Näinkö helppoa se olikin? Olen koukussa, vaikka sätkin ja pyristelen vertavuotavine huulineni, en pääse irti enkä oikeastaan haluakaan. Ihana meri, ihana järvi, ihana ongenkoukku. Pelastus kaikelta pahalta. Rakas jumala, anna minun laihtua. Anna minun painaa huomennakin vähemmän kuin tänään, niin kuin painoin tänään vähemmän kuin eilen ja eilen vähemmän kuin toissapäivänä. Yksi, kaksi, kolme kiloa. Ensi viikolla vielä pari. En tiennytkään, että voisin kutistua näin paljon viikossa.

Olen saanut paljon aikaiseksi. Olen antanut itselleni luvan olla laiska ja luvan ahmia ja oksentaa ja olen huomannut, etten haluakaan. Välillä on vaan pakko, kun nyrkki vatsassa kiertyy ja puristaa. Normaalistihan en voi syödä, se on joko vähän tai liikaa ja sitten kumarretaan pönttöä. Pönttö.

Söin ja oksensin eilen äidin antaman suklaajoulukalenterin. Mietin, pitäisikö ostaa uusi tilalle, jos hän tulee käymään. En taida kuitenkaan ostaa, sillä söisin ja oksentaisin senkin. Joka päivä olisi avattava kaikki luukut ja minulla olisi 24 joulukalenteria, yksi kokonainen joka päivälle, eikä sekään varmaan riittäisi. Äiti, tyttäresi ei osaa syödä. Älä osta sille suklaakalentereja. Ruokkiminen kielletty.

Huomenna muutan uuteen kotiin. Tänään olin vielä pari tuntia sitten lähes 40 asteen kuumeessa. Kävin sentään lääkärissä. En olekaan käynyt moneen kuukauteen, vaikka aihetta olisi ollutkin. Jospa nyt saisin tämän tulehduskierteen poikki kunnon antibiooteilla. Syön ibumaxeja kuin karkkeja ja alan kohta pakata ja siivota.

Lopuksi, anteeksi pitkä päivitystauko ja etten ole edes ilmoittanut olevani hengissä. Oli pakko pitää vähän blogilomaa, ensin syömishäiriöajatuslomaa ja sitten itsesäälibulimialomaa ja sitten laihdutusenjaksamuutalomaa. Nyt joudun taas pitämään pari päivää taukoa, mutta palaan heti kunhan saan netin uudessa kämpässä toimimaan.

Peilimaassa

Olen porraskoneessa, enkä saa rytmistä kiinni. Astun aina väärään aikaan askelmalle, joka lähteekin liukumaan alaspäin ja jalkani tempovat tuskaisesti eri suuntiin. Valitsen tavalliset portaat tällä kertaa. Joudun tekemään enemmän lihastyötä, mutta ainakin nousuni on tasaisen varmaa.

Toisaalta tiedän meneväni rytinällä alaspäin enkä suinkaan ylöspäin. Kiepun yhä kiihkeämmin kohti hulluutta, eikä se ole hyvä. Vielä minussa on järjen äänikin, mutta kuinka kauan, jos jatkan näin?

Pelottaa, miten onnistun valehtelemaan jopa itselleni.

Englishman in New York

Aleksanterinkatu pursuilee väkeä, kun luovimme kahden ystäväni kanssa eteenpäin. Tihkusateesta huolimatta puoli Helsinkiä on liikkeellä. Muurahaiskeko kuhisee ja korvissa suhisee, kun nuoret, kauniit ja menestyvät kaupunkilaiset metsästävät tyylikkäistä vaatekaupoista itselleen uusia statussymboleja. Tuttu ahdistus alkaa hivuttautua minuun. Se nousee vatsasta ruokatorveen, imeytyy minuun korvista, sieraimista ja suusta ja painaa harteitani maata kohti. Minä en kuulu tänne! Kuvittelenko vaan, vai tuijottaako tuokin silmäpari vihamielisesti kuluneita kenkiäni ja itsekudottuja lapasia? Olenko paranoidinen, jos väitän tuonkin tytön juuri mittailleen reisieni paksuutta ja vertailleen niitä omiinsa? Muut ovat in, minä täysin out.

