Tekosyitä

Vapisen raitiovaunussa kylmästä ja jännityksestä. Mustahiuksinen tyttö tuijottaa minua kuin näkisi pääni sisään. Yritän kuvitella, mitä hän ajattelee minua katsoessaan. Näkeekö hän tyhjyyden ja turtuuden, joka puskee läpi kavenneiden poskieni kalpeudesta ja tummista varjoista silmieni alla? Näkeekö hän valvotut yöt, paikallaan hölkätyt kilometrit ja oksentamisesta arpiset kämmenselät? Tältä näyttää hullu. Tältä näyttää huora.

Löydän vihdoin perille uudelle syömishäiriöpolille ja terapeuttini luo. Matkassa kesti monta viikkoa, mutta vihdoin sain rohkeuden astua ovesta sisään häntä koipien välissä. Sain niin monta mahdollisuutta, vaikken olisi ansainnut. Kerron, miten menee. Puhumme osastosta. Taas. Tämä hoito ei riitä. Sinä tarvitset sairaalaa, terapeutti sanoo. Minä tiedän. Minulla on 5 ooo euroa velkaa. En halua menettää luottotietoja. En halua menettää vapautta. En halua mennä, ennen kuin olen valmis. (En uskalla mennä, koska en halua lihoa.) Enkä ole koskaan valmis, aina tulee uusia velkoja ja uusia tekosyitä. Olen todellisuudessa kaikkea muuta kuin vapaa.

Näen samana päivänä monta tärkeimpää ystävääni, perheenjäseniä, olen yltiösosiaalinen puolentoista tunnin yöunilla ja kofeiinilla, puhun ja nauran ja kuuntelen ja muistelen. Närpin vaivaantunesti noutopöydästä hakemaani thaimaalaista ruokaa ja tunnen isän ja siskon alakulon. Nykyään on niin vaikea syödä mitään, jos ei voi oksentaa.

Seuraavan päivän nukun ja ahmin. Perjantaina huoraan ja ahmin. En nuku. Sitten ahmin. Huomenna huoraan. Peruin kaikki mukavat viikonloppusuunnitelmat, taas kerran. Pakko saada rahaa ennen maanantaita.