mieli itkeä ja nauraa ja huutaa ja itkeä vielä vähän lisää. En ole koskaan tuntenut olevani näin kotonani jonkun toisen seurassa. Ihan kuin olisin löytänyt puuttuvan palasen itsestäni, minä kyyninen, rakkauden hylännyt masentunut ihmisenraato. Ikävöin häntä kaiken aikaa, kun en ole hänen seurassaan. Tänään suhteestamme tuli virallinen. Seurustelen. Minä! Olen viimeksi seurustellut neljä vuotta sitten. En harkinnut sekuntiakaan, kun hän pyysi minua tyttöystäväkseen. Tämä on niin uskomatonta.

Sanat eivät riitä

Ei voi olla totta. Tämä on niin ihanan kaunista ja kauniin ihanaa. Minä olen rakastunut. Tuntui niin hyvältä, niin uskomattoman epätodellisen hyvältä ensimmäistä kertaa herätä hänen kainalostaan ihan turvassa, haistella hänen tuoksuaan tyynyliinastani, tuntea perhosia vatsassa pelkästä käden hipaisusta. En ole tuntenut mitään tällaista vuosiin. Se poika on juuri täydellinen minulle epätäydelliselle, niin mielenkiintoinen, kohtelias, huomaavainen, älykäs, herkkä, söpö, ujo, musikaalinen, hauska - en saa hänestä tarpeekseni nyt enkä koskaan! Tykkään niin paljon, että pelottaa, mutta nyt aion laittaa itseni likoon pelosta huolimatta. Rakastan rakastaa.

Sittenkin

Katso nyt! Luulit, ettet koskaan pääsisi pois sieltä, missä kärsit niin paljon. Mutta nyt kaikki on hyvin, selvisit talvesta ja keväästä, olet nyt elossa ja elämä riittää. Sinä rohkea tyttö, osaava nainen, vahva ihminen, sinä jaksoit taistella ja jaksat edelleen. Sinä pystyt muuttumaan ja muuttamaan, oppimaan virheistäsi ja vähitellen liityt takaisin maailmaan. Pimeys ei ollutkaan lopullista, vaikka olit siitä niin varma. Ihmeitä ei tapahdukaan vain kirjoissa ja satujen maailmoissa, vaan ne on mahdollista kokea itse, elävästi ja palavasti. On ihme, että olet elossa! Olet nyt rikkaampi kuin koskaan, sillä millään miljoonilla ei voisi ostaa vapaaehtoiseen hautaan menetettyä nykyhetkeä.

On ihmisiä, jotka rakastavat ja joita rakastat. On poika, jonka hymyä et saa koko yönä mielestäsi ja jonka takia valvot aamunkoittoon levottomana. On neljä vanhaa ystävää, joiden näkemistä odotit ilolla pitkästä aikaa. On avoimia ovia ja ikkunoita, uusia tuulia ja menneitä myrskyjä.

Jotain omaa

Saat katsella ahnaasti vartaloani, tunnustella sitä ja ronkkia paikkojani känsäisillä kourilla, joissa on likaiset kynnenaluset, mutta älä katso käsiäni. Annan sinulle sukunimeni, etunimenikin, päästän sinut kotiini raiskaamaan katseellasi lapsuudenaikaisen nalleni ja äitini maalaaman taulun, mutta minun käteni ovat minun; älä silitä ranteitani, älä ihmettele halkeillutta sormien ihoa, älä tarkenna röntgenkatsettasi oikean käden rystysen kovettumiin, älä risti kättäsi minun käteeni. Käsiäni en sinulle anna. Näillä käsillä olen rakastanut. Olen antanut näiden sormien tanssia elokuvateatterissa ensirakkauteni sormien välissä, olen vastaanottanut ehtoollisleivän, olen pitänyt ystävää kädestä, letittänyt siskoni paksua tukkaa ja heijannut sylilasta uneen - nämä kädet ovat kaikkein pyhimpäni. Siihen et kajoa. Minun käsistäni voi lukea liikaa. Tällaisia sormenjälkiä on vain yhdet.

Meidän tyttöpä syö teidänkin äidin laittamat ruuat

Olen jo syönyt.
Olen
haukannut
pureskellut
niellyt
nuollut
maistellut
hotkinut
makustellut
nautiskellut
imenyt
jauhanut
kassikaupalla ruokaa.
Olen jo syönyt
neljä vuotta
loppuelämäni edestä.
Enkö vieläkään ole kylläinen?

There's no one else to blame

Yritän niin kovasti ajatella positiivisesti, olla rypemättä itsesäälissä ja keskittyä elämän hyviin puoliin. Silti oloni on todellisuudessa aika ankea, jos kauppalaskuihin, homeiseen tiskivuoreen ja vessan lemuun on uskomista. Herääminen on taas ollut ylivoimaisen vaikeaa. Olen koko ajan suunnattoman väsynyt ja syön ahdistusnappeja "huvikseni" vuorokaudenajasta riippumatta. Niinpä meinaan pyörtyä kaupassa huimaukseen ja häpeään, kun ladon kolmatta kertaa saman päivän aikana monen kymmenen euron arvosta roskaruokaa korista liukuhihnalle. Sydänkin on hyppinyt viime päivät kuin sähköiskuinen koekaniini, ja oksennus juuttuu jo kurkkuun, kun en ole pitänyt taukoa moneen moneen päivään.

Ei vaan huvita, ei jaksa, ei mitään. Turhaa tämä kirjoittaminenkin, kun toistan vaan itseäni ja kieputtelen samoja ajatusketjuja vuodesta toiseen.

En osaa muuttua! Enkä kai edes halua.

