Nainen?

Odotan nukahtamislääkkeen vaikutusta enemmän kuin koskaan, sillä haluan sen tuudittavan minut pois tästä monimutkaisuudesta ja ongelmuudesta, jota elämäksikin kutsutaan. Saan kahdeksaksi, ehkä jopa kymmeneksi tunniksi tajun pois ja pääsen irti itsestäni. Uneni ovat viime aikoina olleet hämmentävän lohdullisia - ikään kuin joku tietäisi, miten ahdistunut ja masentunut olen päiväsaikaan ja haluaisi sulostuttaa öitäni toiveikkailla ja kauniilla matkoilla ja tarinoilla. Viime yönäkin synnytin lapsen.

Aamulla huomasin kuukautisten alkaneen, ja jo oli aikakin. Hormoneillani on täysin oma tahto: kierto tulee ja menee ihan miten sattuu, kestää milloin neljä viikkoa, milloin kaksi kuukautta. Keväällä oli usean kuukauden kuiva kausi (mistä häpeäkseni jopa nautin sairaalla tavalla). Suhteeni omaan naiseuteeni on aina ollut vähän hakusessa. Pienenä katselin lapsenpyöreää vatsaani kuvitellen olevani raskaana. Haaveilin siitä, että saisin rinnat jonain päivänä. Työnsin sukat paidan alle ja ihailin peilistä sivuprofiiliani.

Muistan ikuisesti äitini sanat kerrottuani ensimmäisistä kuukautisistani (jotka tulivat paljon myöhemmin kuin kavereillani): "Älä välitä, ei siihen kuole." Itse olin riemuissani ja ylpeä, ja sitten äiti iski kylmän rätin vasten kasvoja. Ei siihen kuole. Ei se ole maailmanloppu. Minä kun olin toivonut kuulevani onnitteluja siitä, että olin tullut naiseksi. Häpeäni oli siitä lähtien suunnaton. Jatkossa en voinut puhua äidille kivuistani, runsaasta vuodosta, veritahroista housuissa, kaverin patjalla, junan penkillä. Minä vuosin melkein kuiviin ja häpesin silmät päästäni. Ei mitään riemuittavaa olla nainen.

Kunnon rintoja en koskaan saanut. Laihduin rajusti juuri siinä vaiheessa, kun niiden olisi kuulunut kehittyä. Niinpä kannan pieniä A-kuppejani loppuikäni. Tykkäisin niistä, jos muukin vartaloni olisi pieni, mutta kun ei. Olen eri paria rintojeni kanssa. Kaikki muut muodot minussa tuntuvatkin vaan rumilta ja vääriltä: lantio, reidet, alavatsa. Liikaa. Löysää. Rumaa.

On niin ristiriitaista, etten hyväksy pyöreyttä itsessäni, kun kuitenkin ihailen sitä muissa naisissa. Muistan jo varhaisessa teini-iässä katselleeni eräässä voimisteluesityksessä punatukkaista tyttöä jumppapuvussaan. Hän erottui selkeästi muiden tyttöjen joukosta: toiset olivat laihoja ja muodottomia, mutta hänellä taas oli reittä ja kaarta, sopivasti pehmeää lihasten päällä. Sen jälkeenkin olen ihastunut naisellisen sopusuhtaisiin naisiin, enkä mallinmittaisiin laiheliineihin. (Olen siis biseksuaali.) Miksen sitten minä itse voisi olla sellainen? Miksi minun pitäisi olla hoikka ja rasvaton? Vain siksikö, että minulla on joka tapauksessa pienet rinnat? Pah ja pyh ja höh. Miten naurettavaa.

Naiseus ja seksuaalisuus tuntuvat kirosanoilta. Avaan ehkä tätä aihetta vielä myöhemmin blogissani, jos tuntuu että pystyn siihen. Tällä hetkellä en vielä uskalla. Tuomituksi tulemisen pelko on vielä liian pinnalla.

Tämä viikko on ollut täyttä kaaosta eikä mikään edisty mihinkään suuntaan. Masennus ja bulimia vievät minua 6-0. Nukahtaisinpa jo.