Kahvilassa kaverien rupattelu vierii korvieni ohitse, en pysty keksittymään puheenaiheisiin ja tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Tavalliset keskustelunaiheet ovat sanoisinko vähissä, kun ei ole poikaystävää, työtä, opiskelua, harrastuksia, rahaa, mielipiteitä tai itsekunnioitusta. Kuuntelen vaan ja nyökkäilen, ja hetki hetkeltä katkeruus ja ulkopuolisuudentunne sisälläni kasvaa. Lopulta pakottaudun avaamaan suuni vain sanoakseni, että pitää jo lähteä. Keksin jonkun typerän tekosyyn. En vaan kestä enää hetkeäkään olla se epämuodostunut ja ylimääräinen palapelinpala.

Kotimatkalla kastuessani olen itselleni vihainen. Haluanko tosiaan sääliä itseäni ja katkeroitua lopun ikääni? Eikö tämä kuvio ole jo monta kertaa eletty, poissa muodista? Voisin pikkuhiljaa nostaa pääni pystyyn ja puhua itselleni vähän kunnioittavimmin sanankääntein. Päätän vielä pärjätä. Haluan joskus tuntea olevani yhtä arvokas, kuin se muodikas, säteilevä nainen, johon törmäsin Zaran vaaterekeillä. Haluan vielä jutella kampaajakäynneistä ja uutuusleffoista ja kaataa kahviin kermaa. En aio elää loppuelämääni näin.

P.S. Tämä päivä meni muuten ihan putkeen. :)
P.P.S. Huomisen lista:
-kylpyhuoneen siivous
-säännölliset ateriat
-pesen ainakin kaksi koneellista pyykkiä
-käyn aamulenkillä
-olen tyytyväinen itseeni, jos ja kun teen nuo huimat urotyöt

Ilman ankkuria

Ei ole mitään, mistä pitää kiinni. Elämässäni ei ole oikein mitään kiintopisteitä, vaan ajelehdin jatkuvasti paikasta toiseen, porukasta toiseen ja harrastuksesta toiseen. En pidä itseäni pohjimmiltani levottomana, vaan kaipaisin pysyvyyden ja jatkuvuuden tuomaa turvallisuudentunnetta. Ehkäpä yksi syy suureen turvattomuuteeni onkin juuri tässä.

Miten sitten voisi muuttaa elämäänsä vakaammaksi? Olen tottunut pienestä asti siihen, ettei voi luottaa minkään olevan pysyvää. En osaa kiintyä ihmisiin ja uskoa siihen etteivät he katoa. En uskalla olla kotonani missään - jokaisesta asunnostanikin pelkään jatkuvasti joutuvani pian lähtemään. Kohta on taas muutto edessä, enkä ole vielä edes asettunut nykyiseen asuinpaikkaani. Banaanilaatikot vaatekaapissa muistuttavat joka päivä siitä, ettei saa juurtua mihinkään.

Kiinnostuksen kohteenikin vaihtuvat nopeammin kuin sukat. Imen vaikutteita ympäristöstäni ja saatan saada äkillisiä päähäpistoja, joista innostun valtavasti - vain todetakseni parin tunnin tai viimeistään parin päivän kuluttua intoni olleen vain hetken huumaa. Tänä syksynä olen kokenut maailmaamullistavan loistaviksi ideoiksi mm. au pairiksi lähdön, toiseen kaupunkiin muuttamisen, intialaiseksi päähierojaksi kouluttautumisen, tupakoinnin opettelun, maratonille treenaamisen, raskaaksi hankkiutumisen, harrastelijateatteriin liittymisen, dyykkaamisen, vegaaniksi ryhtymisen, Taikiin pyrkimisen jne. Vain muutaman mainitakseni. Yksikään noista ideoista ei (onneksi) ole päässyt konkretisoitumaan - mitähän siitäkin tulisi, jos minusta tulisi yksinhuoltajaäiti, joka ei osaa edes elättää itseään, saati sitten avutonta lasta? Tuntuu, että etsin kipeästi jotain "suurta intohimoa", joka korvaisi bulimian paikan.

Elämälle merkitys. Sen haluaisin löytää. Kuumeisesti ja kiivaasti hamuan sitä ympäriltäni, mutten saa tartuttua mistään kiinni. Ehkä sunnnitelmani ja tavoitteeni ovatkin liian suuria; ehkä minun pitäisikin yrittää etsiä onnea ja tarkoitusta pienemmistä asioista. Ehkä minun ei tarvitsekaan saavuttaa heti mitään historiankirjoihin jäävää. Ehkä minun ei tarvitsekaan yhdessä päivässä parantua, laihtua, tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, saada ammattia, valaistua ja saada Nobelin rauhanpalkintoa?

