Tämä on rakkaus, mitä ei voi kukaan ottaa minulta pois

Ehkä tästä minunkin elämästäni vielä tulee ihan oikea ihmiselämä, mutta siihen tarvitaan energiaa. Hyvästi, idioottimaiset laihdutusajatukset! Haluan jaksaa ajatella, haluan oppia ja ymmärtää, lukea ilman sitä tunnetta, että aivoissa on sahanpurua elävien solujen sijaan. En jaksa ajatella koko ajan ruokaa – mitä hyötyä saati sitten iloa tästä elämästä on, jos vietän sen vain yrittämällä laihtua eli vuorottelemalla kurinalaisen laihdutusruokavalion tai hillittömän ahmimisen välillä? Mihin minä sillä pääsisin? Aionko tosiaan käyttää kaiken nuoruuteni ruuan ajattelemiseen ja yksinoloon?


Olen vahvempi, kun syön. Olen viisaampi, luovempi, kauniimpi, huumorintajuisempi, iloisempi ja aidompi.

Ja aikuisempi. Kun syön kunnolla, ei olekaan nälkämaahan eksymisen tekosyytä, jos elämä potkii päähän. Mutta sen, itsestäni huolehtimisen, on pakko olla kaiken kivun arvoista. Minulla on ihmisarvo, eikä sitä voi poistaa mikään eikä kukaan, jos en itse sitä poista. I’m worth this.

Kevätmasennus

En jaksa avata verhoja.
Huhtikuu on kuukausista julmin;
se työntää väkisin valolonkeronsa tähän kammiooni,
kun olen alkanut taas pimentyä enkä kestä enää päivänvaloa.
Masentaa.
Masentaa enemmän kuin aikoihin.
On taas velkaa ja paha olla.
En jaksa vastata puhelimeen, en ole käynyt sairaanhoitajalla, en jaksa nähdä ketään.
Ei huvita. Lääkkeet loppuivat eilen
enkä ole jaksanut ostaa uusia eikä ole nyt rahaakaan.

En jaksa muuta kuin nukkua
ja ahmia
ja taas nukkua:
20 tuntia vuorokaudesta nukun, loput 4 ahmin.

Miten tähän taas tultiin?
Kunpa voisin elää verhot auki.

Ota syliin ja sano, että se oli vain pahaa unta

Pelottaa, pelottaa, pelottaa.

Ei tästä voi selvitä hengissä.

Musta tuntuu etten jaksa

yksin

yhdessä

enää päivääkään.

Ystävä kertoi uskovansa

Persoonalliseen Jumalaan

Ja mä mietin, pitäisikö rukoilla

pitkästä aikaa

ja rukoilin.

Eikä ollut sanoja

ei muita kuin

auta

auta

apua

apua

mä en haluu kuolla tänä yönä

enkä tänä vuonna.

Vuoristorataa ei sentään ole vielä avattu

Tänäkin yönä tuntuu, että tukehdun, liikaa sanoja sanoja sanoja, jotka tunkeutuvat minuun milloin hellästi, milloin väkivaltaisesti, ne pitävät yöllä hereillä ja päivällä unessa eivätkä jätä rauhaan. Imen itseeni rumia, kuumia ja mustia sanoja, keltaisia, kirveleviä ja kireitä sanoja, satoja tuhansia sanoja. Kun niitä sitten tarvitsisi, ne ovat menneet piiloon, käpertyneet turvaan syvälle alitajuntaani, ja jättävät minut yksin.

Olen valumassa taas karkuun itseltäni; tuntuu kuin kävelisin Linnanmäen Vekkulan vinossa huoneessa ja tajuaisin äkkiä, että olenkin itse vain vinossa ja lattia onkin aina ollut tasainen. Että minä olen luullut olevani ovela ja oikeassa, tiesinhän että ne raidat seinissä tekevät lattian vieläkin kaltevamman oloiseksi, tiesin jo viisivuotiaana - mutta nyt joku kertookin, ettei siellä kukaan muu edes kuvittele kävelevänsä mäessä. Teen yksinkertaisista asioista vaikeita.

Yritän myös tehdä monimutkaisista asioista helppoja. Nyt kun pitäisi vihdoin saavuttaa jotain oikeaa, haluankin kiihkeästi takertua taas numeroihin, suunnitelmiin, listoihin ja mittaamiseen. Jos haukkaan tästä taikasienestä palan, muu maailma kutistuu vielä pienemmäksi kuin minä ja kaikki on häikäisevän pimeää.

