Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Ensimmäinen päivä ahmimatta on nyt ohi. Olin uskomattoman huonolla tuulella ja uupunut koko päivän, eikä kyläily oikein huvittanut kiitos äärimmäisen epäsosiaalisuuden, mutta selvisin kuitenkin ihan kunnialla. Illalla kylläkin iski pieni paniikki ja epävarmuus: pärjäänkö sittenkään ahmimatta? Pitäisikö sittenkin sännätä kauppaan ennen kuin se menee kiinni?

Yritin hengitellä ja rentoutua. Ajattelin, että voin huomenna ahmia ja listasin mielessäni ahmimisen hyviä ja huonoja puolia. Mikään ei tuntunut auttavan, vaan olin edelleen levoton ja halusin ahmia ”vielä viimeisen kerran”. Haluan vieläkin. Mutta tajusin, ettei minun tarvitse toimia ajatusteni ja mielitekojeni mukaan. Yritän tarkastella ajatuksiani ja tunteitani objektiivisesti ja hyväksyn ne. Annan niiden tulla ja annan niiden mennä. Kukaan ihminen maailmassa ei ole vielä kuollut mielitekoon. Sille ei tarvitse tehdä mitään. Sen voi tuntea ja siitä voi kärsiä, mutta sitä ei tarvitse yrittää poistaa. Se menee ohi, kuten kaikki muukin tässä elämässä.

Tänään olen yrittänyt olla läsnä kehossani ja tarkkailla sen tuntemuksia, jännityksiä ja asentoja. Päätin yrittää ”palata kehooni” joka kerta, kun katson kelloa. Jos huomaan jännittäväni olkapäitä, hartioita tai leukoja, rentoutan ne tietoisesti. Jos huomaan hengittäväni epätasaisesti ja pinnallisesti, teen muutaman syvän palleahengityksen. Oikaisen ryhtini ja kuulostelen hetken aikaa fyysistä oloani: onko minulla hyvä vai huono olla, miltä tuntuu varpaissa, miltä alaselässä, missä asennossa olen, onko kylmä vai kuuma jne. Luulen, että päänsärky, joka ahmimattomuudesta yleensä aiheutuu, johtuu nimenomaan hartiaseudun ja leuan lihasten jännityksestä, joten nyt yritän tietoisesti rentouttaa niitä säännöllisin väliajoin. Yhden buranan jouduin kuitenkin tänään ottamaan.

Jos mindfulness-menetelmä muuten kiinnostaa, kannattaa lukea tämä.