Kiitollisuudesta

Tänään voin olla kiitollinen paljosta.
Yöllä sain nukahtaa raittiiseen ilmaan lämpimään peittoon kääriytyneenä kuunnellen kaukaisen autotien suhinan ja lintujen kujerruksen rauhoittavaa kudelmaa.
Tänään minulla ei ollut yhtäkään maksamatonta laskua, ja tililläkin on vielä monta sataa.
Näin sukulaisiani, enkä tavoistani poiketen tuntenut itseäni ollenkaan ulkopuoliseksi.
Näen erään pojan huomenna ja saatan saada ainakin kaverin hänestä - ehkä enemmänkin.
Pian pääsen nauttimaan aamuisesta kahvipaahtimon tuoksusta, lenkeistä Töölönlahden rannassa, keskustan kahviloista, Kallion hämäristä pikkuputiikeista, puistoista ja ratikan kolinasta. Minä rakastan kaupunkia yli kaiken.
Pystyn taas keskittymään ja nauttimaan lukemisesta.
Iloitsen pienistä asioista: uudesta hiusväristä, hyvästä teestä, tuoreista herneistä, keskusteluista siskon kanssa, kesäsateesta, kukista, lasten höpinästä ruuhkajunassa, katumuusikon hymystä ja tervehdyksestä.
Rakastan maailmaa, olen utelias, haluan nähdä ja kokea kaiken mahdollisen, matkustella ja ELÄÄ!
Minulla on elämä vasta alussa. Vielä ei mikään portti ole lopullisesti teljetty.
Olen elossa. Minä, joka olin päättänyt kuolla tänä juhannuksena. Minä elän! Minä sain tänään tuntea, miltä tuntuu, kun jalat osuvat kävellessä maankamaraan ja aurinko lämmittää selkää.
Pieniä, mutta niin suuria asioita.

Selkä seinää vasten

Aloitin pari kuukautta sitten paperipäiväkirjan säännöllisen kirjoittamisen, minkä johdosta olen huomannut huolehtivani ja murehtivani ihan liikaa ja tekeväni liian vähän. Pelkään, että stressaan itseni hengiltä ennen pitkää, ellen muuta asenteitani. Olen hukuttanut huolta ja ahdistusta bulimiaan koko aikuisikäni ja pystynytkin elämään ulkopuolisen silmin välillä varmaan hyvinkin huolettomasti. Nyt, kun olen pakottautunut pysähtymään ja kuuntelemaan itseäni, oikeat tunteet ovat alkaneet nousta pintaan. Minä stressaan kaikesta ja koko ajan - etenkin raha-asioista. Tunnen itseni todella turvattomaksi varsinkin ilman rahaa. En tiedä, voisinko olla murehtimatta toimeentuloani, vaikka voittaisin jättipotin lotossa. Ilman rahaa olen riippuvainen muista, ja se on äärimmäisen epämiellyttävä ajatus; inhoan tarvita ja pyytää apua. Inhoan olla läheisilleni velkaa tai kiitollisuudenvelkaa. Ei ku minä itte!! Olen helvetin itsepäinen ja itsekäs.

Viikonloppuna kerroin ystävälleni pikku salaisuuteni. Vai pitäisikö sanoa ison. Bulimiasta hän jo tiesikin. Olen monta kertaa leikitellyt ajatuksella, että avautuisin hänelle aiheesta, sillä häneen luotan sataprosenttisesti. Nyt vasta uskalsin. Ja tuntuu niin hyvältä, helpolta, kevyeltä. Kiitos P. Kiitos, kun et pelästynyt minua pakoon.

Tapasin erään pojan samana iltana ja kerroin hänellekin. Hän haluaa tavata uudestaan. Jäin yöksi, hän keitti kahvit aamulla, saattoi junalle, soitti illalla ja laittoi tänään viestiä, kun puhelimeni oli kiinni. En tiedä, mitä ajatella. En tiedä, onko hän ihminen, jota voisin rakastaa, vaikka hän todella suloinen onkin. Tuntuu, että nykyään en enää osaa oikeasti ihastua. Pelkkä ajatuskin seurustelusta saa jäätävän pakokauhun aikaiseksi. Ja niin, iso paha seksi. En pysty siihen, tai en halua. En tunne mitään; irvistin inhosta, kun hän ei nähnyt, pidin silmät kiinni, tulisitjoenminäpidätästä!, itkin yöllä salaa hänen nukahdettuaan, kun oli niin likainen olo. En pystynyt kieltäytymäänkään kokonaan, kun toinen oli niin innoissaan. Tein sen vain häntä miellyttääkseni, enkä tiedä, miten toimisin jatkossa. Satutan itseäni, jos suostun väkisin. Ehkä mielialalääkityksellä on sormensa pelissä ja haluni palaavat, kun joskus hamassa tulevaisuudessa lopetan ne. Ja kun vihdoin lopetan huoraamisen. Mutta mitä siihen asti? En minä voi seurustella, en voi ihastua, en rakastua, en edes tapailla ketään. Olen tunnevammainen.

Nyt menen nukkumaan ulos, parvekkeelle. Huomenna saan avaimet uuteen kotiin. <3

Onnellisuutta ilmassa

Kävin keväällä hyvin syvällä pimeässä, mustimmissa elämän kaivoksen syövereissä, ja toivon, etten enää koskaan joudu tuntemaan samaa sietämätöntä painetta ja tuskanhikeä. Minulla on taas toivoa, pitkästä aikaa, enkä voisi olla kiitollisempi. Pikavippivelat ovat historiaa ja pian, ihan pian, pääsen pois tästä loukosta: muutan uuteen kotiin, josta ei tule samanlaista bulimia-bordelli-eristysselliä, vaan oikea koti lähellä ystäviä ja kaupungin kumua, koti, jonka ikkunasta näen huvipuiston valot iltaisin ja jonka ympärillä kuhisee elämää.

Olen vielä kahden tulen välissä, sillä aion säilyttää kaksoiselämäni jonkin aikaa, kunnes pärjään ilman tätä pimeää puoltani. Pidän siis vanhan asunnon "työasuntona", kunnes voin irrottautua kokonaan tästä itseni alentamisesta. Kun en enää tarvitse bulimiaan rahaa. Nyt jaksan uskoa, että se päivä vielä tulee.

