Vuoristorataa ei sentään ole vielä avattu

Tänäkin yönä tuntuu, että tukehdun, liikaa sanoja sanoja sanoja, jotka tunkeutuvat minuun milloin hellästi, milloin väkivaltaisesti, ne pitävät yöllä hereillä ja päivällä unessa eivätkä jätä rauhaan. Imen itseeni rumia, kuumia ja mustia sanoja, keltaisia, kirveleviä ja kireitä sanoja, satoja tuhansia sanoja. Kun niitä sitten tarvitsisi, ne ovat menneet piiloon, käpertyneet turvaan syvälle alitajuntaani, ja jättävät minut yksin.

Olen valumassa taas karkuun itseltäni; tuntuu kuin kävelisin Linnanmäen Vekkulan vinossa huoneessa ja tajuaisin äkkiä, että olenkin itse vain vinossa ja lattia onkin aina ollut tasainen. Että minä olen luullut olevani ovela ja oikeassa, tiesinhän että ne raidat seinissä tekevät lattian vieläkin kaltevamman oloiseksi, tiesin jo viisivuotiaana - mutta nyt joku kertookin, ettei siellä kukaan muu edes kuvittele kävelevänsä mäessä. Teen yksinkertaisista asioista vaikeita.

Yritän myös tehdä monimutkaisista asioista helppoja. Nyt kun pitäisi vihdoin saavuttaa jotain oikeaa, haluankin kiihkeästi takertua taas numeroihin, suunnitelmiin, listoihin ja mittaamiseen. Jos haukkaan tästä taikasienestä palan, muu maailma kutistuu vielä pienemmäksi kuin minä ja kaikki on häikäisevän pimeää.