Stuffed

Nälkä, joka ei lähde syömällä. Jano, joka ei lähde juomalla. Ikävä, joka ei vaimene sylissä eikä lämpimien käsivarsien puristuksessa. Halpa siideri ja ystävien huolettomuus pehmentävät kuitenkin hetkeksi ahdistustani. En jaksa tanssia, mutta jaksan hymyillä, suudella, keskustella Jumalasta, nukahtaa valkoiselle sohvalle viltin alle turvaan ja havahtua hereille suloiseen iltapäivän aurinkoon kaverin kömpiessä kainalostani kapealta makuusijaltaan väljemmille vesille. Pitäisitkö salaisuuden, kysyin häneltä illalla. Voinko luottaa sinuun? Tiedän voivani. Voin kertoa sitten kun olen siihen valmis. Hymyilyttää, lämmittää.

Sinihomejuustoleipää, hampurilaisia, toffeeta, joulutorttuja, perunamuusia, sienikastiketta, pullaa, keksejä, kanasalaattia, jugurttia, rahkaa, ranskanperunoita, majoneesia, kermavaahtoa, nuudeleita, pepsiä, pommacia, teetä, nuudelilientä, riisiä, suolaa suolaa sokeria rasvaa korppujauhoja vehnäleseitä teetä voita purkista. Haluan syödäsyödäsyödä. Syön päivän ja illan ja yön ja aamulla nukun muutaman tunnin ennen kuin hortoilen turvonneena taas kauppaan ja McDonald'siin ja kotiin ahmimaan ahmimaan ahmimaan lisää.

Silti olen sytyttänyt kynttilän ja imen liekin lepatuksesta iloa ja energiaa. Toivoa. Vielä on toivoa. Uskaltaisinko sittenkin luottaa siihen, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi? Jos yrittäisinkin edes yhden päivän kääntää ajatukseni positiiviseksi sen sijaan, että tuomitsen kaiken etukäteen epäonnistuneeksi? Pollyannaa minusta ei ehkä tule eikä tarvitsekaan, mutta kaikkeahan voi kokeilla? Olen ollut muutaman päivän ilman lääkkeitä ja mielialani on kohentunut selvästi. Sanoi lääkäri mitä hyvänsä, mutta fluoksetiini ei minua auta. Ei ole hyvä asia suunnitella itsemurhaa, tulla turraksi ja välinpitämättömäksi kaikesta ja menettää totaalisesti mielenkiinto omaa hyvinvointiaan kohtaan. Eihän? Ja kai kahdessa kuukaudessa pitäisi jo alkaa niiden lääkkeiden hyvienkin vaikutusten tuntua? Olen voinut huonommin kuin koskaan tänä talvena lääkkeen aloittamisen jälkeen, enkä usko että se on ihan sattumaakaan.

Yritän siivota ja toivon, ettei tiskaaminen keskellä yötä ole kiellettyä tässä taloyhtiössä.

Suden hetki

Sinähän et käytä huumeita, hän sanoo lähtiessään. Voin hyvällä omallatunnolla käydä luonasi. Olet niin luonnollinen, iloinen ja kaunis tyttö.

Niin. Minä sanon ja hymyilen iloisesti ja kauniisti. Enhän minä huumeita käytä. Ainoa huume, jota kuluu on alkoholi, ja sitäkin vaan silloin tällöin ja kohtuudella. Teen tätä ihan omasta tahdostani; yhdistän hyödyn ja huvin. Tällainen harmiton pikku harrastus.

(Etkö sinä tajua? Eikö kukaan tajua?! Minä olen narkomaaneista narkomaanein, huumeeni on ruoka, sata euroa päivässä sisään ja ulos, sata euroa kyrpä sisään ja ulos. Miten voit kuvitella, että nautin tästä? Miten voit kysyä, mistä minä pidän ja luulla että vastaan rehellisesti, kun sanon että vähän kaikesta? Minun kotini on bordelli ja minun kumppanini on häpeä, joten saan pitää huumeeni. My preciousssssss, bulimia nervosa.)

Illalla vien spermalta haisevan roskapussin, pesen lakanat, ahmin ja oksennan, pesen hampaat, lasken rahat, lasken lampaat, en saa unta. Nukahtamislääke on loppu, en pääse pakoon uniini enkä herää yöllä huutooni. Valvon ja höyryveturi pääni sisällä puuskuttaa yhä nopeammin ja nopeammin, se suistuu kohta raiteilta ja matkustajat kuolevat, tulee maailmanloppu, meteoriitti ja tuomiopäivä. Ja minä valvon ja katselen sitä kaikkea.

Nousen ja tapan leivänloput fairylla, koska en jaksa oksentaa enää kertaakaan. Valutan viemäriin kermavaahtoa ja salaatinkastiketta ja sotken pyykkipulveria puurohiutaleisiin. Laitan Chopinia soimaan ja puristan nallea tiukemmin kuin yksikään asiakas pakaroitani, rintojani, reisiäni päivän aikana. Levon hetki jo lyö, hyräilen hiljaa, kun viimeinen nocturno on vaimennut ja huonetta valaisee enää cd-soittimen näytön sininen valo.