Olen pikku hiljaa lakannut pelkäämästä ruokaa. Aloitin lasillisella maitoa silloin tällöin pahimpaan heikotukseen, mutta nyt olen jo edistynyt start-aamiaiseen ja itse asiassa jopa yhteen kokonaiseen täsmäsyömispäivään. Kotona, vapaaehtoisesti! Tuntui seikkailulta kulkea kaupan hyllyjen välissä valiten koriin perunoita, kalaa, kinkkua, rahkaa, oikeaa ruokaa niin kuin kaikki muut, tarvitsematta hävetä ostoksiaan.

En tiedä, miten selvisin pois pahimmasta helvetistä. Kirjoitin, itkin, rukoilin, pakotin itseni suihkuun ja ulos ja ottamaan asiakkaita ja lääkäriin ja pankkiin ja ystävien kanssa puistoon, huijasin itseäni jaksamaan päivän kerrallaan - ja äkkiä en enää ollutkaan siellä syvällä, vaan vapaa! Ei enää velkoja. Hankin itselleni lainakiellot kaikkiin pikavippifirmoihin, jotten enää koskaan valuisi samaan hämärään.

Olen antanut auringon sulattaa ahdistusta, olen rakastanut perhettäni ja ystäviäni ja surrut pitkällistä poissaoloani. Olenhan ollut niin kaukana, vaikka olisinkin ollut fyysisesti läsnä. Nyt minä yritän olla tässä. Juhannus oli elämäni ihanin: mökki, valo, lauluja ja soutelua tyynellä järvellä kokkojen loisteessa, rakkaita ihmisiä, grilliruokaa, saunomista, järveen montakertaamontamontavieläkerran!, minä humalassa, onnellisena, pyörryksissä ja rakastettuna nukahdin aamukahdeksalta täyteen ahdettuun parisänkyyn savulta ja koivunlehdiltä tuoksuen.

Valutin taas yhden turhan, turran päivän hukkaan. Tunti tunnin perään tuijotin samaa pistettä seinässä, väsytti niin paljon, että pelkkä silmien räpyttely tuntui raskaalta. Otin aamulla imurin kaapista. Se on samassa paikassa vieläkin - en ole imuroinut. Kaikki tuntuu taas niin samantekevältä, ei huvita edes ahmia tai ylipäätään syödä. Välillä on pakko kaataa kurkusta alas muutama kalori, etten pyörry heikotuksesta. Surkuhupaisaa, että kun onnistun päivänkin olemaan oksentamatta, olo on fyysisesti niin huono, että vaan sen takia haluaisi oksentaa. Sylkirauhaset ovat kipeät ja turvonneet, joten näytän hamsterilta, hartiat ovat jumissa, ruokatorvi kramppaa ja päätä särkee eikä mikään määrä särkylääkettä auta.

Varpaat jäässä asetun peiton alle odottamaan taas unta. Kylmyys tuntuu virtaavan jaloista koko kehoon. Kauankohan pitäisi maata, että sulautuisin tähän, imeytyisin osaksi patjaa ja ajatuksenikin hiipuisivat sammuksiin? Ei tarvitsisi enää olla.

Jää

Jää vielä hetkeksi, rakas, se kuiskaa. Älä jätä minua.
Enkä minä jätä.
En ole tarpeeksi vahva tänäänkään vastustamaan sen kutsua,
pehmeää sihinää, lempeästi kuiskaavaa ja huumaavan houkuttelevaa kärmeskieltä.
Minä jään, vedän peiton taas yhden päivän päälle.
Väsyttää, niin paljon ja koko ajan. Uuvuttaa. En jaksa mitään.

Eikä se johdu hemoglobiinista, ei voi.
Minähän olen syönyt rautaa kaksi kuukautta.
Minä vain nukun pakoon ja syön pakoon, juosta en jaksa.
Se on niin lempeä minulle ja turvallinen, uni ja se toinen.

Pureskelu ja nieleminen, niin turvallista.
Kääriydyn paksuun punaiseen toppatakkiin ja kaulaliinaan, kun paleltaa syödessä.
Ja oksennan välillä, nukun taas. Sama alusta.
Olen liian väsynyt edes ahmiakseni kaikkea kerralla.
Välissä pitää levätä.
Lepo tekee hyvää.
Mutta ei se ole oikeaa lepoa,
jos herätessä on ihan uupunut ja voimaton.

This night's been so long...

Ihmeellisiä ilmiöitä

Jännittäviä asioita tapahtuu. Minulla on jääkaapissa ruokaa. Ja kuivakaapissa. Ja hedelmäkorissa. Ei, älkää turhaan hyppikö riemusta, en ole alkanut täsmäsyödä tai tsempannut muutenkaan. Tänään vaan sattui sellainen hassu asia, että päivän aikana viisi (vai kuusi?) kertaa ahmittuani minun ei enää tehnytkään mieli. No eihän se ihme ole, sinä sanot. Kyllähän ahmiessa imeytyy rutkasti kaloreita ja se väsyttää, kummakos se jos ei enää viidennen kerran jälkeen huvita. Mutta on se kumma! Näin ei käy minulle. Ainoa ruoka, joka minulla säilyy, on maito ja ruokaöljy, joskus muutama kananmuna. Mutta ei leipää, keksejä, jugurttia, viinirypäleitä, mandariineja, voita, kermavaahtoa, mämmiä, karkkia, suklaata, mysliä, jäätelöä, munkkeja... Paitsi tänään. Tänään ei enää tehnyt mieli, ja laitoin kaiken jääkaappiin ja suljin oven. Mitä ihmettä? Ehkä Seronil alkaa taas vaikuttaa.

