Valutin taas yhden turhan, turran päivän hukkaan. Tunti tunnin perään tuijotin samaa pistettä seinässä, väsytti niin paljon, että pelkkä silmien räpyttely tuntui raskaalta. Otin aamulla imurin kaapista. Se on samassa paikassa vieläkin - en ole imuroinut. Kaikki tuntuu taas niin samantekevältä, ei huvita edes ahmia tai ylipäätään syödä. Välillä on pakko kaataa kurkusta alas muutama kalori, etten pyörry heikotuksesta. Surkuhupaisaa, että kun onnistun päivänkin olemaan oksentamatta, olo on fyysisesti niin huono, että vaan sen takia haluaisi oksentaa. Sylkirauhaset ovat kipeät ja turvonneet, joten näytän hamsterilta, hartiat ovat jumissa, ruokatorvi kramppaa ja päätä särkee eikä mikään määrä särkylääkettä auta.

Varpaat jäässä asetun peiton alle odottamaan taas unta. Kylmyys tuntuu virtaavan jaloista koko kehoon. Kauankohan pitäisi maata, että sulautuisin tähän, imeytyisin osaksi patjaa ja ajatuksenikin hiipuisivat sammuksiin? Ei tarvitsisi enää olla.

Jää

Jää vielä hetkeksi, rakas, se kuiskaa. Älä jätä minua.
Enkä minä jätä.
En ole tarpeeksi vahva tänäänkään vastustamaan sen kutsua,
pehmeää sihinää, lempeästi kuiskaavaa ja huumaavan houkuttelevaa kärmeskieltä.
Minä jään, vedän peiton taas yhden päivän päälle.
Väsyttää, niin paljon ja koko ajan. Uuvuttaa. En jaksa mitään.

Eikä se johdu hemoglobiinista, ei voi.
Minähän olen syönyt rautaa kaksi kuukautta.
Minä vain nukun pakoon ja syön pakoon, juosta en jaksa.
Se on niin lempeä minulle ja turvallinen, uni ja se toinen.

Pureskelu ja nieleminen, niin turvallista.
Kääriydyn paksuun punaiseen toppatakkiin ja kaulaliinaan, kun paleltaa syödessä.
Ja oksennan välillä, nukun taas. Sama alusta.
Olen liian väsynyt edes ahmiakseni kaikkea kerralla.
Välissä pitää levätä.
Lepo tekee hyvää.
Mutta ei se ole oikeaa lepoa,
jos herätessä on ihan uupunut ja voimaton.

This night's been so long...

Ihmeellisiä ilmiöitä

Jännittäviä asioita tapahtuu. Minulla on jääkaapissa ruokaa. Ja kuivakaapissa. Ja hedelmäkorissa. Ei, älkää turhaan hyppikö riemusta, en ole alkanut täsmäsyödä tai tsempannut muutenkaan. Tänään vaan sattui sellainen hassu asia, että päivän aikana viisi (vai kuusi?) kertaa ahmittuani minun ei enää tehnytkään mieli. No eihän se ihme ole, sinä sanot. Kyllähän ahmiessa imeytyy rutkasti kaloreita ja se väsyttää, kummakos se jos ei enää viidennen kerran jälkeen huvita. Mutta on se kumma! Näin ei käy minulle. Ainoa ruoka, joka minulla säilyy, on maito ja ruokaöljy, joskus muutama kananmuna. Mutta ei leipää, keksejä, jugurttia, viinirypäleitä, mandariineja, voita, kermavaahtoa, mämmiä, karkkia, suklaata, mysliä, jäätelöä, munkkeja... Paitsi tänään. Tänään ei enää tehnyt mieli, ja laitoin kaiken jääkaappiin ja suljin oven. Mitä ihmettä? Ehkä Seronil alkaa taas vaikuttaa.

