Kotona

Olen ihmeissäni, sillä nälkä ei tunnu. Ei ole minkäänlaista ruokahalua tai varsinkaan ahmimishalua. Olen ehkä niin kipulääkkeiden turruttama tai kuumeesta sekaisin, ettei ruumiini jaksa laittaa energiaa ruuan etsimiseen tai sulattamiseen. Syöminen on yksinkertaista: lämmitän keiton tai keitän puuron, istun alas, syön ja unohdan taas syömisen, kunnes jossain vaiheessa satun taas kulkemaan jääkaapin ohi. En ole lainkaan ajatellut ahmimista pariin päivään. En ole suunnitellut sessioita enkä seuraavan päivän ruokia. Olen vaan utelias tietämään, kuinka kauan tätä olotilaa jatkuu. Olen utelias tietämään, kuinka kauas tästä harmaudesta voin kutistua.

Uusi koti alkaa näyttämään siistiltä vihdoin ja viimein. Tuskailen huonekalujen ja kodintekstiilien kanssa, sillä kaikki näyttää vanhalta ja elähtäneeltä eikä uusiinkaan ole varaa. Ahdistun laatikoita läpikäydessäni, sillä kaikki turha paperitavara menneiltä vuosilta on ladattu muovitaskuihin ja kansioihin odottamaan sitä hetkeä, jolloin niistä olisi hyötyä tai heittäisin ne pois. Osa muistuttaa niin kipeästi menetetyistä mahdollisuuksista, että pistän silmät kiinni. Olisin ehkä onnellisempi, jos minulla olisi vain karu huone, patja, pöytä ja tuoli, lamppu, lautanen, lasi ja lusikka. Ja vessapaperia. Nyt minulla on liikaa mukana kulkevaa painolastia ja joka muuton yhteydessä muistot joutuu kaivamaan päivänvaloon, läpikäymään ja hautaamaan takaisin kaappiin.

Haluan tästä kodista puhtaan. Narskuvan puhtaan. Vingahtelevan, välkähtelevän, pesuaineenpistävän puhtaan. En ole vielä hangannut rätti kädessä läheskään koko asuntoa, joten ainakin on tekemistä, jos uni ei tule. Tämä tuntuu jo nyt enemmän kodilta kuin entinen, ja haluan pitää tästä hyvää huolta.


Minulla on amme. Sähköä tulee. Jääkaapissa on hedelmiä ja maitoa ja keittoa (ja kossupullo). Vessassa on paperia ja saippuaa. Tv:n päällä on hedelmäkulho. Kynttilät palavat jatkuvasti. Ovi on turvalukossa. Turva. Koti. Rauha. Ole rauhassa. Lepää rauhassa.