Muuten olenkin aika pohjalla. Läskiahdistus vaivaa, ja kaikki muukin ahdistus. Ostin tänään laksoja ja otin niitä liikaa. Huomenna herään siis vatsanväänteisiin. Ostin myös pari siideriä taatakseni unensaantini ja huomaan jo huojuvani niiden ja nukahtamislääkkeen yhteisvaikutuksesta, joten parempi käydä maate... Kuudelta onkin jo herätys siivoamaan ja sitten ottamaan asiakkaita loppupäivän ajan.

Synnintunnustus

Rakas Jumala, jos olet olemassa ja jos valhe on syntiä ja moraalilla on mitään merkitystä, niin minä olen syntisistä suurin. Olen valovuosien päässä totuudesta ja rehellisyydestä. Valehtelen kaikille: vanhemmilleni, sisaruksilleni, sukulaisille, naapureille, ystäville, tutuille, työkavereille, lääkärille, terapeutille, itselleni. Syötän tukehduttavan paksua pajunköyttä minkä kerkeän, enkä pysy itsekään enää kartalla, mitä olen kertonut ja kenelle. Olen kipeä, kun minun pitäisi nähdä ystäviäni, auttamassa ystävää muutossa, kun minun pitäisi nähdä vanhempiani ja liian ahdistunut, kun pitäisi lähteä terapiaan. En edes itse tiedä, olenko vaan laiska vai oikeasti ahdistunut. Sepitin tänäänkin puhelimessa äidille pelkkiä satuja siitä, kuinka olen ollut kaupungilla, lukemassa kirjastossa, siivonnut, käynyt kävelyllä, ollut ystävän luona syntymäpäiväkahvilla ja kolunnut läpi lähiseudun kirppiksiä ynnä muuta paranemismyönteistä pashaa. Todellisuudessa olen nukkunut 16 tuntia vuorokaudessa ja ahminut ja oksentanut päivätyökseni, enkä ole jaksanut edes pestä hiuksia moneen päivään.

Rakas Mahdollinen Jumala, täytyy tunnustaa toinenkin asia. Väärinkäytän lääkkeitä. Aloitan ja lopetan mielialalääkityksen milloin sattuu ja syön niitä miten paljon sattuu. Lopetan yleensä vain siksi, etten jaksaa hankkia uutta reseptiä tai käydä apteekissa. Nyt aloitin niiden syömisen vain siitä syystä, että viimeksi ne veivät ruokahaluni ja saivat minut entistä masentuneemmaksi. Toivon, että laihtuisin taas ja että voisin huonosti. En osaa myöskään nukkua ilman nukahtamislääkkeitä. Yksi ei vaan enää riitä. Toissapäivänä otin kaksi ja eilen jo kolme ja valvoin silti. Rakastan sitä humisevaa oloa, mikä Zopinoxeista tulee, vähän kuin humala. Joskus syön särkylääkkeitäkin ihan huvikseen liikaa turruttaakseni pienimmätkin kivut ja tunteet. Onneksi minulle ei ole määrätty rauhoittavia vielä kertaakaan. Osastolla aion kyllä käyttää niitä niin paljon kuin mahdollista tällä kertaa. En jaksa tuntea mitään, parasta on uneton uni, tajuttomuus.

Ja olen lihonut. Synneistä suurin. Taakoista raskain. Lihonut useamman kilon. En kestä sitä! En yksinkertaisesti voi olla tässä turvonneessa vartalossani, puhumattakaan että menisin osastolle tällaisena. Mitä siitä, että viimeksi olin siellä 10 kiloa painavampana? Silloin lähtiessäni lupasin itselleni, että jos sinne palaan, niin palaan anorektisena sopiakseni muiden luurankojen rattoisaan joukkoon. Nyt kun olen jonossa, mitä teen? Lihon?! Ei käy.

En halua parantua, koska rakastan syömishäiriötä liikaa. Tiedän, että minun tarvitsee vihata sitä, jotta löydän motivaation päästä siitä eroon. Väkivaltainen parisuhde on erittäin osuva vertauskuva: vaikka bulimia lyö minua moukarilla vasten naamaa, pidän silti siitä tiukasti kiinni. Rakastan sitä enemmän kuin mitään tai ketään muuta, ja sen tajuaminen tekee minut äärettömän surulliseksi.

Tänä aamuna mustaa

Se joku mies kirjoitti niin kauniita sanoja keskitysleiriltä. En muista sen nimeä, en muista kirjoittiko se runoja vai romaanin, mutta se oli niin kovin vapaa ja onnellinen, kaikesta kohtaamastaan kidutuksesta huolimatta. Yritän ajatella sitä miestä tänään. Yritän ajatella, että olen vapaa, pääni sisällä on toinen maailma ja olen vapaa, ihan vapaa. Ajattelen sitä keskitysleirimiestä enkä sitä allani makaavaa lihavaa ruhoa, jonka henki haisee ja joka ei vatsansa ja pienen munansa takia yletä panemaan, joten ollaan sitten kuusysissä. Minä lutkutan sen pientä elintä kuin viimeistä päivää, kymmenen minuuttia ja se on valmis, ja sitten kuuntelen puoli tuntia kuinka se selittää koiristaan, autoistaan ja formulasta, kunnes tylsistyn tai seuraava asiakas on tulossa ja sanon pitäisvissiinnoustakivakunkävit. Tänään on pakko vaan jaksaa, vaikka haluaisin imeytyä peittoni sisään pieneksi piiloon, eikä kukaan löytäisi. Äiti, en tahdo mennä kouluun. Äiti, en tahdo huorata...

Eilen nukuin koko päivän, ja se oli ihanaa. En ole antanut itseni nukkua kunnolla pariin viikkoon, mutta eilen olin unilääkkeen ansiosta niin tokkurassa, että sain itseni ylös vasta iltakahdeksalta.

