Keinun taas

En osaa pyytää. En osaa ikinä pyytää. En osaa enkä uskalla soittaa kenellekään. Olen lapsellisen loukkaantunut, kun sisko ei ole vastannut puhelimeen kahteen päivään ja kun se - sosiaalinen, älykäs, lahjakas, kaikessa menestyvä ja rakastakin rakkaampi pikkusisko - ystävystyy parhaiden kaverieni kanssa ja minä jään synkänmustasukkaisena murjottamaan, kun pelkään, että menetän ne vähätkin ihmiset hänelle. Hänellle, jolla on koti kuin sisustuslehdestä, kolme työpaikkaa ja ystäviä enemmän kuin eri päivien asuihin sointuvia legginsejä. Taas vietiin keinu nenän edestä. Inhoan kateellisia ja katkeria ihmisiä, minä joka olen itse juuri sellainen, minä itsepäinen, itsekeskeinen, typerä tytönheitukka. Ei kukaan osaa lukea ajatuksia, mitäpä jos joskus itsekin ottaisi yhteyttä ihmisiin… Itsesäälissä kiemurtelu on säälittävää.

Rakennan majan, jossa luen pääsykokeisiin huonon lampun valossa, vaikka kevätaurinko paistaa sisälle asti. Appositiosuhde, puheaktiteoria, syntaktis-morfologinen ja semanttis-leksikaalinen toisto, sävy- ja modaalipartikkelit. Haluaisikohan nallekin pari rusinaa? Nukun parvekkeella tai pöydän alla tai kylpyammeessa, koska sänkyyn nukahtaminen on niin vaikeaa ja tylsää. Kävelylenkillä kiipeän keinuun ja ampaisen korkealle, korkealle, ja nauran ja varikset nauravat minulle. Haluaisin hyppiä lätäköissä ja tehdä puroja kengänkärjillä, mutta minulla ei ole kumisaappaita. Tarvitsisin kirkkaanväriset kumisaappaat ja kurahaalarin, jotta voisin tehdä hiekkakakkuja ja nähdä seikkailuja samettisohvanvihertävissä kuusimetiköissä, keijumaailmallisissa pajupensaikossa ja hämäränhellimissä puunonkaloissa.

Illalla istun baarissa väljähtänyt siiderituoppi edessäni ja ihmettelen, mitä minä oikein teen tässä pöydässä ja tässä paikassa. Annan ovimiehelle tippiä ja kyselen kuulumisia ja smalltalkkaan ventovieraiden kanssa. Näen kaverin, jonka kanssa olen puhunut viimeksi puhelimessa kuukausi sitten, kun olin sairaalassa bulimiakatkolla ja hän soitti päästyään lomalle suljetulta osastolta. Sillä on kaksi poikaa ja ex-vaimo ja kaksi ex-miestä ja se vaihtaa asuntoa kolme kertaa vuodessa eikä muista maksaa velkojaan ikinä ja silti tykkään siitä. Eikä sekään oikein osaa olla aikuinen, vaikka niin luulee. Lähden ratikalla kotiin, matkalla sataa vettä ja tiedän, että kesä on tulossa ja minä olen nyt joku muu kuin vuosi sitten. Voin yrittää paeta itseäni, mutten enää osaa.

Tupeeratut tupakanhajuiset hiukseni ovat aamulla takussa kuin vallattomalla peikkopojalla, keitän neljänviljanpuuroa ja laitan siihen voisilmän, joka sulaa kullankeltaisemmaksi kuin aurinko tänä aamuna, koska välissämme on liikaa pilviä. Siellä se kuitenkin paistaa.