Keinun taas

En osaa pyytää. En osaa ikinä pyytää. En osaa enkä uskalla soittaa kenellekään. Olen lapsellisen loukkaantunut, kun sisko ei ole vastannut puhelimeen kahteen päivään ja kun se - sosiaalinen, älykäs, lahjakas, kaikessa menestyvä ja rakastakin rakkaampi pikkusisko - ystävystyy parhaiden kaverieni kanssa ja minä jään synkänmustasukkaisena murjottamaan, kun pelkään, että menetän ne vähätkin ihmiset hänelle. Hänellle, jolla on koti kuin sisustuslehdestä, kolme työpaikkaa ja ystäviä enemmän kuin eri päivien asuihin sointuvia legginsejä. Taas vietiin keinu nenän edestä. Inhoan kateellisia ja katkeria ihmisiä, minä joka olen itse juuri sellainen, minä itsepäinen, itsekeskeinen, typerä tytönheitukka. Ei kukaan osaa lukea ajatuksia, mitäpä jos joskus itsekin ottaisi yhteyttä ihmisiin… Itsesäälissä kiemurtelu on säälittävää.

Rakennan majan, jossa luen pääsykokeisiin huonon lampun valossa, vaikka kevätaurinko paistaa sisälle asti. Appositiosuhde, puheaktiteoria, syntaktis-morfologinen ja semanttis-leksikaalinen toisto, sävy- ja modaalipartikkelit. Haluaisikohan nallekin pari rusinaa? Nukun parvekkeella tai pöydän alla tai kylpyammeessa, koska sänkyyn nukahtaminen on niin vaikeaa ja tylsää. Kävelylenkillä kiipeän keinuun ja ampaisen korkealle, korkealle, ja nauran ja varikset nauravat minulle. Haluaisin hyppiä lätäköissä ja tehdä puroja kengänkärjillä, mutta minulla ei ole kumisaappaita. Tarvitsisin kirkkaanväriset kumisaappaat ja kurahaalarin, jotta voisin tehdä hiekkakakkuja ja nähdä seikkailuja samettisohvanvihertävissä kuusimetiköissä, keijumaailmallisissa pajupensaikossa ja hämäränhellimissä puunonkaloissa.

Illalla istun baarissa väljähtänyt siiderituoppi edessäni ja ihmettelen, mitä minä oikein teen tässä pöydässä ja tässä paikassa. Annan ovimiehelle tippiä ja kyselen kuulumisia ja smalltalkkaan ventovieraiden kanssa. Näen kaverin, jonka kanssa olen puhunut viimeksi puhelimessa kuukausi sitten, kun olin sairaalassa bulimiakatkolla ja hän soitti päästyään lomalle suljetulta osastolta. Sillä on kaksi poikaa ja ex-vaimo ja kaksi ex-miestä ja se vaihtaa asuntoa kolme kertaa vuodessa eikä muista maksaa velkojaan ikinä ja silti tykkään siitä. Eikä sekään oikein osaa olla aikuinen, vaikka niin luulee. Lähden ratikalla kotiin, matkalla sataa vettä ja tiedän, että kesä on tulossa ja minä olen nyt joku muu kuin vuosi sitten. Voin yrittää paeta itseäni, mutten enää osaa.

Tupeeratut tupakanhajuiset hiukseni ovat aamulla takussa kuin vallattomalla peikkopojalla, keitän neljänviljanpuuroa ja laitan siihen voisilmän, joka sulaa kullankeltaisemmaksi kuin aurinko tänä aamuna, koska välissämme on liikaa pilviä. Siellä se kuitenkin paistaa.

Ei mitään aprillia

Haluan

   kujertaa ikävästä itkuisina iltoina

       ja varhain, aamun vasta venytellessä

           laulaa mustarastaan kanssa kilpaa kevättä

työntyä pilvenraosta ja saada ihmiset hymyilemään silmillään

     ponnistaa ja pyöriä kujeilevan tuulen kainalossa

           tuoksua heräävältä maalta ja mullalta

    pisaroida ja kastella, kasvattaa ja ruokkia

elämää.

Haluan, tahdon,

ja kun kysytään:                             Otatko sinä tämän elämän

                                                    ja lupaatko rakastaa sitä

                                                    myötä- ja vastoinkäymisissä,

                                                    kunnes kuolema teidät erottaa?

Vastaan, huudan, vannon ääneni käheäksi:

Tahdon,

      tahdon

           minä tahdon!