Viisituhatta. Se tuntuu niin paljolta, viisikymmentä puolituntista. Toisaalta voin saada päivässä tonnin kasaan, jos vaan haluan. Eli viisi päivää ja olisin maksanut kaiken. Pelkään naapureita. Olen varma, että ne tietävät. Nyt ovikoodilaitekin on rikki, joten joudun menemään alaovelle vastaan. Mitä jos joku tulee hississä vastaan, mitä jos se viereisen asunnon mummo katsoo ovisilmästä? Ei saa välittää. Tällä viikolla ei saa välittää. Tällä viikolla alkaa menkat ja menee liian moni lasku perintään. Pakko ajatella vaan, että olen vapaa ja samalla vaihtaa eritteitä jonkun ventovieraan kanssa. Tulisi jo osasto.

Ai miten valo sattuu

Olen ollut elossa. Pää sanoi naps ja yhtäkkiä aurinko valaisi pienimmätkin pölyhiukkaset, joiden tanssistakin jopa jaksoin iloita, ja halusin kiihkeämmin kuin koskaan eroon pölystä elämässäni ja vihreää, kukkia, valoa tilalle. Suunnitelmat kyllästyivät muhimaan syvällä mullan alla ja työnsivät itsepintaisesti versojaan maan pinnalle karistaen viimeisimmätkin mullanrippeet päättäväisesti harteiltaan. Kerroin muillekin suunnitelmista ja tein niistä virallisia, ettei minulla olisi takaporttia josta karata. Elämä on nyt. Än yy tee ei vielä vaan nyt. Kyllästyin siihen, miten olen antanut velkojen ja bulimian rajoittaa elämääni.

Uskoin taas niin kuin aina ennenkin olevani ikuisesti ja ainiaan onnellinen ja täynnä elämänhalua, mutta kappas niin ei käynytkään. Onko onnellisuus vain maniaa vai onko se normaalia? Miksi se aina loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin miksi.

Kävin lääkärillä ja hän kirjoitti lähetteen osastolle. En tiedä menenkö. Muutama viikko aikaa, muutama tonni velkaa, muutama kilo liikaa. Ei tässä muuten mitään. Ja muutama suunnitelma kaatui, olisihan se pitänyt arvata. Kättelin uutta lääkäriä, hymyilin, kerroin että nyt menee hyvin mutta ei menekään, en ole jaksanut käydä hoidossa enkä ole syönyt lääkkeitä enkä muutenkaan syönyt paitsi ahminut loputtomiin ja juonut liikaa ja nytkin poppersista lämmin olo. Annoin ikään kuin vahingossa luvan kirjoittaa lähetteen, hups vaan lähtiessä hän sanoi että se lähtee nyt menemään. Hyvä on.

Yhdestä suunnitelmasta pidän kuitenkin kiinni. Haen kouluun, ja kesäkuussa on pääsykoe, jonne menen vaikka pää kainalossa ja jalat toisessa. Kirjat on hankittu, joskaan ei maksettu.

Jotain uutta auringon alla. Ai miten häikäisee.

Seventh heaven

Seuraavan kerran kun kierin epätoivossa, toivon muistavani miten hyvä olo punttitreenistä tulee. Se on suorastaan ihme. Se saa minut tuntemaan itseni niin vahvaksi, kelpaavaksi, omaksi itsekseni. Kaikki murheet tuntuvat sulavan hikipisaroiden valuessa iholla, tihkun energiaa ja positiivisuutta monta tuntia treenisession jälkeen ja nukun kuin pikkulapsi. Urheilu on ainoa asia, joka oikeasti motivoi syömään ja pitämään ruuan sisällä. Että jaksaa. Että kehittyy. Uskon taas hetken aikaa siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi. Liikunta on paras mielialalääke.

Ote lipsuu...

...enkä jaksaisi mitään. I don't care. Olen ihmishirviö läheisilleni, heille, jotka vielä ovat jaksaneet pysyä läheisinä, ja samalla myös mitä julmin kiduttaja itselleni. Maailma pyörii minun napanöyhtäni ympärillä ja saan itseni voimaan pahoin pelkästään olemalla rehellinen ja katsomalla peiliin. Velkataakka ei kevene, eikä ihmekään, kun samassa tahdissa kun makselen perintätoimiston laskuja, otan uusia vippejä. Tänäänkin meni varmaan monta kymmentä euroa palveluviesteihin, enkä saanut kuin vaivaiset 20 euroa vippiä. Kaikki rahalähteet on siis jo hyödynnetty, onneksi ja ikävä kyllä. En voi vanhemmiltakaan enää lainata, sillä olen valehdellut heille saavani toimeentulotukea, joten let's face it: ei tässä auta muu kuin taas huorata huomenna (tai siis tänään). En todellakaan tiedä, miten pystyn siihen.

Vihaan puhelimeen vastaamista, jokaista kiimaista sähköpostia ja ärtyneitä uteluita, miksi minua on niin vaikea tavoittaa. Pelkään kuollakseni, että naapurit huomaavat toimintani ja että saan häädön asunnostani. Olen jopa harkinnut hotellin vuokraamista viikoksi. Ottaisin kymmenen asiakasta päivässä, olisi "pakko" kun olisin maksanutkin paikasta ja tilaisuudesta, enkä joutuisi jännittämään jokaista ovenkolahdusta ja alakerran kyttäävää ukkoa. Ja sen jälkeen olisin vapaa, vapaa veloista. En joutuisi odottamaan kauhulla päivän postia.

Epätoivoa.
Tässä samassa tilanteessa olen ollut jo niin kauan.
Eikä mikään auta... En ole enää käynyt Lapparissakaan. Sieltäkin tulee laskuja: perumatta jäänyt aika, sairaslomatodistus, lääkärikäynti.
Terapeutti soittelee. En jaksa enkä kehtaa enää vastata.

