Vihaa minua, rakasta minua

Odotan, että nukahtamislääke alkaa vaikuttaa. En viitsi enää kieriä lakanoissa ja itsesäälissä unta ja unohdusta odotellen, kun voin yhtä hyvin niellä pienen valkoisen varmistuksen siitä, etten enää kohta ole tässä todellisuudessa muutamaan tuntiin. Tosin nämä yötkin ovat lähinnä kauhuelokuvan katselua: unissani pahimmat pelkoni toteutuvat. Yö yön jälkeen paljastan salaisuuteni vanhemmille ja ystäville, tulen hylätyksi tai raiskatuksi, tapan, varastan tai valehtelen. Raahaan ruumiinpaloja jätesäkissä. Näen jatkuvasti unia, joissa minulla ei ole voimia nostaa kauppakassia tai joissa pyörryn keskellä täpötäyttä luentosalia. Eikä kukaan huomaa.

Kukaan ei tule pelastamaan minua tästä helvetistä. Se helvetti on minun sisälläni, sillä itse ajattelen elämäni helvetiksi. Miten negatiivisuudesta ja alakulosta pääsee eroon? Miten itseään oppii rakastamaan tai edes hitusen arvostamaan? Tiedän kyllä ongelman, mutten ratkaisua. Tiedostan olevani pessimistinen ja epätoivoinen, vaikka minulla olisi kaikki mahdollisuudet ponnistaa parempaan. Tiedän, etten edes yritä yrittää. Miten oman päänsä saisi käännettyä?

Jollain tasolla olen aina janonnut ihmisten huomiota ja sääliä ja toisaalta pitänyt äärimmäisen tiukasti kiinni omista rajoistani ja päätäntävallastani. Haluaisin olla heikko ja pieni, mutta kuitenkin vahva ja riippumaton. Halaan ja hakkaan, jos minua lähestytään. Vedän lähemmäs ja työnnän pois. Kaipaan päänpaijauksia ja voivottelua (ah olen heikko ja prinsessa ja taidan pyörtyä oih!), mutten osaa hakea huomiota muuten kuin voimalla huonosti. Ja mitä huonommin voin, sitä vähemmän kykenen vastaanottamaan huomiota. Haluan, että joku hyväksyisi minut tällaisena, ja samaan aikaan yritän todistella kaikille, ettei minua voi mitenkään koskaan milloinkaan hyväksyä, että olen paha paha paha.

Terapeuttini soitti tänään ja olen pitkästä aikaa näkemässä hänet huomenna. Hyvä niin.