Minulle on tapahtumassa jotain

Minulle on tapahtumassa jotain, luulen että jotain hyvää. Tuntuu erilaiselta, olen alkanut ajatella uudella tavalla ja jotain on nousemassa pintaan. Olen alkanut tiedostaa, miksi ahmin, miksi juoksen itseäni ja tunteitani karkuun. Olen alkanut tajuta, että tämän elämän voisi elää toisellakin lailla, enemmän tasapainossa.

Joskus tulee tilaisuuksia, joihin toisaalta haluttaa ja toisaalta pelottaa tarttua. Muistan punninneeni pitkään isoseksi ryhtymistä, kun olin juuri sairastunut bulimiaan ja voimat olivat hukassa. Menin kuitenkin leirille ja se oli siihenastisen elämäni paras kesä. Nyt tuntuu vähän samalta. Olemme miettineet ystävän kanssa muuttamista yhteen. Molemmilla loppuu vuokrasopimus kesäkuussa ja voisimme hakea Hoasilta asuntoa. Minun vuokrani putoaisi kolmannekseen. Ja tietysti oikeastaan kuudennekseen, jos ja kun luopuisin myös työkämpästäni.

Uusi alku. Opettelisin elämän asia kerrallaan: näin käydään kaupassa, näin laitetaan yhdessä ruokaa ja syödään, näin käydään töissä, näin luetaan tenttiin, näin käydään kävelyllä, näin käytetään ja säästetään rahaa, näin puhutaan puhelimessa, näin siivotaan vuoroviikoin. Tältä tuntuu vaihtaa kuulumiset iltateellä, tältä tuntuu sietää toista ihmistä lähellä silloinkin, kun ahdistaa, tältä tuntuu, kun on joku, jonka kanssa siirtää raskaita huonekaluja, tältä tuntuu, kun voi katsoa yhdessä leffoja ja tulla samalla taksilla baarista kotiin, tältä tuntuu käydä toisen puolesta kaupassa ja apteekissa, kun hän on sairas ja riidellä tiskivuoroista.

En voisi enää eristäytyä päiväkausiksi. En voisi enää ahmia ja oksentaa enkä huorata. Olisi turvallista ja pelottavaa ja ihanaa ja vaikeaa. Oppisin taas elämään ja olemaan ihmisten kanssa, kuulumaan joukkoon ja olemaan tavallinen. Tekisin normaaleja asioita ja opettelisin sietämään epämukavuutta, tyhjyyttä, ahdistusta, yksinäisyyttä ja ujoutta ilman bulimian tai alkoholin tuomaa turrutusta.

Minä voisin tulevan sairaalakuukauden jälkeen opetella täsmäsyömistä omillani ja sitten jatkaa sitä yhdessä asuessa. Voisin järjestää asiani kuntoon ennen kesää.

Minä voisin nyt hypätä. Voisinko? Onko toisella puolella ketään ottamassa vastaan?

Leikkiä vain

Herään häpeään, syyllisyyteen, tunkeutumisiin, kipeisiin välähdyksiin:

Päiväkodissa. Pihalla oli teltta, aurinko lämmitti.
Kaksostytöt käskivät minut sisälle. Riisu housut, leikitään aikuisia. Toinen tuli päälleni, näin ne kato tekee, mut oikeesti ilman pikkuhousuja.

Ensimmäisen poikaystävän pihamökissä. Kesä silloinkin, tai kevät, ja sisällä kuuma. Hyväilin häntä housujen päältä, pysäytin hänen kätensä omalle vetoketjulleni, jälkeenpäin molempia ujostutti ja nolotti.

Vapun jälkeen, aamuyöllä Rautatientorilla Don Juan soitti kitaraa ja minä lähdin umpihumalassa hänen mukaansa, vain kävelemään yhtä matkaa. Aamulla mietin kauhuissani, olimmeko käyttäneet edes kumia. Tunsin itseni likaiseksi, hän oli pannut minut mustelmille, jätin lapun "It was nice to meet you. Have to go to work! -S"

Peteriksi hän itsensä esitteli. Hän oli viidenkymmenen, tuoksui kalliille ja puhui suomenruotsalaiskorostuksella, parransänki rohdutti huuleni ja hän laukesi kolme kertaa: kerran suuhuni, kerran sisääni ja vielä kerran käsin. Minuun sattui, kun hän yritti tyydyttää minut liian kovakouraisesti. Ihanaa, että sinäkin tulit, hän sanoi, kun feikkasin lopulta orgasmin päästäkseni piinasta. Sain ensimmäiset seksillä tienaamani kaksisataa. Ostin seuraavana päivänä uudet silmälasit.

How I lost me and you lost you

Kirvelee vieläkin, kun sain viikko sitten tietää, että hänellä, ihmisellä, johon uskalsin pitkästä aikaa rakastua, on jo uusi tyttöystävä. Minulla taas on vieläkin ikävä, olen surullinen ja vihainen ja tunnen olevani itse se, joka jätettiin, vaikken todellisuudessa ollut. Hän rakasti enemmän tiettyä päihdyttävää kasvia kuin minua, mistä syystä lopetin suhteen. Ja nyt, jo nyt, hänellä on uusi tyttöystävä. Enkö ollut tarpeeksi? Miksen koskaan ole tarpeeksi? Miksei kukaan halua kuin leikkiä minulla hetken ja heittää sitten menemään? Miksi rakkauden pitää olla niin usein yksipuolista?

Mihin minä olen mennyt? En tunnista tätä nykyistä minua, olen kuin pahinkin narkkari. Olen riippuvainen, addikti. Haen hetken mielihyvää pääasiassa ruuasta, mutta myös alkoholista, seksistä, mistä milloinkin, olen valehteleva, epärehellinen, impulsiivinen, kärsimätön, välinpitämätön... En tämä ole minä. Alan tajuta, kuinka kokonaisvaltaista muutosta toipuminen todella vaatii. Pitää luopua niin paljosta ja opetella elämä ihan kokonaan uusiksi. Koko elämän on muututtava, jotta olisin terve. Pitää olla rehellinen itselle ja muille. Tähän valheiden verkkoon on jo níin solmiutunut, ettei enää edes tajua roikkuvansa siinä kuin kuollut kärpänen hämähäkinseitissä.