Helmikuun loppuun on enää pari viikkoa ja sitten ei enää tarvitse jaksaa, koska olen joko kuivilla taloudellisesti tai mullan alla. Tai vankilassa tai sairaalassa tai ihan sama. En jaksa en jaksa en vaan enää jaksa.

Öisiä aikamuotoja

Elän preesensissä. Mennyttä en uskalla muistella enkä tulevaisuutta toivoa. "Elä tätä hetkeä." Elän enkä kuitenkaan koe eläväni. Olen vaan, minä (kuka?), nyt, alati vaihtuvat mielitekoni. Lämpömittarini sahaa mielipuolisesti kirpakasta pakkasesta tukahduttavaan helteeseen, enkä ehdi muuta kuin ihmetellä, miten tähän taas tultiin. Rakennan todellisuuteni hiekalle, ja pienikin aalto tai tuulenvire pyyhkäisee sen hetkessä maan tasalle ja joudun aloittamaan alusta jälleen. Pitäisi jaksaa vaeltaa kallioille, jämerälle maaperälle ja rakentaa sinne, mutta on kuitenkin helpompaa pysyä siinä, missä on. Kun ei ole voimia kävellä eteenpäin ilman varmuutta mistään.

Herään seitsemältä aamulla.
Otan pikavipin.
Kauppaan.
Puoliltapäivin nukkumaan.
Kolmelta iltapäivällä kauppaan.
Seitsemältä illalla nukkumaan.
Herään yhdeltä yöllä. Onneksi Suomessa ei ole ympäri vuorokauden auki olevia kauppoja paitsi huoltoasemilla. Ennen olisin lähtenyt sinnekin keskellä yötä, mutta ryöstön jälkeen en enää pysty.

Huomaan kuukauden vaihtuneen. Päivän, viikon, kuukauden, vuoden. Minä pysyn samanlaisena, yhä preesensissä, yhä elämättömänä. Minulta puuttuu kaikenlainen himo nykyään, elämänhalu. Masennus on vienyt minulta kunnianhimon, intohimon, seksuaalisen himon, ja ilman niitä en ole mitään. Kaipaan merkityksen tunnetta ja itseä suurempaa tekemistä. Mistä löytäisin sen nyt?

Teen harvoin lupauksia muille kuin itselleni, ja itseäni taas arvostan niin vähän, että lupausten pettäminen ei tuota ongelmia. Uuden kuun kunniaksi lupaan sinulle, joka tätä luet, että jos en helmikuun aikana ole selvinnyt veloistani, voin yhtä hyvin hävitä maapallolta. En jaksa tällaista kaaosta enää. Haluan jotain pysyvämpää. Haluan ELÄÄ. Haluan sairaalaan saamaan terveyteni takaisin ja löytää kadonneen itsearvostukseni. Itsepäisyydestä voi olla joskus hyötyäkin. Joten minä lupaan.

Stuffed

Nälkä, joka ei lähde syömällä. Jano, joka ei lähde juomalla. Ikävä, joka ei vaimene sylissä eikä lämpimien käsivarsien puristuksessa. Halpa siideri ja ystävien huolettomuus pehmentävät kuitenkin hetkeksi ahdistustani. En jaksa tanssia, mutta jaksan hymyillä, suudella, keskustella Jumalasta, nukahtaa valkoiselle sohvalle viltin alle turvaan ja havahtua hereille suloiseen iltapäivän aurinkoon kaverin kömpiessä kainalostani kapealta makuusijaltaan väljemmille vesille. Pitäisitkö salaisuuden, kysyin häneltä illalla. Voinko luottaa sinuun? Tiedän voivani. Voin kertoa sitten kun olen siihen valmis. Hymyilyttää, lämmittää.

Sinihomejuustoleipää, hampurilaisia, toffeeta, joulutorttuja, perunamuusia, sienikastiketta, pullaa, keksejä, kanasalaattia, jugurttia, rahkaa, ranskanperunoita, majoneesia, kermavaahtoa, nuudeleita, pepsiä, pommacia, teetä, nuudelilientä, riisiä, suolaa suolaa sokeria rasvaa korppujauhoja vehnäleseitä teetä voita purkista. Haluan syödäsyödäsyödä. Syön päivän ja illan ja yön ja aamulla nukun muutaman tunnin ennen kuin hortoilen turvonneena taas kauppaan ja McDonald'siin ja kotiin ahmimaan ahmimaan ahmimaan lisää.

Silti olen sytyttänyt kynttilän ja imen liekin lepatuksesta iloa ja energiaa. Toivoa. Vielä on toivoa. Uskaltaisinko sittenkin luottaa siihen, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi? Jos yrittäisinkin edes yhden päivän kääntää ajatukseni positiiviseksi sen sijaan, että tuomitsen kaiken etukäteen epäonnistuneeksi? Pollyannaa minusta ei ehkä tule eikä tarvitsekaan, mutta kaikkeahan voi kokeilla? Olen ollut muutaman päivän ilman lääkkeitä ja mielialani on kohentunut selvästi. Sanoi lääkäri mitä hyvänsä, mutta fluoksetiini ei minua auta. Ei ole hyvä asia suunnitella itsemurhaa, tulla turraksi ja välinpitämättömäksi kaikesta ja menettää totaalisesti mielenkiinto omaa hyvinvointiaan kohtaan. Eihän? Ja kai kahdessa kuukaudessa pitäisi jo alkaa niiden lääkkeiden hyvienkin vaikutusten tuntua? Olen voinut huonommin kuin koskaan tänä talvena lääkkeen aloittamisen jälkeen, enkä usko että se on ihan sattumaakaan.

Yritän siivota ja toivon, ettei tiskaaminen keskellä yötä ole kiellettyä tässä taloyhtiössä.

Suden hetki

Sinähän et käytä huumeita, hän sanoo lähtiessään. Voin hyvällä omallatunnolla käydä luonasi. Olet niin luonnollinen, iloinen ja kaunis tyttö.

