En tiedä feng shuista mitään, mutta sen tiedän, että ympäristön sotkuisuus vaikuttaa suoraan mielialaani. Valitettavasti kämppäni on usein siinä kunnossa, etten kehtaisi avata ovea edes pitsalähetille. Jo eteinen pursuaa roskia, joita en ole jaksanut viedä, kylpyhuone on täynnä mahan sisältöä (kuvottava näky, kerta kaikkiaan :/ ), keittiössä on likaisten astioitten himalaja, vaatteita on siellä täällä ja pöydät, matot, lakanat ja lattia ovat täynnä ruuanmurusia. Asun bulimialuolassa.
Joskus harvoin, kun saan siivottua, huomaan piristyväni huomattavasti ja saan muitakin asioita hoidettua. Siivousurakkaan on kuitenkin sitä vaikeampi tarttua mitä pidempään sitä on lykännyt. Nykyään olenkin pyrkinyt tekemään jotain pientä joka päivä: tiskaamaan edes muutaman astian, keräämään roskat lattioilta saman tien, viemään roskapussin aina kauppaan mennessä tai pyyhkimään pöydän mikron piippausta tai veden kiehumista odotellessa. (Välillä oikein naurattaa, kuinka itsetyytyväiseksi tulen, jos olen saanut pestyä koneellisen pyykkiä. Toiset ihmiset kuulemma käyvät töissä, opiskelevat, harrastavat, hoitavat omia ja muiden lapsia…)
Siivoaminen on minulle itsestäni huolehtimista samalla tavalla kuin suihkussa käynti tai vitamiinien popsiminen. Mitä sotkuisempaa kodissani on, sitä huonommin voin. Voisin haastaa itseni tekemään joulusiivouksen huomenna, niin olisi mukava palata joululomalta puhtaaseen asuntoon. Viiden minuutin pikasiivous joka ilta ei myöskään olisi huono idea. Pari mukavaa kappaletta vaan soimaan ja hihat heilumaan.
Jos koet tarvetta saada järjestystä kotiisi ja turhaa tavaraa pois, käypä vilkaisemassa viiden minuutin vinkit täältä.
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
lauantai 19. joulukuuta 2009
Matkaan taas kuljen nyt...
Tein eilen illalla matkasuunnitelman tulevalle vuodelle ja tarkemmin vielä tulevalle parille kuukaudelle, joiden aikana uskoakseni joudun kulkemaan ilman matkakumppaneita ja tarvitsen siis hyvän reittisuunnitelman tuekseni. Kun haluaa päästä paikasta A paikkaan B ajassa Z, on hyvä asettaa matkalle välietappeja, jotka eivät ole liian kaukana horisontissa. Ihmismieli on siitä hassu, että jos tavoite on liian kaukana, sen eteen ei tee mitään, koska ehtiihän sitä myöhemminkin. Samoin jos tavoite on kovin suuri, se voi olla liian iso pala haukattavaksi ja hahmotettavaksi kerralla. On siis kaikin puolin tehokkaampaa jakaa sekä tavoite että matka-aika pienemmiksi palasiksi.
Oma piste B:ni ensi vuoden lopulla on siis sellainen tilanne, jossa olen ns. ulkoisesti parantunut syömishäiriöstä – toisin sanoen olen vapaa häiriökäyttäytymisestä ja fyysisesti terveissä mitoissa (niin kuin olen kyllä jo nyt). Kokonaisvaltaiseen toipumiseen kuluu varmaan monta vuotta, kun on sairastanut jo vuosikymmenen, mutta uskon, että konkreettisesta häiriösyömisestä voi päästä paljon nopeammin eroon.
