Tervetuloa salaisuuksien kammioon

Olet kirjain-numeroyhdistelmä puhelimeni muistissa, A1, G15 tai Pe12. Olet yliviivattu merkintä punaisen kalenterini sivuilla. Olet turvallisuusriski, jonka takia peitän sukunimeni ovessani. Olet kohtelias, luotettava ja antelias herrasmies. Olet kaksi tai kolme seteliä kahvipurkissa. Olet käytetty kumi ja nenäliina hedelmäpussiin suljettuna. Olet puhdas pyyhe viikattuna tuolille. Olet se, jota varten yritän ottaa kameran itselaukaisijalla kuvia vartalostani. Olet hieltä haiseva, partavedeltä haiseva, vanhan miehen iholta haiseva. Olet se, jota ajattelen oksentaessani. Olet Make, 45 v. ja tietysti terve sekä ylä- että alapäästä. Olet hikeä, liukuvoidetta ja spermaa lakanoillani. Olet yksi tuhansista sähköposteista. Olet pelastukseni ja tuhoni. Olet kolmannet rikkinäiset stayupit samana päivänä. Olet rahatukku, jonka vien pankkiin ja jolla maksan pois pikavippejä. Olet tyhmä, jos luulet että minäkin nautin tai jos kysyt, mistä minä pidän. Olet pelottava. Olet syy unettomuuteeni ja ahdistukseeni ja siihen, etten osaa enää rakastaa. Olet appelsiinintuoksuisen suihkugeelin ja säärikarvojen mukana viemäriin valunut pala itsearvostustani ja ihmisyyttäni. Olet syytön ja syyllinen. Olet korurasia ja viinipullo ja remonttimies. Olet mukava ja saat minut hymyilemään. Olet kahden tarhaikäisen isä ja jonkun aviomies. Olet ollut joskus pieni poika. Olet ujo. Olet sika.

Olen huora. Juhlin kohta "urani" kaksivuotispäivää. Eipä muuta tällä kertaa.

Tyhjää täynnä

Viime päivät ovat olleet tasaisentylsää sateen mehustamaa routaista mutaa (kansankielellä paskaa). En jaksa ryhtyä mihinkään. Mikään ei erityisemmin masenna muttei huvitakaan. Kun isoimmat stressitekijät ovat poissa, olen taas hämmentävän vapaa enkä osaakaan olla. Hortoilen uudessa asunnossani koomaisesti huoneesta toiseen, saatan jumittua puoleksi tunniksi tuolille tutkimaan napaani (kirjaimellisesti!), ja pari pahvilaatikkoa lojuu vieläkin nurkassa odottamassa tarmonpuuskaa, joka puhaltaisi ne ovesta ulos ja roskakatokseen.

Olen laihtunut muutaman kilon, todistettavasti. Kolme todistajaa vastaan minä: vaaka, mittanauha ja äiti. Äiti on useimmiten ainakin oikeassa. Kuitenkaan vaa'an lukemat eivät enää tällä viikolla ole muuttuneet, eikä ihmekään kun loppuviikko sujui taas vanhoissa tutuissa merkeissä. Lähikauppa on siis tullut tutuksi, samoin uuni ja liesi moneen kertaan testattu. Ja vessa vetää. Ja rahaa kuluu. Ja olen zombie. Ja olen nyt siinä alipainon rajalla, mistä olen haaveillut. Eikä se tunnukaan miltään.

Aloitin tällä viikolla serotoniinilääkkeiden syömisen, vihdoin ja viimein. Ensimmäisen vihreän kapselin huuhdoin kurkustani Lapparin vessassa ennen terapiaa. Olin luvannut edellisessä terapiasessiossa aloittaa lääkityksen ennen seuraavaa kertaa. Did it. Sivuvaikutuksia en ihme kyllä ole huomannut, jos ei orgasmikyvyn menetystä lasketa, mutta mitäpä sillä tekisinkään, kun halut on nollassa tai oikeastaan sen alapuolella. Unettomuutta tai pahoinvointia ei ole ollut, ainakaan enempää kuin ennen lääkettäkään. Ensi viikolla menen myös lääkärille pitkästä aikaa.

Haluaisin innostua jostain, mutta mikään ei tunnu miltään. Tylsää, tylsää. Oli niin tylsää. On niin tylsää.

Kotona

Olen ihmeissäni, sillä nälkä ei tunnu. Ei ole minkäänlaista ruokahalua tai varsinkaan ahmimishalua. Olen ehkä niin kipulääkkeiden turruttama tai kuumeesta sekaisin, ettei ruumiini jaksa laittaa energiaa ruuan etsimiseen tai sulattamiseen. Syöminen on yksinkertaista: lämmitän keiton tai keitän puuron, istun alas, syön ja unohdan taas syömisen, kunnes jossain vaiheessa satun taas kulkemaan jääkaapin ohi. En ole lainkaan ajatellut ahmimista pariin päivään. En ole suunnitellut sessioita enkä seuraavan päivän ruokia. Olen vaan utelias tietämään, kuinka kauan tätä olotilaa jatkuu. Olen utelias tietämään, kuinka kauas tästä harmaudesta voin kutistua.

Uusi koti alkaa näyttämään siistiltä vihdoin ja viimein. Tuskailen huonekalujen ja kodintekstiilien kanssa, sillä kaikki näyttää vanhalta ja elähtäneeltä eikä uusiinkaan ole varaa. Ahdistun laatikoita läpikäydessäni, sillä kaikki turha paperitavara menneiltä vuosilta on ladattu muovitaskuihin ja kansioihin odottamaan sitä hetkeä, jolloin niistä olisi hyötyä tai heittäisin ne pois. Osa muistuttaa niin kipeästi menetetyistä mahdollisuuksista, että pistän silmät kiinni. Olisin ehkä onnellisempi, jos minulla olisi vain karu huone, patja, pöytä ja tuoli, lamppu, lautanen, lasi ja lusikka. Ja vessapaperia. Nyt minulla on liikaa mukana kulkevaa painolastia ja joka muuton yhteydessä muistot joutuu kaivamaan päivänvaloon, läpikäymään ja hautaamaan takaisin kaappiin.

Haluan tästä kodista puhtaan. Narskuvan puhtaan. Vingahtelevan, välkähtelevän, pesuaineenpistävän puhtaan. En ole vielä hangannut rätti kädessä läheskään koko asuntoa, joten ainakin on tekemistä, jos uni ei tule. Tämä tuntuu jo nyt enemmän kodilta kuin entinen, ja haluan pitää tästä hyvää huolta.


Minulla on amme. Sähköä tulee. Jääkaapissa on hedelmiä ja maitoa ja keittoa (ja kossupullo). Vessassa on paperia ja saippuaa. Tv:n päällä on hedelmäkulho. Kynttilät palavat jatkuvasti. Ovi on turvalukossa. Turva. Koti. Rauha. Ole rauhassa. Lepää rauhassa.