Huomaan viime viikkoina jo edistyneeni jonkun verran. Olen saanut elämääni hiukan lisää rutiineja. Eräällä viikolla onnistuin ehkä säilyttämään terveen unirytmin, toisella lenkkeilemään joka toinen aamu, kolmannella ottamaan vitamiinit, neljännellä huolehtimaan ihonhoidosta. Alkoholinkäyttöni on vähentynyt huimasti, ja viime kerrastakin on taas pari viikkoa. Olen myös saanut päivitettyä tätä blogiani, mikä on yllättänyt jopa itseni. Tämähän uhkasi aluksi päättyä lyhyeen kuin kanalento. Nyt olen taas aika kaaosmaisessa pisteessä, mutta aion päästä eteenpäin päivä kerrallaan. Uusi elämänohjeeni olkoon: "Hetki kerrallaan." En voi elää kuin yhden päivän, tunnin ja sekunnin kerrallaan, joten jospa keskittyisin niihin sen sijaan, että murehdin koko ensi vuoden murheita etukäteen.

Huomisesta päivästä teen onnistuneen. Realistiset tavoitteeni huomiselle ovat:
-käyn kahvilla ystäväni kanssa, kuten lupasin
-haen varaamani kirjat kirjastosta
-siivoan vähintään tunnin
-haen kaupasta kohtuullisen määrän tavallista ruokaa ja syön huomenna aamiaisen, lounaan, päivällisen, iltapalan plus kahvittelut kaverin kanssa
-kävelen kaupungille, jotta saan raitista ilmaa, liikuntaa ja säästän bussilipun hinnan

Hyvää yötä ja hyvää viikonloppua kaikille! <3

Nainen?

Odotan nukahtamislääkkeen vaikutusta enemmän kuin koskaan, sillä haluan sen tuudittavan minut pois tästä monimutkaisuudesta ja ongelmuudesta, jota elämäksikin kutsutaan. Saan kahdeksaksi, ehkä jopa kymmeneksi tunniksi tajun pois ja pääsen irti itsestäni. Uneni ovat viime aikoina olleet hämmentävän lohdullisia - ikään kuin joku tietäisi, miten ahdistunut ja masentunut olen päiväsaikaan ja haluaisi sulostuttaa öitäni toiveikkailla ja kauniilla matkoilla ja tarinoilla. Viime yönäkin synnytin lapsen.

Aamulla huomasin kuukautisten alkaneen, ja jo oli aikakin. Hormoneillani on täysin oma tahto: kierto tulee ja menee ihan miten sattuu, kestää milloin neljä viikkoa, milloin kaksi kuukautta. Keväällä oli usean kuukauden kuiva kausi (mistä häpeäkseni jopa nautin sairaalla tavalla). Suhteeni omaan naiseuteeni on aina ollut vähän hakusessa. Pienenä katselin lapsenpyöreää vatsaani kuvitellen olevani raskaana. Haaveilin siitä, että saisin rinnat jonain päivänä. Työnsin sukat paidan alle ja ihailin peilistä sivuprofiiliani.

Muistan ikuisesti äitini sanat kerrottuani ensimmäisistä kuukautisistani (jotka tulivat paljon myöhemmin kuin kavereillani): "Älä välitä, ei siihen kuole." Itse olin riemuissani ja ylpeä, ja sitten äiti iski kylmän rätin vasten kasvoja. Ei siihen kuole. Ei se ole maailmanloppu. Minä kun olin toivonut kuulevani onnitteluja siitä, että olin tullut naiseksi. Häpeäni oli siitä lähtien suunnaton. Jatkossa en voinut puhua äidille kivuistani, runsaasta vuodosta, veritahroista housuissa, kaverin patjalla, junan penkillä. Minä vuosin melkein kuiviin ja häpesin silmät päästäni. Ei mitään riemuittavaa olla nainen.