Tekosyitä

Vapisen raitiovaunussa kylmästä ja jännityksestä. Mustahiuksinen tyttö tuijottaa minua kuin näkisi pääni sisään. Yritän kuvitella, mitä hän ajattelee minua katsoessaan. Näkeekö hän tyhjyyden ja turtuuden, joka puskee läpi kavenneiden poskieni kalpeudesta ja tummista varjoista silmieni alla? Näkeekö hän valvotut yöt, paikallaan hölkätyt kilometrit ja oksentamisesta arpiset kämmenselät? Tältä näyttää hullu. Tältä näyttää huora.

Löydän vihdoin perille uudelle syömishäiriöpolille ja terapeuttini luo. Matkassa kesti monta viikkoa, mutta vihdoin sain rohkeuden astua ovesta sisään häntä koipien välissä. Sain niin monta mahdollisuutta, vaikken olisi ansainnut. Kerron, miten menee. Puhumme osastosta. Taas. Tämä hoito ei riitä. Sinä tarvitset sairaalaa, terapeutti sanoo. Minä tiedän. Minulla on 5 ooo euroa velkaa. En halua menettää luottotietoja. En halua menettää vapautta. En halua mennä, ennen kuin olen valmis. (En uskalla mennä, koska en halua lihoa.) Enkä ole koskaan valmis, aina tulee uusia velkoja ja uusia tekosyitä. Olen todellisuudessa kaikkea muuta kuin vapaa.

Näen samana päivänä monta tärkeimpää ystävääni, perheenjäseniä, olen yltiösosiaalinen puolentoista tunnin yöunilla ja kofeiinilla, puhun ja nauran ja kuuntelen ja muistelen. Närpin vaivaantunesti noutopöydästä hakemaani thaimaalaista ruokaa ja tunnen isän ja siskon alakulon. Nykyään on niin vaikea syödä mitään, jos ei voi oksentaa.

Seuraavan päivän nukun ja ahmin. Perjantaina huoraan ja ahmin. En nuku. Sitten ahmin. Huomenna huoraan. Peruin kaikki mukavat viikonloppusuunnitelmat, taas kerran. Pakko saada rahaa ennen maanantaita.

Vihaa minua, rakasta minua

Odotan, että nukahtamislääke alkaa vaikuttaa. En viitsi enää kieriä lakanoissa ja itsesäälissä unta ja unohdusta odotellen, kun voin yhtä hyvin niellä pienen valkoisen varmistuksen siitä, etten enää kohta ole tässä todellisuudessa muutamaan tuntiin. Tosin nämä yötkin ovat lähinnä kauhuelokuvan katselua: unissani pahimmat pelkoni toteutuvat. Yö yön jälkeen paljastan salaisuuteni vanhemmille ja ystäville, tulen hylätyksi tai raiskatuksi, tapan, varastan tai valehtelen. Raahaan ruumiinpaloja jätesäkissä. Näen jatkuvasti unia, joissa minulla ei ole voimia nostaa kauppakassia tai joissa pyörryn keskellä täpötäyttä luentosalia. Eikä kukaan huomaa.

Kukaan ei tule pelastamaan minua tästä helvetistä. Se helvetti on minun sisälläni, sillä itse ajattelen elämäni helvetiksi. Miten negatiivisuudesta ja alakulosta pääsee eroon? Miten itseään oppii rakastamaan tai edes hitusen arvostamaan? Tiedän kyllä ongelman, mutten ratkaisua. Tiedostan olevani pessimistinen ja epätoivoinen, vaikka minulla olisi kaikki mahdollisuudet ponnistaa parempaan. Tiedän, etten edes yritä yrittää. Miten oman päänsä saisi käännettyä?

Jollain tasolla olen aina janonnut ihmisten huomiota ja sääliä ja toisaalta pitänyt äärimmäisen tiukasti kiinni omista rajoistani ja päätäntävallastani. Haluaisin olla heikko ja pieni, mutta kuitenkin vahva ja riippumaton. Halaan ja hakkaan, jos minua lähestytään. Vedän lähemmäs ja työnnän pois. Kaipaan päänpaijauksia ja voivottelua (ah olen heikko ja prinsessa ja taidan pyörtyä oih!), mutten osaa hakea huomiota muuten kuin voimalla huonosti. Ja mitä huonommin voin, sitä vähemmän kykenen vastaanottamaan huomiota. Haluan, että joku hyväksyisi minut tällaisena, ja samaan aikaan yritän todistella kaikille, ettei minua voi mitenkään koskaan milloinkaan hyväksyä, että olen paha paha paha.

Terapeuttini soitti tänään ja olen pitkästä aikaa näkemässä hänet huomenna. Hyvä niin.

Silmät kiinni

On hetkiä.