Minun ensimmäinen etappini, A1, on vähentää ahmimispäivät kahteen viikossa nykyisen seitsemän sijasta, punnita itseni vain joka toinen päivä ja opetella syömään ahmimattomina päivinä 3-4 tunnin välein, ja ainakin aamiainen start-listan mukaan. (Start= ravitsemusterapeutin laatima ruokalista, jolla ex-Lapparissa tavallisesti aloitetaan syömishäiriöisten hoito, ja joka vastaa energiamäärältään istumatyötä tekevän pienikokoisen (vanhemman) naisen kulutusta. Siitä siis yleensä edetään isompiin ruokamääriin. Jos olet kiinnostunut listoista, laita sähköpostiosoitteesi minulle, niin voin lähettää sinulle lisäinfoa.) Matkaani A0:sta A1:en olen varannut neljä viikkoa ja jokaiselle viikolle on vielä omat välitavoitteensa. Aion vähentää ahmimista ja vaa’alla hyppäämistä asteittain: ensin kertaan päivässä, sitten joka toinen päivä jne. Nyt aluksi yritän myös saada unirytmini säännölliseksi ja aloitan mielialalääkityksen. Joulun ja uuden vuoden juhlinta tuovat omat haasteensa mutta toisaalta myös helpotuksensa, sillä joulunvietto perheen seurassa estää tehokkaasti ahmimisen ja oksentamisen ja vanhempien luona päivärytmikin pysyy helpommin normaalina.
Mietiskelin tässä, miksi ahmimisen vähentäminen ei tunnu ajatuksena lainkaan pahalta, mutta siitä luopuminen kokonaan sen sijaan tuntuu ihan mahdottomalta. Tajusin, että kyse on kontrollista ja kontrollista luopumisesta, ja nimenomaan kontrollista luopumisesta luopumisesta ja toisaalta samalla myös kontrollista luopumisesta. Kuulostaako sekavalta ja paradoksaaliselta? Sitähän se on. Ahmiminen on minulle turvapaikka, joten tieto siitä, että saan ahmia joskus tulevaisuudessa vaikken tänään saisikaan, helpottaa oloa kummasti. Silloin kun en ahmi, kontrolloin kaikkea liikaakin, mutta ahmiessa taas voin heittää itsekontrollin hetkeksi narikkaan. Toisaalta taas suunniteltu ahmiminen on kontrolloitua sekin. Ahmimiskauden käyttäytymisen tuttuus tuo myös valheellista elämänhallinnan tunnetta (samoin anorektisempi oireilu) ja siitä luopuminen on hyppy tuntemattomaan. Jos siis luovun ahmimisesta, luovun sekä kontrollista luopumisesta että kontrollista.
Ehkäpä parantumisen kannalta olennaista olisi opetella ahmimisen korvaavia, terveitä rentoutumistapoja ja toisaalta pohtia tarvetta kontrolloida itseään ja elämäänsä ylipäätään. Luulen, että itselläni kontrollintarpeen taustalla on valtava turvattomuudentunne. Miksi sitten koen oloni niin turvattomaksi, että haluan hallita kaikkea? Olenko turvaton, koska olen niin yksin? Valheellisuus luo yksinäisyyttä ja turvattomuutta, kun ei voi pyytää toisilta apua, koska silloin paljastuisi. Olenko turvaton siksi, etten rakasta itseäni? Silloin kun olen yksin, paikalla ei ole ketään toista rakastamassa minua ja jos en itse rakasta itseäni, olen yksin ollessani kokonaan ilman rakkautta ja huolenpitoa. Tuntuu, että olen tätäkin asiaa puinut läpi neljän eri terapeutin ja lukuisten lääkäreiden kanssa… En tiedä, onko tästä kaikesta pohtimisesta siis mitään apua. Kunhan taas yritän selventää sisimpäni solmuja hitusen. Tämän paranemisprojektin tarkoituksena on kuitenkin ennen kaikkea toimia ja päästä siten lopulta eroon tästä sh-möröstä, jota mitkään terapiat ja analysoinnit eivät toistaiseksi ole karkottaneet. Just do it. ;)
Oma piste B:ni ensi vuoden lopulla on siis sellainen tilanne, jossa olen ns. ulkoisesti parantunut syömishäiriöstä – toisin sanoen olen vapaa häiriökäyttäytymisestä ja fyysisesti terveissä mitoissa (niin kuin olen kyllä jo nyt). Kokonaisvaltaiseen toipumiseen kuluu varmaan monta vuotta, kun on sairastanut jo vuosikymmenen, mutta uskon, että konkreettisesta häiriösyömisestä voi päästä paljon nopeammin eroon.