Kunnon rintoja en koskaan saanut. Laihduin rajusti juuri siinä vaiheessa, kun niiden olisi kuulunut kehittyä. Niinpä kannan pieniä A-kuppejani loppuikäni. Tykkäisin niistä, jos muukin vartaloni olisi pieni, mutta kun ei. Olen eri paria rintojeni kanssa. Kaikki muut muodot minussa tuntuvatkin vaan rumilta ja vääriltä: lantio, reidet, alavatsa. Liikaa. Löysää. Rumaa.

On niin ristiriitaista, etten hyväksy pyöreyttä itsessäni, kun kuitenkin ihailen sitä muissa naisissa. Muistan jo varhaisessa teini-iässä katselleeni eräässä voimisteluesityksessä punatukkaista tyttöä jumppapuvussaan. Hän erottui selkeästi muiden tyttöjen joukosta: toiset olivat laihoja ja muodottomia, mutta hänellä taas oli reittä ja kaarta, sopivasti pehmeää lihasten päällä. Sen jälkeenkin olen ihastunut naisellisen sopusuhtaisiin naisiin, enkä mallinmittaisiin laiheliineihin. (Olen siis biseksuaali.) Miksen sitten minä itse voisi olla sellainen? Miksi minun pitäisi olla hoikka ja rasvaton? Vain siksikö, että minulla on joka tapauksessa pienet rinnat? Pah ja pyh ja höh. Miten naurettavaa.

Naiseus ja seksuaalisuus tuntuvat kirosanoilta. Avaan ehkä tätä aihetta vielä myöhemmin blogissani, jos tuntuu että pystyn siihen. Tällä hetkellä en vielä uskalla. Tuomituksi tulemisen pelko on vielä liian pinnalla.

Tämä viikko on ollut täyttä kaaosta eikä mikään edisty mihinkään suuntaan. Masennus ja bulimia vievät minua 6-0. Nukahtaisinpa jo.

Olen TUR-VOK-SIS-SA. Kun raavin kutisevia reisiäni, sain mustelmia, kun iho on niin pingottunut. Yök. YÖK. Miten kehoahdistusta voisi paeta terveellä tavalla, itseään satuttamatta?

Antakaa minun olla rauhassa

Minua vedetään joka suuntaan, niin että kohta olen pitkin poikin palasina, orpoina kehonosina. Yksi kiskoo sormesta, toinen varpaasta, joku tarraa kiinni korvaan ja joku repii hiuksista. Hyvää ne vaan tarkoittavat. Yrittävät pitää elämässä kiinni ja keksiä tekemistä. Muttakunminäenjaksa. En halua enää yhtään enempää tekemistä, menoja ja vaatimuksia. En jaksaisi nähdä ainuttakaan ihmistä. Joka ikinen illanistujainen tai kahvittelu vaatii päivien henkisen valmistautumisen ja riipii loputkin voimani. Pitää meikata, kammata, opetella vuorosanat ja koreografiat. Antakaa minun olla.

Pelkään menettäväni ne vähätkin hyvänpäiväntutut, jotka minulla vielä on. En muista, milloin olen itse viimeksi tehnyt aloitteen sosiaalisessa mielessä. Toivoisin hyvältä haltijattarelta kuukauden eristystä ihmiskunnasta, jos saisin mitä vaan. Toisaalta kaipaan kipeästi ihmisiä, ystäviä, ja toisaalta juoksen heitä jatkuvasti pakoon. Kohta kukaan ei jaksa enää yrittää. "Annetaan sen olla rauhassa, toivoton tapaus. Kieriköön sitten yksin itsesäälissä, kun kerran haluaa. Murjottakoon tornissaan."

Äsken iski paniikki, kun kaveri yritti pyytää kahville ja risteilylle ja shoppailemaan. En kehdannut sanoa ei, mutten kyennyt sanomaan kyllä. Pakenin tilanteesta sulkemalla messengerin ja puhelimen. Selkärangaton raukka.

Olen sotkenut asiani pahan kerran, mutta enää ei ole ketään, jolta voisin pyytää apuakaan. En kehtaa pyytää mitään, kun en osaa mitään antaakaan. Tällä hetkellä en voi sanoa omistavani ainuttakaan oikeaa ystävää. Vanhat ovat entisiä ja uudet vain kavereita. Kunpa saisi kaiken aloittaa alusta - erase and rewind. Oikeassa elämässä se ei vaan onnistu.

