Herään, ehkä vielä toivunkin

Olen tänään ollut käsittämättömän onnellinen enkä tiedä, miksi. Mutta tämä päivä oli huulipunainen, tanssinen, tuulinen, unelmainen ja niin kaunis. Eksät kummittelevat, ihmiset ottavat yhtäkkiä yhteyttä ja luennolla uskallan jutella vieruskaverin kanssa. Ja minusta tuntuu, etten tänään tarvitse sinua, bulimia.

Raskasta

Mistä saa uskoa itseensä, kun jokainen yritys tuntuu vain epäonnistuvan? Taas olen viettänyt koko päivän lounaasta asti käytännössä ahmien ja oksentaen (6 kertaa yhteensä): rahaa paloi ainakin 120 euroa, olo on jyrän alle jäänyt ja puoliakaan tavoitteistani en ole tehnyt - en oikeastaan edes viidesosaa. Yksi sana: VITTU!

...ja silti aion taas yrittää. Ja taas. Ja taas. Kunnes onnistun. Huomisesta tulee pitkä ja rankka päivä, enkä oikein usko, että jaksan olla ahmimatta illalla. Mutta ylihuomenna ainakin yritän. Tässä päivässä oli yksi hyvä puoli: innostuin pitkästä aikaa tanssimisesta ja päätin aloittaa tunnit, vaikka olenkin kaikessa kehonhallintaa ja liikemuistia vaativassa toiminnassa aika surkea. Mutta se onnistumisen ilo pitkän yrittämisen jälkeen ja endorfiinihumala ovat muutaman nolon tunnin arvoisia! Tanssista olen joskus saanut jopa paremmat kicksit kuin bulimiasta, joten ehkäpä otan sen lisäaseeksi tähän taisteluun.

Eikä tämä läskiahdistus helpota sitten millään. Lihon tasaiseen tahtiin, hitaasti mutta varmasti, ja se on osasyy, miksi täsmäsyöminen tuntuu mahdottomalta. Pelkään, että ahmisin kuitenkin ja lihoisin sitten vielä enemmän. Seuraavana täsmäsyömispäivänä aion kuitenkaan nostaa kalorit vähintään 1800:an, kun enempää en uskalla vielä syödä ja vähemmällä olen ainakin ruvennut aina ahmimaan viimeistään yhden päivän kuluttua.

Joskus vaan menee hermot tähän pään seinään paukuttamiseen.

Virheistä oppii ja kertaus on opintojen äiti -> virheiden kertaus on opintojen äiti!

Okei. Ahmin tänään, surprise! Kävin kolme kertaa ruokakaupassa, jippii! Oksensin neljä kertaa, jes! Ei ku… Hidas peruutus ja sitten mietitään, mikä menikään pieleen ja miten huomenna ja tulevalla viikolla voisin toimia toisin.

1) Olen koko viikon ollut yksin yhtä koulupäivää, yhden illan asiakastapaamista ja vanhemmilla kyläilyä lukuun ottamatta.

2) Tänään nukuin pidempään kuin oli tarkoitus, en päässyt heti käyntiin ja tunsin itseni hyödyttömäksi ja ikään kuin jo hävinneeksi.

3) Ollaan raatorehellisiä: olen syönyt liian vähän. Ei minun pitäisi laihduttaa.

4) Stressaan asioita päivä- ja viikkokausia sen sijaan, että hoitaisin ne pois painamasta mieltä. Tänäänkin päässä pyöri miljoona tekemätöntä asiaa ja murhetta. Niin isoa vyyhtiä on vaikea lähteä purkamaan, joten on helpompi siirtää aloittamista ”vielä yhdellä päivällä” ja vaikeuksien kohtaamisen sijaan ahmia.

5) Olen liian ankara itselleni. Vaadin itseltäni opiskeluihin paneutumista 110-prosenttisesti, täydellistä itsekontrollia syömisten ja liikkumisten suhteen, kuudelta heräämistä, koko päivän touhuamista ilman hetkenkään ”hyödytöntä” lepohetkeä jne. Onko mikään ihme, jos en pysy tavoitteissani ja petyn itseeni jatkuvasti?

No, tuossahan noita muutamia tärkeimpiä syitä jo tulikin. Tänään ahmimisten jälkeen järkevästi kuitenkin söin iltapalan ja päätin unohtaa tämän päivän ja jatkaa siitä mihin jäin. Yksikin kokonainen päivä ahmimatta oli minulle upea saavutus, ties vaikka ensi viikolla pystyisin siihen kahtena päivänä peräkkäin! Nyt minulla on myös kaapissa ruuat huomiselle, joten ei muuta kuin aamulla taas puuroa ja raejuustoa naamariin hyvällä omallatunnolla! Eli huomenna ja tulevalla viikolla aion pysyä ruokalistassani, vaikka kuinka ahmisinkin. Määriä en vielä uskalla lisätä, mutta kenties jo viikon päästä?

