Tänä aamuna mustaa

Se joku mies kirjoitti niin kauniita sanoja keskitysleiriltä. En muista sen nimeä, en muista kirjoittiko se runoja vai romaanin, mutta se oli niin kovin vapaa ja onnellinen, kaikesta kohtaamastaan kidutuksesta huolimatta. Yritän ajatella sitä miestä tänään. Yritän ajatella, että olen vapaa, pääni sisällä on toinen maailma ja olen vapaa, ihan vapaa. Ajattelen sitä keskitysleirimiestä enkä sitä allani makaavaa lihavaa ruhoa, jonka henki haisee ja joka ei vatsansa ja pienen munansa takia yletä panemaan, joten ollaan sitten kuusysissä. Minä lutkutan sen pientä elintä kuin viimeistä päivää, kymmenen minuuttia ja se on valmis, ja sitten kuuntelen puoli tuntia kuinka se selittää koiristaan, autoistaan ja formulasta, kunnes tylsistyn tai seuraava asiakas on tulossa ja sanon pitäisvissiinnoustakivakunkävit. Tänään on pakko vaan jaksaa, vaikka haluaisin imeytyä peittoni sisään pieneksi piiloon, eikä kukaan löytäisi. Äiti, en tahdo mennä kouluun. Äiti, en tahdo huorata...

Eilen nukuin koko päivän, ja se oli ihanaa. En ole antanut itseni nukkua kunnolla pariin viikkoon, mutta eilen olin unilääkkeen ansiosta niin tokkurassa, että sain itseni ylös vasta iltakahdeksalta.

Viisituhatta. Se tuntuu niin paljolta, viisikymmentä puolituntista. Toisaalta voin saada päivässä tonnin kasaan, jos vaan haluan. Eli viisi päivää ja olisin maksanut kaiken. Pelkään naapureita. Olen varma, että ne tietävät. Nyt ovikoodilaitekin on rikki, joten joudun menemään alaovelle vastaan. Mitä jos joku tulee hississä vastaan, mitä jos se viereisen asunnon mummo katsoo ovisilmästä? Ei saa välittää. Tällä viikolla ei saa välittää. Tällä viikolla alkaa menkat ja menee liian moni lasku perintään. Pakko ajatella vaan, että olen vapaa ja samalla vaihtaa eritteitä jonkun ventovieraan kanssa. Tulisi jo osasto.

Ai miten valo sattuu

Olen ollut elossa. Pää sanoi naps ja yhtäkkiä aurinko valaisi pienimmätkin pölyhiukkaset, joiden tanssistakin jopa jaksoin iloita, ja halusin kiihkeämmin kuin koskaan eroon pölystä elämässäni ja vihreää, kukkia, valoa tilalle. Suunnitelmat kyllästyivät muhimaan syvällä mullan alla ja työnsivät itsepintaisesti versojaan maan pinnalle karistaen viimeisimmätkin mullanrippeet päättäväisesti harteiltaan. Kerroin muillekin suunnitelmista ja tein niistä virallisia, ettei minulla olisi takaporttia josta karata. Elämä on nyt. Än yy tee ei vielä vaan nyt. Kyllästyin siihen, miten olen antanut velkojen ja bulimian rajoittaa elämääni.

Uskoin taas niin kuin aina ennenkin olevani ikuisesti ja ainiaan onnellinen ja täynnä elämänhalua, mutta kappas niin ei käynytkään. Onko onnellisuus vain maniaa vai onko se normaalia? Miksi se aina loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin miksi.

Kävin lääkärillä ja hän kirjoitti lähetteen osastolle. En tiedä menenkö. Muutama viikko aikaa, muutama tonni velkaa, muutama kilo liikaa. Ei tässä muuten mitään. Ja muutama suunnitelma kaatui, olisihan se pitänyt arvata. Kättelin uutta lääkäriä, hymyilin, kerroin että nyt menee hyvin mutta ei menekään, en ole jaksanut käydä hoidossa enkä ole syönyt lääkkeitä enkä muutenkaan syönyt paitsi ahminut loputtomiin ja juonut liikaa ja nytkin poppersista lämmin olo. Annoin ikään kuin vahingossa luvan kirjoittaa lähetteen, hups vaan lähtiessä hän sanoi että se lähtee nyt menemään. Hyvä on.

Yhdestä suunnitelmasta pidän kuitenkin kiinni. Haen kouluun, ja kesäkuussa on pääsykoe, jonne menen vaikka pää kainalossa ja jalat toisessa. Kirjat on hankittu, joskaan ei maksettu.

Jotain uutta auringon alla. Ai miten häikäisee.