Isälle

Rakas Iskä,

Muistatko kun kömmin viereesi sunnuntaiaamuna vihreäksi maalatun mökin lämmetessä pikkuhiljaa aamun ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa? "Mennään jo, iskä! Mennään kalaan!" Sinä lähdit, opetit pujottamaan madon koukkuun, sain kokeilla virveliä ensimmäistä kertaa. Äidin jätimme nukkumaan. Autoit, kun uistin jäi järvikasvien pauloihin ja selvitit sotkun. Muistatko voissa paistettujen itsepyydystettyjen ahventen tuoksun ja herkullisen rapean pinnan?

Annoit minun ohjata autoa mökkitiellä. Istuin sylissäsi, käänsin rattia viisivuotiaan valkeiksi puristetuin nyrkein ja tunsin suurta riemua, kun iso kulkuneuvo totteli käsieni liikkeitä. Sinä pidit huolta polkimista ja vaihdekepistä. Kolmetoista vuotta myöhemmin istuin ensimmäistä kertaa yksin rattiin ja sinä opetit minua kärsivällisesti, vaikken aluksi erottanut edes jarrua kaasupolkimesta - pääsin inssin läpi ensimmäisellä kerralla.

Muistatko iskä, millaista oli kun sinä olit pieni? Pelottiko sinua illalla omassa huoneessasi, kun kuuntelit oman isäsi humalaista huutamista? Paistoiko mummu sinullekin lettuja lauantaiaamuisin? Oliko sinulla koulussa kavereita, tunsitko sinäkin itsesi joskus ulkopuoliseksi? Teittekö opettajalle kepposia ja kärsitte niistä jälki-istunnossa?

Minuun sattuu omassa sairaudessani eniten se, millaista kipua tuotan sinulle. Iskä, olet niin tärkeä. Parempaa isää en olisi voinut saada. Nytkin kyynelet kihoavat silmiini, kun ajattelen sinua. En varmaan osaa koskaan tarpeeksi kauniin sanoin kertoa, kuinka paljon sinua rakastan. Olet aina ollut tukenani, et ole tuominnut etkä torjunut minua ja sinulle olen voinut puhua pelkäämättä että suutut.

Iskä, kiitos että olet.

Pilvessä

Nyt näen kaiken kirkkaasti kuin vastapestyn ikkunalasin läpi: minä pystyn tähän. Tänään heräsin sisälläni uudenlainen varmuus. Tällä kertaa tieni on esteetön ja suora ja tahtoni vahvempi kuin koskaan. On naurettavan helpottavaa huomata, ettei minulla ole mitään muita vaihtoehtoja - tämä minun täytyy tehdä, tämä matka ja vaellus. Nyt kun olen päässyt vauhtiin, täyteen höyryyn, kaikki vanha jää kiskojen kolinan ja höyryveturin savupuuskausten peittoon. Minä lähestyn oikeaa itseäni tunti tunnilta, vetelen ylimääräistä lankaa halveksien vanhaa minää, joka sitä on neulonut. Turha kudos purkautuu silmukka silmukalta, kunnes jäljellä on vain kaikki oleellinen ja puhdas, sydän ja ydin. Uusi saakoon tilaa.


Makasin iltapäivällä lattialla, maton pehmeänkarhea nukka kuumaa poskeani vasten ja annoin huilun unenraskaan hengityksen valua lävitseni. Siirryin Debussyn sävelten saattamana transsinkaltaiseen olotilaan, jossa olin irti itsestäni. Tuntui kuin olisin löytänyt kauan sitten pienenä tyttönä hukkaamani aarteen yllättäen piirongin laatikon perukoilta. Pääsin pakoon. En ahminut, en juossut, en itkenyt, vaan annoin musiikin nostaa minut pilviin, unelmien valtakuntiin laguuneineen, seireeneineen, rakkaustarinoineen. Olin purjevene harmaansinisen myrskytaivaan alla. Olin satakieli lumotussa metsässä. Olin Etelä-Ranskan väriä pursuavilla kukkuloilla, kierin alas rinteitä ja haistoin kevään. Olin rakkaus, olin kotona.

Hetkittäin elämä on niin riipaisevan kaunista.

It's a long way down on this roller coaster

...But I don't care.