Kun kauppaan lähtiessä paksussa toppatakissa, pipo päässä ja reppu selässä joudunkin käymään eteisen lattialle makuulle jalat koukussa, kun on niin huojuvan huono olo.

Tai kun tuijotan itseäni peilistä ja huomaan pupillieni laajenevan ja supistuvan ja kuvajaiseni väreilee enkä pysty tarkentamaan katsettani hetkeen.

Istun kivusta kaksinkerroin lapsuudenkotini vessassa neljän aikaan aamulla ja pelkään herättäväni vanhempani todistamaan, millaiset krampit olen muutamalla pienellä pillerillä ja vielä harvemmalla aivosolulla saanut aikaan.

Kun tajuan juoneeni itseni taas sellaiseen humalaan, että olisin voinut herätä mistä vaan ja missä kunnossa tahansa. Kun pelkää, ettei kuolekaan krapulaansa.

Ne hetket, kun tosissani pohdin, montako paketillista Seronilia, Zopinoxia tai Ibumaxia yhdistettynä viinaan tappaisi ja kuka minut löytäisi ja kirjoittaisinko jäähyväiskirjeen ja lukisiko sitä kukaan.

Kun huomaan, etten ole pessyt hampaita tai käynyt suihkussa kolmeen päivään. Tai edes jaksanut vaihtaa tamponia koko päivänä. Tervetuloa, TSS.

Fluoksetiinia maksimiannoksen saava pieni pääni miettii yhä enemmän kuolemaa ja välittää yhä vähemmän, vaikka tämä syömishäiriö tappaisi. Yhä itsepintaisemmin pyristelen eroon auttajista, välittäjistä ja hyväntahtojista. Unta, unohdus, pois, silmät kiinni. Yritän nipistellä itseäni, mutta tämä uni onkin valvetta eikä siitä voi herätä.

Life is what you make it. Tällaisen olen elämästäni tehnyt.

Sirpaleita

Hajoan. Murrun ja muserrun pieniksi luisiksi sirpaleiksi, jotka singahtelevat painottomuudessa ilman päämäärää. Kohta mikään ei enää pidä minua koossa, sillä viimeisetkin tukirakenteet alkavat sortua, ja se on oma vikani. Olen silkkaa suurta syyllisyyttä koko tyttö ja häpeän niin kokonaisvaltaisesti itseäni, elämää, tätä maailmaani.

Olen ollut täysin holtiton. Laiminlyön tälläkin hetkellä hoitoni. Minun pitäisi olla terapiassa, enkä jaksa edes ilmoittaa, etten ole tulossa. Ottaisivat jonkun toisen tilalleni, olen jo lost case. Epätoivoinen tapaus. Kroonikko. En halua parantua enkä elää.

Olen juonut enemmän ja rajummin kuin aikoihin. Kaverien kanssa, ihmisten ilmoilla, mutta kuitenkin. Olen nolannut itseni kymmenin eri tavoin, kolhinut raajani naarmuille ja mustelmille, hukannut huiveja, hanskoja, lompakon. Kertonut ihmisille asioita, joita ei olisi pitänyt ja sanonut sellaista, mitä en tarkoita. Ottanut lääkkeitä. Menettänyt muistini joka kerta. Menettänyt kasvoni. Menettänyt erään ihmisen.

Viime kesänä ihastuin erääseen tyttöön ja hän minuun ehkä vielä enemmän. Kerroin hänelle surkeana kaiken viimeksi kun näimme. Hän reagoi kuten se ainut ystäväni, jolle olen aikaisemmin kertonut huoraamisesta: otti etäisyyttä tai käytännössä pisti välit poikki tai ainakin sellaiselle ehkätervehditäänjostavataan-asteelle. Toivoo kuulemma kaikkea hyvää muttei lähde enää mukaan siihen mitä joskus oli. Likainen lutka, älä koske minuun enää.

Olen velkaa niin paljon, etten tiedä enää miten päin olisin. En ole jaksanut ottaa asiakkaita yli kuukauteen, pikavippejä sen sijaan sitäkin enemmän. Luottotietojen menetys ei ole kaukana, joten pian on tartuttava toimeen. Tai siis levitettävä haarat. Se onkin ainoa asia, jonka osaan hyvin oksentamisen lisäksi.

Jollain tapaa olen silti onnellisempi kuin aikoihin, ja ainoana syynä ja mittana on vaaka. Olen laihempi kuin seitsemään vuoteen ja laihdun koko ajan lisää. Näytän kohta jo pahalta omasta mielestänikin, vaikka olenkin vasta lievästi alipainoinen, mutta sittenpähän olen ulospäin samanlainen kuin sisältä. Ruma ja kuiva ja riutunut. Öisin nypin hermostuneesti vatsanahkaani ja ihmettelen, kun siinä onkin tosiaan pelkkä nahka. Kylkiluut ja lonkkaluut alkavat kohta törröttää. Pienenen pakoon kaikkea.