Sitten mission impossible: sosiaalinen elämä. Olen koko viikon vältellyt ihmisiä, en ole jaksanut vastata puheluihin enkä lähteä yhteensä kolmiin juhliin, joihin minut oli kutsuttu, enkä treffeille. Ja sitten kehtaan vielä valittaa, että olen yksinäinen! Ensi viikolla yritän ja aion tehdä parannuksen tämänkin suhteen. Tiistaille olen sopinut jo lounastapaamisen ja illaksi treffit pojan (tai pitäisikö sanoa jo miehen…) kanssa, joka vaikuttaa ihan mukavalta - joskaan en vielä ole mitenkään ihastunut. Mutta kai yhdet treffit täytyy sentään kokea, ennen kuin voi tietää varmasti, kiinnostaako vai eikö! Oikeasti vain ujostelen ja pelkään olevani tylsä. Mutta olisiko sekään maailmanloppu, vaikka hänen mielestään olisinkin? Aion käydä kaikilla luennoilla, aion joka päivä soittaa jollekin läheiselleni tai ainakin jutella Facebookissa jonkun kanssa ja viikonlopuksi yritän keksiä jotain mukavaa (alkoholitonta) ohjelmaa jonkun kaverin kanssa. Vanhemmillakin yritän piipahtaa jossain vaiheessa.

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä: huomisen mottoni olkoon ”Just do it!”. Ponkaisen ylös heti kun kello soi ja alan apinanraivolla paiskimaan hommia, jotta stressi vähenisi. Tiedän sataprosenttisen varmasti oloni olevan jo huomisen jälkeen paljon helpompi, jos saan hoidettua pahimmat stressinaiheuttajat: raha-asiat ja rästiopinnot. Treenaan myös pitkästä aikaa ja sitten voinkin illalla palkita itseni vaikka pienellä shoppailureissulla, kylvyllä tai vaikka hyvää kirjaa lukemalla.

Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Ensimmäinen päivä ahmimatta on nyt ohi. Olin uskomattoman huonolla tuulella ja uupunut koko päivän, eikä kyläily oikein huvittanut kiitos äärimmäisen epäsosiaalisuuden, mutta selvisin kuitenkin ihan kunnialla. Illalla kylläkin iski pieni paniikki ja epävarmuus: pärjäänkö sittenkään ahmimatta? Pitäisikö sittenkin sännätä kauppaan ennen kuin se menee kiinni?

Yritin hengitellä ja rentoutua. Ajattelin, että voin huomenna ahmia ja listasin mielessäni ahmimisen hyviä ja huonoja puolia. Mikään ei tuntunut auttavan, vaan olin edelleen levoton ja halusin ahmia ”vielä viimeisen kerran”. Haluan vieläkin. Mutta tajusin, ettei minun tarvitse toimia ajatusteni ja mielitekojeni mukaan. Yritän tarkastella ajatuksiani ja tunteitani objektiivisesti ja hyväksyn ne. Annan niiden tulla ja annan niiden mennä. Kukaan ihminen maailmassa ei ole vielä kuollut mielitekoon. Sille ei tarvitse tehdä mitään. Sen voi tuntea ja siitä voi kärsiä, mutta sitä ei tarvitse yrittää poistaa. Se menee ohi, kuten kaikki muukin tässä elämässä.

Tänään olen yrittänyt olla läsnä kehossani ja tarkkailla sen tuntemuksia, jännityksiä ja asentoja. Päätin yrittää ”palata kehooni” joka kerta, kun katson kelloa. Jos huomaan jännittäväni olkapäitä, hartioita tai leukoja, rentoutan ne tietoisesti. Jos huomaan hengittäväni epätasaisesti ja pinnallisesti, teen muutaman syvän palleahengityksen. Oikaisen ryhtini ja kuulostelen hetken aikaa fyysistä oloani: onko minulla hyvä vai huono olla, miltä tuntuu varpaissa, miltä alaselässä, missä asennossa olen, onko kylmä vai kuuma jne. Luulen, että päänsärky, joka ahmimattomuudesta yleensä aiheutuu, johtuu nimenomaan hartiaseudun ja leuan lihasten jännityksestä, joten nyt yritän tietoisesti rentouttaa niitä säännöllisin väliajoin. Yhden buranan jouduin kuitenkin tänään ottamaan.

Jos mindfulness-menetelmä muuten kiinnostaa, kannattaa lukea tämä.

"Jos kävelet kadulla ja huomaat vetoketjusi auenneen, et kai heitä housuja kokonaan pois?"

Liian monet kerrat "uusi elämä" on loppunut lyhyeen mustavalkoajatteluni ja joustamattomuuteni takia. Nyt yritän taas aloittaa alusta, mutta tällä kertaa aion tietoisesti keskittyä opettelemaan sallivuutta, joustavuutta ja armollisuutta itseäni kohtaan. Aion tehdä suunnitelmia kuten ennenkin ja toimia vastoin niitä kuten ennenkin, mutta sillä erotuksella, etten heitä kokonaan pyyhettä kehään yhdestä poikkeamasta, vaan päinvastoin toimin järkevästi joustaen, repsahduksista oppien ja vääristyneitä ajatusmallejani tietoisesti muuttaen.