*VAROITUS: sairaus puhuu*
Viime yönä valvoessani tein päätöksen. Haluan vaihtaa suuntaa. Tiedän, että tämä uusi polku on vain yksi niistä harhapoluista, jotka kyltissään lupaavat helppoa, mutkatonta ja kivetöntä oikotietä mutta todellisuudessa johtavatkin hyväuskoisen matkaajan syvään rotkoon, äkkijyrkästi nousevan kallioseinämän luo tai hengenvaarallisen terävien kivien täplittämään koskeen. Olen nyt vaan liian heikko kulkemaan kartan suosittelemaa reittiä, sillä se on pidempi enkä tiedä varmasti pääsenkö kuitenkaan perille ja matkaväsymyksen sumentamat aivoni haluavat uskoa tyhjiä lupauksia, joita tämä houkutteleva uusi kyltti korvaani kuiskii.

Nykyinen polkunikaan ei ole se oikea; se on liian yllättävä jyrkkine alamäkineen, upottavine soineen ja juoksuhiekkoineen. Tämä uusi tie näyttää niin suoralta ja tasaisen turvalliselta, vaikkakin polku on äärimmäisen kapea ja maisema harmaa ja ikävystyttävä. Olen niin väsynyt nykyisen reittini nousuihin ja laskuihin, että kaipaan tylsyyden tuomaa turvallisuudentunnetta ja suoraa näkymää eteeni: vaikka siellä kymmenien kilometrien päässä häämöttäisikin vain kallio, jota ei voi ylittää alittaa eikä kiertää ja jonka läpikään ei pääse. En nyt halua ajatella, että joudun ehkä palaamaan takaisin samaa polkua. Haluan vain selkeän määränpään, turvallisen kinttupolun ja varmuuden siitä, että pääsen edes jonnekin. Tiedän, että se on väärin ja että minun pitäisi olla rohkeampi. Anteeksi, en vaan jaksa.


Hetki sitten kirjauduin viimeistä kertaa vähään aikaan erinäisille sivustoille, jotka jotenkuten ovat edesauttaneet sosiaalisen elämäni ylläpitoa. Tästä lähtien minulla on vain puhelin, johon en vastaa, ovi, jota en avaa ja postilaatikko, johon en uskalla kurkistaa. Sekä minä ja polkuni.

Turhaa jupinaa

Istun bussissa. Ajamme kukkulaisessa vehreässä maastossa, vieraassa maassa ja maailmassa. Ympärillä on hassuja taloja ja nähtävyyksiä, joita opas esittelee. Tiedän olevani unessa, kevyessä ja kauniissa. Voisin upota siihen ikuiksi ajoiksi, mutta toisaalta alitajunnassani tiedän, että minun pitäisi herätä. Yritän avata silmät omassa huoneessani, mutten onnistu havahtumaan unesta. Paina bussin stop-nappulaa ja panikoin: entä jos se ei auta, entä jos nousen bussista ja jäänkin yksin harhailemaan vieraaseen kylään enkä onnistukaan heräämään? Astun kuitenkin ovesta ulos ja saan kuin saankin silmät auki.

Taas yksi turha päivä edessä. Käyn kaksi kertaa kaupassa (sama myyjä, samat ostokset, voi häpeä). Pitäisi nähdä kaveria, mutten jaksa. Kuumetta, sanon puhelimessa. En jaksa nyt muuta kuin nukkua. Nähdään ehkä ensi viikolla! Aina ensi viikolla. Ensi viikko on pelastus - sinne voin siirtää kaiken elämän. Vielä tämä päivä, tämä viikko pakenemista. Tiedän, etten voi enää pitkään jatkaa näin. En voi loputtomiin paeta hoitamattomia asioita Bulimalandiaan. Ällötän itseäni. Olen tämän viikon aikana onnistunut lihomaan monta kiloa, eikä kyseessä ole pelkkä turvotus. Minulla ei ole edes mitään kirjoitettavaa, en osaa nyt ilmaista itseäni. Oikeastaan eihän minussa, minun elämässäni, edes ole mitään ilmaistavaa, joten samapa tuo.

Haluaisin vedellä itsestäni fileerausveitsellä kaiken ylimääräisen pois. Esimerkiksi pääni.

