perjantai 15. lokakuuta 2010

Katharsis

Kun joka hetki huomaa ajattelevansa Häntä; kun joka toisessa lauseessa mainitsee hänen nimensä; kun törmää eksään, saisi sen takaisin ja on korviaan myöten ihastunut, mutta unohtaa sen samassa, kun näkee hänet - silloin on ihastumassa. Ja kun toinen tietää jo suurimmat salaisuutesi ja haluaa sinut silti. Kun joka hetki tuntuu nousuhumalaiselta ja edes puiden hehkuvien kasvojen mureneminen maahan kuolettavan kylmyyden takia ei saa mielialaa laskemaan... Kun tuntuu taas siltä, että on elossa.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Hits from the bong

Olen ihastunut ja ensimmäistä kertaa pilvessä. Makaamme sängyllä silmät kiinni. Hänen hengityksensä, tv:stä kuuluva musiikki, jääkaapin hurina ja ulkoa kuuluva junan vihellys sekoittuvat yhdeksi musiikiksi. Kaikessa on rytmi, näen kieppuvia kaleidoskoopin kuvioita ja takaraivostani säteilee koko päähän kiivas syke. Pääni leijailee frisbeenä jossain sfääreissä, kaikki ruumiinjäsenet tuntuvat selkeästi ja toisaalta ne ovat irti toisistaan ja irti minusta. Hän kysyy vointiani, en jaksaisi puhua, olen rento ja jossain muualla. Hän alkaa hivellä vartaloani ja kosketus tuntuu sähkövirtana läpi koko ruumiin ja olen yhtä sykkivää, kieppuvaa, yliaistillista halua ja rakkautta. Mikään ei ole koskaan tuntunut paremmalta; olen niin lähellä taivasta kuin mahdollista.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Kieli poskessa avautumista miehistä ja seksistä

Okei, vähän kevyempää vaihteeksi. On pakko avautua nyt aiheesta, joka jaksaa loputtomasti ihmetyttää ja huvittaa tätä tyttöstä. Nimittäin erityisesti nuorten miesten käyttäytyminen lakanoiden välissä. Näitä ihmeellisiä ilmiöitä on tullut vastaan useammin kuin kerran ja valitettavasti juuri erityisesti "siiviliseksissä". Asiakkaat ovat itse asiassa enimmäkseen hyviä ja huomioivia sängyssä - tosin itse en seksistä siitäkään huolimatta nauti, jos tunteita ei ole mukana.

Case 1: Mies, joka kuvittelee, että nainen kiihottuu yhtä paljon kuin mies itse seisovasta peniksestään ja on heti valmis tositoimiin. Ei näin. Sitten mies, jolla ei ole hajuakaan naisen anatomiasta. Aika harva varmaan nauttii täysillä yhdynnästä/seksistä tai saa orgasmin ilman klitoriksen hyväilyä. Laukeaako mies, jos hieroo vain palleja? No hei daa niinpä. Ja sitten pahimmassa tapauksessa koko akti onkin vain sitä, että molemmat nauttivat: mies ja miehen penis ja sitten lysähdetään viereen, unohdetaan kumppani ja nukahdetaan tai karataan kotiin.

No niin, pääsemmekin aiheeseen miehet ja suorituspaineet. Lienevätkö katsoneet pornoa ja ottaneet siitä oppinsa, mutta monilla tuntuu olevan se käsitys, että seksin pitäisi olla tuntikausia kestävää jyystöä ja maailman noloin asia on, jos seisokki lerpahtaa ja sitten kiroillaan ja ollaan niin häpeästä punaisia, sen sijaan että keskityttäisiin sitten vaikkapa muunlaiseen läheisyyteen. Yritä siinä sitten hymistellä, että ei se mitään, kun toista ei saa siitä kuitenkaan millään vakuutetuksi ja todennäköisesti juuri tässä vaiheessa tapahtuu se karkaaminen. En minäkään jaksaisi olla superkiihottuneessa tilassa varmaan edes viittätoista minuuttia... Ja kun ei se yhdyntä nyt oikeasti ole se pääasia, paitsi ilmeisen monille miehille...

Ja miehinen itsetunto ja vakuuttelujen tarve. Sait sä? Olinks mä hyvä? No en. Öö, itse asiassa aika keskiverto. - Hei haloo, mitä tuollaisiin kysymyksiin kuuluisi vastata? Ja tunnelma menee ihan täysin. :D

Krapulalahnat. Mies kiskoo päälleen, mitään hyväilyjä on turha odottaa, suuseksistä puhumattakaan, itse saat sen sijaan lutkuttaa leuat kipeiksi ja ratsastaa sillä puolijäykällä pippelillä puoli tuntia reidet huutaen hallelujaa ja kun ehdotat asennonvaihtoa, niin "ei jaksa". Vittu mullakin on yhtä kova darra!