Niin. Minä sanon ja hymyilen iloisesti ja kauniisti. Enhän minä huumeita käytä. Ainoa huume, jota kuluu on alkoholi, ja sitäkin vaan silloin tällöin ja kohtuudella. Teen tätä ihan omasta tahdostani; yhdistän hyödyn ja huvin. Tällainen harmiton pikku harrastus.

(Etkö sinä tajua? Eikö kukaan tajua?! Minä olen narkomaaneista narkomaanein, huumeeni on ruoka, sata euroa päivässä sisään ja ulos, sata euroa kyrpä sisään ja ulos. Miten voit kuvitella, että nautin tästä? Miten voit kysyä, mistä minä pidän ja luulla että vastaan rehellisesti, kun sanon että vähän kaikesta? Minun kotini on bordelli ja minun kumppanini on häpeä, joten saan pitää huumeeni. My preciousssssss, bulimia nervosa.)

Illalla vien spermalta haisevan roskapussin, pesen lakanat, ahmin ja oksennan, pesen hampaat, lasken rahat, lasken lampaat, en saa unta. Nukahtamislääke on loppu, en pääse pakoon uniini enkä herää yöllä huutooni. Valvon ja höyryveturi pääni sisällä puuskuttaa yhä nopeammin ja nopeammin, se suistuu kohta raiteilta ja matkustajat kuolevat, tulee maailmanloppu, meteoriitti ja tuomiopäivä. Ja minä valvon ja katselen sitä kaikkea.

Nousen ja tapan leivänloput fairylla, koska en jaksa oksentaa enää kertaakaan. Valutan viemäriin kermavaahtoa ja salaatinkastiketta ja sotken pyykkipulveria puurohiutaleisiin. Laitan Chopinia soimaan ja puristan nallea tiukemmin kuin yksikään asiakas pakaroitani, rintojani, reisiäni päivän aikana. Levon hetki jo lyö, hyräilen hiljaa, kun viimeinen nocturno on vaimennut ja huonetta valaisee enää cd-soittimen näytön sininen valo.

Tekosyitä

Vapisen raitiovaunussa kylmästä ja jännityksestä. Mustahiuksinen tyttö tuijottaa minua kuin näkisi pääni sisään. Yritän kuvitella, mitä hän ajattelee minua katsoessaan. Näkeekö hän tyhjyyden ja turtuuden, joka puskee läpi kavenneiden poskieni kalpeudesta ja tummista varjoista silmieni alla? Näkeekö hän valvotut yöt, paikallaan hölkätyt kilometrit ja oksentamisesta arpiset kämmenselät? Tältä näyttää hullu. Tältä näyttää huora.

Löydän vihdoin perille uudelle syömishäiriöpolille ja terapeuttini luo. Matkassa kesti monta viikkoa, mutta vihdoin sain rohkeuden astua ovesta sisään häntä koipien välissä. Sain niin monta mahdollisuutta, vaikken olisi ansainnut. Kerron, miten menee. Puhumme osastosta. Taas. Tämä hoito ei riitä. Sinä tarvitset sairaalaa, terapeutti sanoo. Minä tiedän. Minulla on 5 ooo euroa velkaa. En halua menettää luottotietoja. En halua menettää vapautta. En halua mennä, ennen kuin olen valmis. (En uskalla mennä, koska en halua lihoa.) Enkä ole koskaan valmis, aina tulee uusia velkoja ja uusia tekosyitä. Olen todellisuudessa kaikkea muuta kuin vapaa.

Näen samana päivänä monta tärkeimpää ystävääni, perheenjäseniä, olen yltiösosiaalinen puolentoista tunnin yöunilla ja kofeiinilla, puhun ja nauran ja kuuntelen ja muistelen. Närpin vaivaantunesti noutopöydästä hakemaani thaimaalaista ruokaa ja tunnen isän ja siskon alakulon. Nykyään on niin vaikea syödä mitään, jos ei voi oksentaa.

Seuraavan päivän nukun ja ahmin. Perjantaina huoraan ja ahmin. En nuku. Sitten ahmin. Huomenna huoraan. Peruin kaikki mukavat viikonloppusuunnitelmat, taas kerran. Pakko saada rahaa ennen maanantaita.

Vihaa minua, rakasta minua

Odotan, että nukahtamislääke alkaa vaikuttaa. En viitsi enää kieriä lakanoissa ja itsesäälissä unta ja unohdusta odotellen, kun voin yhtä hyvin niellä pienen valkoisen varmistuksen siitä, etten enää kohta ole tässä todellisuudessa muutamaan tuntiin. Tosin nämä yötkin ovat lähinnä kauhuelokuvan katselua: unissani pahimmat pelkoni toteutuvat. Yö yön jälkeen paljastan salaisuuteni vanhemmille ja ystäville, tulen hylätyksi tai raiskatuksi, tapan, varastan tai valehtelen. Raahaan ruumiinpaloja jätesäkissä. Näen jatkuvasti unia, joissa minulla ei ole voimia nostaa kauppakassia tai joissa pyörryn keskellä täpötäyttä luentosalia. Eikä kukaan huomaa.

Kukaan ei tule pelastamaan minua tästä helvetistä. Se helvetti on minun sisälläni, sillä itse ajattelen elämäni helvetiksi. Miten negatiivisuudesta ja alakulosta pääsee eroon? Miten itseään oppii rakastamaan tai edes hitusen arvostamaan? Tiedän kyllä ongelman, mutten ratkaisua. Tiedostan olevani pessimistinen ja epätoivoinen, vaikka minulla olisi kaikki mahdollisuudet ponnistaa parempaan. Tiedän, etten edes yritä yrittää. Miten oman päänsä saisi käännettyä?