Angstviilsääl

Olen tänään syönyt ja oksentanut yhteensä arviolta 25 kiloa ruokaa ja juomaa. (Ei, en ikävä kyllä liioittele.) Vähän jo väsyttää... Kuudetta kertaa vessanpöntön edessä yökkiessäni päässäni välähti ajatus tämän kaiken silkasta järjettömyydestä. Miksi niellä mitään, kun kuitenkin pian oksennan? Miksi haluan täyden, pahan olon? Miksen vaan maista ruokaa ja sylje pois? Miksen heitä seteleitä viemäriin? Tunnen olevani niin umpikujassa ja voimaton vastustamaan tätä hirviötä minussa.

Huomenna on terapia. Sielläkin kerron joka kerta samat asiat: huonosti menee, olen vaan ahminut ja ahminut, en ole vieläkään saanut aloitettua lääkitystä, velkaannun aina vaan lisää, peruin taas ystävän tapaamisen jne. Pyörin tässä samassa karusellissa ympäri ympäri voimattomana pysäyttämään laitetta. Hakkaan päätä seinään, umpikuja, noidankehä, kaikki kliseiset vertauskuvat, mutta sitä tämä on. Päivästä päivään, viikosta viikkoon, eikä mikään muutu. En edes laihdu.

Haluaisin, että joku vetäisi jarrusta ja nostaisi minut liian korkean hevosen kyydistä, kietoisi kädet ympärilleni, silittäisi päätä ja sanoisi eimitäänhätää-minäolentässä-äläitke. En löydä itsestäni turvallista aikuista, joka sen tekisi, vaan kaipaan kipeästi ulkopuolista huolenpitoa. Haluan sairaalaan, turvaan, ja toisaalta en halua ennen kuin olen riittävän laiha ja sairas ja ansaitsen hoitoa - sitä päivää vaan ei koskaan tule. Mitä enemmän yritän laihtua, sitä enemmän lihon.

Kierin tässä omassa paskassani varmaan loppuelämän, kun olen niin idiootti, etten vaan nouse ylös ja lähde pois. En jaksaisi tehdä enää yhtään tyhjiä lupauksia itselleni. Kuinka tällä kertaa onnistun lopettamaan ja tällä kertaa varmasti laihdun ja nyt minusta viimein tulee täydellinen, koska tämä kerta on erilainen kuin kaikki ne kolmemiljoonaa kertaa aikaisemmin. Bullshit.

Kamala olo. Olen ruma ja likainen, suorastaan sietämättömän saastainen ulkoa ja sisältä. Vartaloni pursuaa rasvaa ja epäpuhtautta. Olen täynnä syöpäkasvaimia, jotka ovat vallanneet kaiken kauniin ja puhtaan siitä, joka joskus olin minä. Nyt minä olen syöpä, olen paha. Sisälläni on kaikki maailman vääryys, valheellisuus, itsekkyys ja väkivalta; ne kiemurtelevat ulos ruumiini aukoista ja saastuttavat kaiken ympärilläni. Yhtä suurta virhettä, sitä minä olen.

En tiedä, missä vaiheessa lakkasin olemasta puhdas (edes vähän). Oliko se silloin kun verinen pääni ensimmäisen kerran kosketti sairaalailmaa, silloin kun varastin kaksi simpukankuorta tarhakaverini lokerosta enkä koskaan kertonut kenellekään, silloin kun sormeni neitseellisesti työntyivät kurkkuuni vai silloin kun maksoin ensimmäistä kertaa ruumiillani itseäni vapaaksi veloista? Missä vaiheessa ihoni alkoi imeä syntiä lävitseen? Missä vaiheessa se lakkasi hylkimästä likaa? Missä vaiheessa minusta tuli hirviö?

Tänä yönä en saa nukuttua. Haluan vaan rankaista itseäni, haluan saman huonon, humisevan olon kuin viikonloppuna. Kolmen tunnin päästä pääsen onneksi ulos juoksemaan. Aamukuudelta alkaa minun ajanlaskussani uusi päivä, sillä silloin normaalit ihmiset voivat herätä, saippuoida itseään suihkussa, keittää kahvia, paahtaa leipää, selailla lehteä ja lähteä kouluun tai töihin. Silloin voin kuvitella itsekin nukkuneeni yön pedatussa sängyssä, painaneeni pari kertaa torkkuherätystä ja nousevani uuteen päivään ilman puristavaa tunnetta rintakehässä ja paniikkia siitä, miten pärjään ja koska maailma romahtaa.