Kaiken muun voin kyllä antaa anteeksi, paitsi itsekkyyden sängyssä. Vaikka olisi millainen sikspäkki ja 50 sentin kyrpä, niin seksi on aivan paskaa, jos naisen jättää huomiotta. Ah, kylläpä helpotti. Nimim. "Ei enää koskaan yhden illan juttuja"...

tiistai 28. syyskuuta 2010

Herään, ehkä vielä toivunkin

Olen tänään ollut käsittämättömän onnellinen enkä tiedä, miksi. Mutta tämä päivä oli huulipunainen, tanssinen, tuulinen, unelmainen ja niin kaunis. Eksät kummittelevat, ihmiset ottavat yhtäkkiä yhteyttä ja luennolla uskallan jutella vieruskaverin kanssa. Ja minusta tuntuu, etten tänään tarvitse sinua, bulimia.

Raskasta

Mistä saa uskoa itseensä, kun jokainen yritys tuntuu vain epäonnistuvan? Taas olen viettänyt koko päivän lounaasta asti käytännössä ahmien ja oksentaen (6 kertaa yhteensä): rahaa paloi ainakin 120 euroa, olo on jyrän alle jäänyt ja puoliakaan tavoitteistani en ole tehnyt - en oikeastaan edes viidesosaa. Yksi sana: VITTU!

...ja silti aion taas yrittää. Ja taas. Ja taas. Kunnes onnistun. Huomisesta tulee pitkä ja rankka päivä, enkä oikein usko, että jaksan olla ahmimatta illalla. Mutta ylihuomenna ainakin yritän. Tässä päivässä oli yksi hyvä puoli: innostuin pitkästä aikaa tanssimisesta ja päätin aloittaa tunnit, vaikka olenkin kaikessa kehonhallintaa ja liikemuistia vaativassa toiminnassa aika surkea. Mutta se onnistumisen ilo pitkän yrittämisen jälkeen ja endorfiinihumala ovat muutaman nolon tunnin arvoisia! Tanssista olen joskus saanut jopa paremmat kicksit kuin bulimiasta, joten ehkäpä otan sen lisäaseeksi tähän taisteluun.

Eikä tämä läskiahdistus helpota sitten millään. Lihon tasaiseen tahtiin, hitaasti mutta varmasti, ja se on osasyy, miksi täsmäsyöminen tuntuu mahdottomalta. Pelkään, että ahmisin kuitenkin ja lihoisin sitten vielä enemmän. Seuraavana täsmäsyömispäivänä aion kuitenkaan nostaa kalorit vähintään 1800:an, kun enempää en uskalla vielä syödä ja vähemmällä olen ainakin ruvennut aina ahmimaan viimeistään yhden päivän kuluttua.

Joskus vaan menee hermot tähän pään seinään paukuttamiseen.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Virheistä oppii ja kertaus on opintojen äiti -> virheiden kertaus on opintojen äiti!

Okei. Ahmin tänään, surprise! Kävin kolme kertaa ruokakaupassa, jippii! Oksensin neljä kertaa, jes! Ei ku… Hidas peruutus ja sitten mietitään, mikä menikään pieleen ja miten huomenna ja tulevalla viikolla voisin toimia toisin.

1) Olen koko viikon ollut yksin yhtä koulupäivää, yhden illan asiakastapaamista ja vanhemmilla kyläilyä lukuun ottamatta.

2) Tänään nukuin pidempään kuin oli tarkoitus, en päässyt heti käyntiin ja tunsin itseni hyödyttömäksi ja ikään kuin jo hävinneeksi.

3) Ollaan raatorehellisiä: olen syönyt liian vähän. Ei minun pitäisi laihduttaa.

4) Stressaan asioita päivä- ja viikkokausia sen sijaan, että hoitaisin ne pois painamasta mieltä. Tänäänkin päässä pyöri miljoona tekemätöntä asiaa ja murhetta. Niin isoa vyyhtiä on vaikea lähteä purkamaan, joten on helpompi siirtää aloittamista ”vielä yhdellä päivällä” ja vaikeuksien kohtaamisen sijaan ahmia.

5) Olen liian ankara itselleni. Vaadin itseltäni opiskeluihin paneutumista 110-prosenttisesti, täydellistä itsekontrollia syömisten ja liikkumisten suhteen, kuudelta heräämistä, koko päivän touhuamista ilman hetkenkään ”hyödytöntä” lepohetkeä jne. Onko mikään ihme, jos en pysy tavoitteissani ja petyn itseeni jatkuvasti?