Muuten olenkin aika pohjalla. Läskiahdistus vaivaa, ja kaikki muukin ahdistus. Ostin tänään laksoja ja otin niitä liikaa. Huomenna herään siis vatsanväänteisiin. Ostin myös pari siideriä taatakseni unensaantini ja huomaan jo huojuvani niiden ja nukahtamislääkkeen yhteisvaikutuksesta, joten parempi käydä maate... Kuudelta onkin jo herätys siivoamaan ja sitten ottamaan asiakkaita loppupäivän ajan.

Synnintunnustus

Rakas Jumala, jos olet olemassa ja jos valhe on syntiä ja moraalilla on mitään merkitystä, niin minä olen syntisistä suurin. Olen valovuosien päässä totuudesta ja rehellisyydestä. Valehtelen kaikille: vanhemmilleni, sisaruksilleni, sukulaisille, naapureille, ystäville, tutuille, työkavereille, lääkärille, terapeutille, itselleni. Syötän tukehduttavan paksua pajunköyttä minkä kerkeän, enkä pysy itsekään enää kartalla, mitä olen kertonut ja kenelle. Olen kipeä, kun minun pitäisi nähdä ystäviäni, auttamassa ystävää muutossa, kun minun pitäisi nähdä vanhempiani ja liian ahdistunut, kun pitäisi lähteä terapiaan. En edes itse tiedä, olenko vaan laiska vai oikeasti ahdistunut. Sepitin tänäänkin puhelimessa äidille pelkkiä satuja siitä, kuinka olen ollut kaupungilla, lukemassa kirjastossa, siivonnut, käynyt kävelyllä, ollut ystävän luona syntymäpäiväkahvilla ja kolunnut läpi lähiseudun kirppiksiä ynnä muuta paranemismyönteistä pashaa. Todellisuudessa olen nukkunut 16 tuntia vuorokaudessa ja ahminut ja oksentanut päivätyökseni, enkä ole jaksanut edes pestä hiuksia moneen päivään.

Rakas Mahdollinen Jumala, täytyy tunnustaa toinenkin asia. Väärinkäytän lääkkeitä. Aloitan ja lopetan mielialalääkityksen milloin sattuu ja syön niitä miten paljon sattuu. Lopetan yleensä vain siksi, etten jaksaa hankkia uutta reseptiä tai käydä apteekissa. Nyt aloitin niiden syömisen vain siitä syystä, että viimeksi ne veivät ruokahaluni ja saivat minut entistä masentuneemmaksi. Toivon, että laihtuisin taas ja että voisin huonosti. En osaa myöskään nukkua ilman nukahtamislääkkeitä. Yksi ei vaan enää riitä. Toissapäivänä otin kaksi ja eilen jo kolme ja valvoin silti. Rakastan sitä humisevaa oloa, mikä Zopinoxeista tulee, vähän kuin humala. Joskus syön särkylääkkeitäkin ihan huvikseen liikaa turruttaakseni pienimmätkin kivut ja tunteet. Onneksi minulle ei ole määrätty rauhoittavia vielä kertaakaan. Osastolla aion kyllä käyttää niitä niin paljon kuin mahdollista tällä kertaa. En jaksa tuntea mitään, parasta on uneton uni, tajuttomuus.

Ja olen lihonut. Synneistä suurin. Taakoista raskain. Lihonut useamman kilon. En kestä sitä! En yksinkertaisesti voi olla tässä turvonneessa vartalossani, puhumattakaan että menisin osastolle tällaisena. Mitä siitä, että viimeksi olin siellä 10 kiloa painavampana? Silloin lähtiessäni lupasin itselleni, että jos sinne palaan, niin palaan anorektisena sopiakseni muiden luurankojen rattoisaan joukkoon. Nyt kun olen jonossa, mitä teen? Lihon?! Ei käy.

En halua parantua, koska rakastan syömishäiriötä liikaa. Tiedän, että minun tarvitsee vihata sitä, jotta löydän motivaation päästä siitä eroon. Väkivaltainen parisuhde on erittäin osuva vertauskuva: vaikka bulimia lyö minua moukarilla vasten naamaa, pidän silti siitä tiukasti kiinni. Rakastan sitä enemmän kuin mitään tai ketään muuta, ja sen tajuaminen tekee minut äärettömän surulliseksi.