Synnintunnustus

Rakas Jumala, jos olet olemassa ja jos valhe on syntiä ja moraalilla on mitään merkitystä, niin minä olen syntisistä suurin. Olen valovuosien päässä totuudesta ja rehellisyydestä. Valehtelen kaikille: vanhemmilleni, sisaruksilleni, sukulaisille, naapureille, ystäville, tutuille, työkavereille, lääkärille, terapeutille, itselleni. Syötän tukehduttavan paksua pajunköyttä minkä kerkeän, enkä pysy itsekään enää kartalla, mitä olen kertonut ja kenelle. Olen kipeä, kun minun pitäisi nähdä ystäviäni, auttamassa ystävää muutossa, kun minun pitäisi nähdä vanhempiani ja liian ahdistunut, kun pitäisi lähteä terapiaan. En edes itse tiedä, olenko vaan laiska vai oikeasti ahdistunut. Sepitin tänäänkin puhelimessa äidille pelkkiä satuja siitä, kuinka olen ollut kaupungilla, lukemassa kirjastossa, siivonnut, käynyt kävelyllä, ollut ystävän luona syntymäpäiväkahvilla ja kolunnut läpi lähiseudun kirppiksiä ynnä muuta paranemismyönteistä pashaa. Todellisuudessa olen nukkunut 16 tuntia vuorokaudessa ja ahminut ja oksentanut päivätyökseni, enkä ole jaksanut edes pestä hiuksia moneen päivään.

Rakas Mahdollinen Jumala, täytyy tunnustaa toinenkin asia. Väärinkäytän lääkkeitä. Aloitan ja lopetan mielialalääkityksen milloin sattuu ja syön niitä miten paljon sattuu. Lopetan yleensä vain siksi, etten jaksaa hankkia uutta reseptiä tai käydä apteekissa. Nyt aloitin niiden syömisen vain siitä syystä, että viimeksi ne veivät ruokahaluni ja saivat minut entistä masentuneemmaksi. Toivon, että laihtuisin taas ja että voisin huonosti. En osaa myöskään nukkua ilman nukahtamislääkkeitä. Yksi ei vaan enää riitä. Toissapäivänä otin kaksi ja eilen jo kolme ja valvoin silti. Rakastan sitä humisevaa oloa, mikä Zopinoxeista tulee, vähän kuin humala. Joskus syön särkylääkkeitäkin ihan huvikseen liikaa turruttaakseni pienimmätkin kivut ja tunteet. Onneksi minulle ei ole määrätty rauhoittavia vielä kertaakaan. Osastolla aion kyllä käyttää niitä niin paljon kuin mahdollista tällä kertaa. En jaksa tuntea mitään, parasta on uneton uni, tajuttomuus.

Ja olen lihonut. Synneistä suurin. Taakoista raskain. Lihonut useamman kilon. En kestä sitä! En yksinkertaisesti voi olla tässä turvonneessa vartalossani, puhumattakaan että menisin osastolle tällaisena. Mitä siitä, että viimeksi olin siellä 10 kiloa painavampana? Silloin lähtiessäni lupasin itselleni, että jos sinne palaan, niin palaan anorektisena sopiakseni muiden luurankojen rattoisaan joukkoon. Nyt kun olen jonossa, mitä teen? Lihon?! Ei käy.

En halua parantua, koska rakastan syömishäiriötä liikaa. Tiedän, että minun tarvitsee vihata sitä, jotta löydän motivaation päästä siitä eroon. Väkivaltainen parisuhde on erittäin osuva vertauskuva: vaikka bulimia lyö minua moukarilla vasten naamaa, pidän silti siitä tiukasti kiinni. Rakastan sitä enemmän kuin mitään tai ketään muuta, ja sen tajuaminen tekee minut äärettömän surulliseksi.