No, tuossahan noita muutamia tärkeimpiä syitä jo tulikin. Tänään ahmimisten jälkeen järkevästi kuitenkin söin iltapalan ja päätin unohtaa tämän päivän ja jatkaa siitä mihin jäin. Yksikin kokonainen päivä ahmimatta oli minulle upea saavutus, ties vaikka ensi viikolla pystyisin siihen kahtena päivänä peräkkäin! Nyt minulla on myös kaapissa ruuat huomiselle, joten ei muuta kuin aamulla taas puuroa ja raejuustoa naamariin hyvällä omallatunnolla! Eli huomenna ja tulevalla viikolla aion pysyä ruokalistassani, vaikka kuinka ahmisinkin. Määriä en vielä uskalla lisätä, mutta kenties jo viikon päästä?

Sitten mission impossible: sosiaalinen elämä. Olen koko viikon vältellyt ihmisiä, en ole jaksanut vastata puheluihin enkä lähteä yhteensä kolmiin juhliin, joihin minut oli kutsuttu, enkä treffeille. Ja sitten kehtaan vielä valittaa, että olen yksinäinen! Ensi viikolla yritän ja aion tehdä parannuksen tämänkin suhteen. Tiistaille olen sopinut jo lounastapaamisen ja illaksi treffit pojan (tai pitäisikö sanoa jo miehen…) kanssa, joka vaikuttaa ihan mukavalta - joskaan en vielä ole mitenkään ihastunut. Mutta kai yhdet treffit täytyy sentään kokea, ennen kuin voi tietää varmasti, kiinnostaako vai eikö! Oikeasti vain ujostelen ja pelkään olevani tylsä. Mutta olisiko sekään maailmanloppu, vaikka hänen mielestään olisinkin? Aion käydä kaikilla luennoilla, aion joka päivä soittaa jollekin läheiselleni tai ainakin jutella Facebookissa jonkun kanssa ja viikonlopuksi yritän keksiä jotain mukavaa (alkoholitonta) ohjelmaa jonkun kaverin kanssa. Vanhemmillakin yritän piipahtaa jossain vaiheessa.

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä: huomisen mottoni olkoon ”Just do it!”. Ponkaisen ylös heti kun kello soi ja alan apinanraivolla paiskimaan hommia, jotta stressi vähenisi. Tiedän sataprosenttisen varmasti oloni olevan jo huomisen jälkeen paljon helpompi, jos saan hoidettua pahimmat stressinaiheuttajat: raha-asiat ja rästiopinnot. Treenaan myös pitkästä aikaa ja sitten voinkin illalla palkita itseni vaikka pienellä shoppailureissulla, kylvyllä tai vaikka hyvää kirjaa lukemalla.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Ensimmäinen päivä ahmimatta on nyt ohi. Olin uskomattoman huonolla tuulella ja uupunut koko päivän, eikä kyläily oikein huvittanut kiitos äärimmäisen epäsosiaalisuuden, mutta selvisin kuitenkin ihan kunnialla. Illalla kylläkin iski pieni paniikki ja epävarmuus: pärjäänkö sittenkään ahmimatta? Pitäisikö sittenkin sännätä kauppaan ennen kuin se menee kiinni?

Yritin hengitellä ja rentoutua. Ajattelin, että voin huomenna ahmia ja listasin mielessäni ahmimisen hyviä ja huonoja puolia. Mikään ei tuntunut auttavan, vaan olin edelleen levoton ja halusin ahmia ”vielä viimeisen kerran”. Haluan vieläkin. Mutta tajusin, ettei minun tarvitse toimia ajatusteni ja mielitekojeni mukaan. Yritän tarkastella ajatuksiani ja tunteitani objektiivisesti ja hyväksyn ne. Annan niiden tulla ja annan niiden mennä. Kukaan ihminen maailmassa ei ole vielä kuollut mielitekoon. Sille ei tarvitse tehdä mitään. Sen voi tuntea ja siitä voi kärsiä, mutta sitä ei tarvitse yrittää poistaa. Se menee ohi, kuten kaikki muukin tässä elämässä.

Tänään olen yrittänyt olla läsnä kehossani ja tarkkailla sen tuntemuksia, jännityksiä ja asentoja. Päätin yrittää ”palata kehooni” joka kerta, kun katson kelloa. Jos huomaan jännittäväni olkapäitä, hartioita tai leukoja, rentoutan ne tietoisesti. Jos huomaan hengittäväni epätasaisesti ja pinnallisesti, teen muutaman syvän palleahengityksen. Oikaisen ryhtini ja kuulostelen hetken aikaa fyysistä oloani: onko minulla hyvä vai huono olla, miltä tuntuu varpaissa, miltä alaselässä, missä asennossa olen, onko kylmä vai kuuma jne. Luulen, että päänsärky, joka ahmimattomuudesta yleensä aiheutuu, johtuu nimenomaan hartiaseudun ja leuan lihasten jännityksestä, joten nyt yritän tietoisesti rentouttaa niitä säännöllisin väliajoin. Yhden buranan jouduin kuitenkin tänään ottamaan.

Jos mindfulness-menetelmä muuten kiinnostaa, kannattaa lukea tämä.