Asetin muistaakseni vuoden alussa tavoitteeksi, että tämän vuoden aikana pääsen eroon bulimiaoireista. Nyt olen vieläkin ihan samassa bulimiakierteessä eli "jotain tarttis tehrä". Eihän tässä ole aikaa enää kuin kolme kuukautta. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että pystyn vielä muutokseen ennen uutta vuotta. Yritän pysyä päätöksessäni ainakin tämän blogin avulla eli kirjoittelen kuulumisiani säännöllisesti. Tämä on lupaus (ennen kaikkea itselleni)!

Jääkaapin ovessa on lappu, johon olen kirjoittanut päivän ruokalistan perusrungon. Lähden liikkeelle noudattamalla fitness-ammattilaisen laatimaa vähähiilihydraattista, runsasproteiinista ruokavaliota, jolla todennäköisesti laihtuu, mutta alan lisätä siihen ruokaa pikkuhiljaa. Pääasia on nyt, että opettelen syömään monipuolisesti ja säännöllisesti 3-4 tunnin välein ja opettelen joustamaan ruokavaliosta tarvittaessa - kuten heti huomenna kyläreissulla. Yritän muutenkin muuttaa päivä- ja viikkorytmini säännöllisiksi. Aloitan monipuolisen liikunnan, meditaation, hemmottelen itseäni mahdollisimman usein jollain muulla kuin ruualla, jätän alkoholin pois tai ainakin minimiin (se joustavuus, katsohan ;) ), nukun tarpeeksi ja yritän kaikin tavoin pitää elämäni tasapainossa. Mielikuvaharjoittelun olen todennut hyödylliseksi jo ajat sitten, ja nyt aion opetella tekemään myös mindfulness-, rentoutus- ja joogaharjoituksia.

Nyt laitan rentoutusmusiikkia spotifysta soimaan, hengittelen syvään ja rauhallisesti ja vaivun toivon mukaan syvään ja virkistävään uneen.

All work, no play & vice versa

Luen, luen, luen, valvon koko yön kirja nenän alla, paastoan päivät ja istun ylienergisenä luennoilla tai yliväsyneenä vertaistukiryhmässä, ahmin illat, nukun vuorokauden putkeen, ahmin kaksi päivää putkeen ja lintsaan luennoilta, sitten taas kierros alkaa alusta: stressi kasvaa, en pysty lepäämään, paahdan taas pari päivää täysillä, kunnes olen kuolemanväsynyt. Missä päivärytmi? Missä sosiaalinen elämä? Harrastukset? Uni? Liikunta? Homma on aivan hanskassa, kunnes kaikki lähtee täysin lapasesta. Kultainen keskitie, missä menet?

Päässä kuplii ja kuhisee...

Paikka?

Pahoittelen jo etukäteen tekstini sekavuutta, pakko vaan kirjoittaa tällainen angstaus-ajatusvirta-postaus.
Luulin, että elämällä olisi nyt merkitystä, kun sillä on selkeä suunta, mutta kaikki tuntuu edelleen tyhjältä ja turhalta ja tunnen itseni arvottomaksi. Mitä sitten, vaikka pääsinkin opiskelemaan haluamaani alaa, mitä sitten, vaikka valmistuisinkin hyvällä tuurilla ennen kolmekymppisiäni, mitä sitten? Mitä merkitystä elämälläni voi koskaan olla, miten voin päästä työelämään kiinni, kun menneisyydessäni on isoja aukkoja ja rumia tahroja? Miten voin ikinä elää tämän häpeän kanssa? Miten uskallan parantua, jos ja kun se tarkoittaisi sen musertavan syyllisyyden kestämistä? Miten voin ikinä saada terveitä ihmissuhteita? Kuka minua kestäisi, jos tietäisi kaiken? Kun en itsekään kestä, vaan painun kumaraan pelkistä ajatuksista.

Minuun on iskenyt väsymys: hoitoväsymys, opiskeluväsymys, uuden aloittamisen väsymys ja ihmisväsymys. Pääparkaani on kaadettu niin paljon uutta, että se läikkyy yli ja pahasti. Tuntuu, ettei ole voimia kaiken arjessa selviämisen lisäksi vielä yrittää selvitä syömishäiriöstäkin. Toisaalta en tule selviämään siitä arjesta kovin pitkään syömishäiriön kanssakaan.

Kesällä jaksoin tavata kavereita ja tutustua uusiin ihmisiin, mutta nyt kaikki illanvietot, fuksiaiset ja treffit tuntuvat pelkästään vastenmielisiltä. Tuntuu, etten koskaan kuitenkaan pääse niin lähelle ihmisiä, etten seurassakin tuntisi olevani ypöyksin.

Katselin peilistä etuhampaitani ja päätin, että nyt on korkea aika lopettaa oksentaminen, jos haluan pärjätä vielä muutaman vuoden ilman tekohampaita. Olen aina rakastanut kauniita hampaitani, mutta nyt ne ovat eroosion raatelemat, täynnä halkeamia ja lovia ja reikiä - tosin hammaslääkärillä en ole uskaltanut käydä moneen vuoteen. Tuntuu vaan siltä, että nyt tuo purukalusto on alkanut liueta ihan silmissä.

Haluaisin uskaltaa olla rohkeampi.