Jollain tasolla olen aina janonnut ihmisten huomiota ja sääliä ja toisaalta pitänyt äärimmäisen tiukasti kiinni omista rajoistani ja päätäntävallastani. Haluaisin olla heikko ja pieni, mutta kuitenkin vahva ja riippumaton. Halaan ja hakkaan, jos minua lähestytään. Vedän lähemmäs ja työnnän pois. Kaipaan päänpaijauksia ja voivottelua (ah olen heikko ja prinsessa ja taidan pyörtyä oih!), mutten osaa hakea huomiota muuten kuin voimalla huonosti. Ja mitä huonommin voin, sitä vähemmän kykenen vastaanottamaan huomiota. Haluan, että joku hyväksyisi minut tällaisena, ja samaan aikaan yritän todistella kaikille, ettei minua voi mitenkään koskaan milloinkaan hyväksyä, että olen paha paha paha.

Terapeuttini soitti tänään ja olen pitkästä aikaa näkemässä hänet huomenna. Hyvä niin.

Silmät kiinni

On hetkiä.

Kun kauppaan lähtiessä paksussa toppatakissa, pipo päässä ja reppu selässä joudunkin käymään eteisen lattialle makuulle jalat koukussa, kun on niin huojuvan huono olo.

Tai kun tuijotan itseäni peilistä ja huomaan pupillieni laajenevan ja supistuvan ja kuvajaiseni väreilee enkä pysty tarkentamaan katsettani hetkeen.

Istun kivusta kaksinkerroin lapsuudenkotini vessassa neljän aikaan aamulla ja pelkään herättäväni vanhempani todistamaan, millaiset krampit olen muutamalla pienellä pillerillä ja vielä harvemmalla aivosolulla saanut aikaan.

Kun tajuan juoneeni itseni taas sellaiseen humalaan, että olisin voinut herätä mistä vaan ja missä kunnossa tahansa. Kun pelkää, ettei kuolekaan krapulaansa.

Ne hetket, kun tosissani pohdin, montako paketillista Seronilia, Zopinoxia tai Ibumaxia yhdistettynä viinaan tappaisi ja kuka minut löytäisi ja kirjoittaisinko jäähyväiskirjeen ja lukisiko sitä kukaan.

Kun huomaan, etten ole pessyt hampaita tai käynyt suihkussa kolmeen päivään. Tai edes jaksanut vaihtaa tamponia koko päivänä. Tervetuloa, TSS.

Fluoksetiinia maksimiannoksen saava pieni pääni miettii yhä enemmän kuolemaa ja välittää yhä vähemmän, vaikka tämä syömishäiriö tappaisi. Yhä itsepintaisemmin pyristelen eroon auttajista, välittäjistä ja hyväntahtojista. Unta, unohdus, pois, silmät kiinni. Yritän nipistellä itseäni, mutta tämä uni onkin valvetta eikä siitä voi herätä.

Life is what you make it. Tällaisen olen elämästäni tehnyt.

Sirpaleita

Hajoan. Murrun ja muserrun pieniksi luisiksi sirpaleiksi, jotka singahtelevat painottomuudessa ilman päämäärää. Kohta mikään ei enää pidä minua koossa, sillä viimeisetkin tukirakenteet alkavat sortua, ja se on oma vikani. Olen silkkaa suurta syyllisyyttä koko tyttö ja häpeän niin kokonaisvaltaisesti itseäni, elämää, tätä maailmaani.

Olen ollut täysin holtiton. Laiminlyön tälläkin hetkellä hoitoni. Minun pitäisi olla terapiassa, enkä jaksa edes ilmoittaa, etten ole tulossa. Ottaisivat jonkun toisen tilalleni, olen jo lost case. Epätoivoinen tapaus. Kroonikko. En halua parantua enkä elää.

Olen juonut enemmän ja rajummin kuin aikoihin. Kaverien kanssa, ihmisten ilmoilla, mutta kuitenkin. Olen nolannut itseni kymmenin eri tavoin, kolhinut raajani naarmuille ja mustelmille, hukannut huiveja, hanskoja, lompakon. Kertonut ihmisille asioita, joita ei olisi pitänyt ja sanonut sellaista, mitä en tarkoita. Ottanut lääkkeitä. Menettänyt muistini joka kerta. Menettänyt kasvoni. Menettänyt erään ihmisen.

Viime kesänä ihastuin erääseen tyttöön ja hän minuun ehkä vielä enemmän. Kerroin hänelle surkeana kaiken viimeksi kun näimme. Hän reagoi kuten se ainut ystäväni, jolle olen aikaisemmin kertonut huoraamisesta: otti etäisyyttä tai käytännössä pisti välit poikki tai ainakin sellaiselle ehkätervehditäänjostavataan-asteelle. Toivoo kuulemma kaikkea hyvää muttei lähde enää mukaan siihen mitä joskus oli. Likainen lutka, älä koske minuun enää.

Olen velkaa niin paljon, etten tiedä enää miten päin olisin. En ole jaksanut ottaa asiakkaita yli kuukauteen, pikavippejä sen sijaan sitäkin enemmän. Luottotietojen menetys ei ole kaukana, joten pian on tartuttava toimeen. Tai siis levitettävä haarat. Se onkin ainoa asia, jonka osaan hyvin oksentamisen lisäksi.

Jollain tapaa olen silti onnellisempi kuin aikoihin, ja ainoana syynä ja mittana on vaaka. Olen laihempi kuin seitsemään vuoteen ja laihdun koko ajan lisää. Näytän kohta jo pahalta omasta mielestänikin, vaikka olenkin vasta lievästi alipainoinen, mutta sittenpähän olen ulospäin samanlainen kuin sisältä. Ruma ja kuiva ja riutunut. Öisin nypin hermostuneesti vatsanahkaani ja ihmettelen, kun siinä onkin tosiaan pelkkä nahka. Kylkiluut ja lonkkaluut alkavat kohta törröttää. Pienenen pakoon kaikkea.