Paikka?

Pahoittelen jo etukäteen tekstini sekavuutta, pakko vaan kirjoittaa tällainen angstaus-ajatusvirta-postaus.
Luulin, että elämällä olisi nyt merkitystä, kun sillä on selkeä suunta, mutta kaikki tuntuu edelleen tyhjältä ja turhalta ja tunnen itseni arvottomaksi. Mitä sitten, vaikka pääsinkin opiskelemaan haluamaani alaa, mitä sitten, vaikka valmistuisinkin hyvällä tuurilla ennen kolmekymppisiäni, mitä sitten? Mitä merkitystä elämälläni voi koskaan olla, miten voin päästä työelämään kiinni, kun menneisyydessäni on isoja aukkoja ja rumia tahroja? Miten voin ikinä elää tämän häpeän kanssa? Miten uskallan parantua, jos ja kun se tarkoittaisi sen musertavan syyllisyyden kestämistä? Miten voin ikinä saada terveitä ihmissuhteita? Kuka minua kestäisi, jos tietäisi kaiken? Kun en itsekään kestä, vaan painun kumaraan pelkistä ajatuksista.

Minuun on iskenyt väsymys: hoitoväsymys, opiskeluväsymys, uuden aloittamisen väsymys ja ihmisväsymys. Pääparkaani on kaadettu niin paljon uutta, että se läikkyy yli ja pahasti. Tuntuu, ettei ole voimia kaiken arjessa selviämisen lisäksi vielä yrittää selvitä syömishäiriöstäkin. Toisaalta en tule selviämään siitä arjesta kovin pitkään syömishäiriön kanssakaan.

Kesällä jaksoin tavata kavereita ja tutustua uusiin ihmisiin, mutta nyt kaikki illanvietot, fuksiaiset ja treffit tuntuvat pelkästään vastenmielisiltä. Tuntuu, etten koskaan kuitenkaan pääse niin lähelle ihmisiä, etten seurassakin tuntisi olevani ypöyksin.

Katselin peilistä etuhampaitani ja päätin, että nyt on korkea aika lopettaa oksentaminen, jos haluan pärjätä vielä muutaman vuoden ilman tekohampaita. Olen aina rakastanut kauniita hampaitani, mutta nyt ne ovat eroosion raatelemat, täynnä halkeamia ja lovia ja reikiä - tosin hammaslääkärillä en ole uskaltanut käydä moneen vuoteen. Tuntuu vaan siltä, että nyt tuo purukalusto on alkanut liueta ihan silmissä.

Haluaisin uskaltaa olla rohkeampi.