Minun ensimmäinen etappini, A1, on vähentää ahmimispäivät kahteen viikossa nykyisen seitsemän sijasta, punnita itseni vain joka toinen päivä ja opetella syömään ahmimattomina päivinä 3-4 tunnin välein, ja ainakin aamiainen start-listan mukaan. (Start= ravitsemusterapeutin laatima ruokalista, jolla ex-Lapparissa tavallisesti aloitetaan syömishäiriöisten hoito, ja joka vastaa energiamäärältään istumatyötä tekevän pienikokoisen (vanhemman) naisen kulutusta. Siitä siis yleensä edetään isompiin ruokamääriin. Jos olet kiinnostunut listoista, laita sähköpostiosoitteesi minulle, niin voin lähettää sinulle lisäinfoa.) Matkaani A0:sta A1:en olen varannut neljä viikkoa ja jokaiselle viikolle on vielä omat välitavoitteensa. Aion vähentää ahmimista ja vaa’alla hyppäämistä asteittain: ensin kertaan päivässä, sitten joka toinen päivä jne. Nyt aluksi yritän myös saada unirytmini säännölliseksi ja aloitan mielialalääkityksen. Joulun ja uuden vuoden juhlinta tuovat omat haasteensa mutta toisaalta myös helpotuksensa, sillä joulunvietto perheen seurassa estää tehokkaasti ahmimisen ja oksentamisen ja vanhempien luona päivärytmikin pysyy helpommin normaalina.
Mietiskelin tässä, miksi ahmimisen vähentäminen ei tunnu ajatuksena lainkaan pahalta, mutta siitä luopuminen kokonaan sen sijaan tuntuu ihan mahdottomalta. Tajusin, että kyse on kontrollista ja kontrollista luopumisesta, ja nimenomaan kontrollista luopumisesta luopumisesta ja toisaalta samalla myös kontrollista luopumisesta. Kuulostaako sekavalta ja paradoksaaliselta? Sitähän se on. Ahmiminen on minulle turvapaikka, joten tieto siitä, että saan ahmia joskus tulevaisuudessa vaikken tänään saisikaan, helpottaa oloa kummasti. Silloin kun en ahmi, kontrolloin kaikkea liikaakin, mutta ahmiessa taas voin heittää itsekontrollin hetkeksi narikkaan. Toisaalta taas suunniteltu ahmiminen on kontrolloitua sekin. Ahmimiskauden käyttäytymisen tuttuus tuo myös valheellista elämänhallinnan tunnetta (samoin anorektisempi oireilu) ja siitä luopuminen on hyppy tuntemattomaan. Jos siis luovun ahmimisesta, luovun sekä kontrollista luopumisesta että kontrollista.
Ehkäpä parantumisen kannalta olennaista olisi opetella ahmimisen korvaavia, terveitä rentoutumistapoja ja toisaalta pohtia tarvetta kontrolloida itseään ja elämäänsä ylipäätään. Luulen, että itselläni kontrollintarpeen taustalla on valtava turvattomuudentunne. Miksi sitten koen oloni niin turvattomaksi, että haluan hallita kaikkea? Olenko turvaton, koska olen niin yksin? Valheellisuus luo yksinäisyyttä ja turvattomuutta, kun ei voi pyytää toisilta apua, koska silloin paljastuisi. Olenko turvaton siksi, etten rakasta itseäni? Silloin kun olen yksin, paikalla ei ole ketään toista rakastamassa minua ja jos en itse rakasta itseäni, olen yksin ollessani kokonaan ilman rakkautta ja huolenpitoa. Tuntuu, että olen tätäkin asiaa puinut läpi neljän eri terapeutin ja lukuisten lääkäreiden kanssa… En tiedä, onko tästä kaikesta pohtimisesta siis mitään apua. Kunhan taas yritän selventää sisimpäni solmuja hitusen. Tämän paranemisprojektin tarkoituksena on kuitenkin ennen kaikkea toimia ja päästä siten lopulta eroon tästä sh-möröstä, jota mitkään terapiat ja analysoinnit eivät toistaiseksi ole karkottaneet. Just do it. ;)
perjantai 18. joulukuuta 2009
Kohti uutta vuosikymmentä
Olen pitänyt taukoa bloggailusta takaraivossani jonkinlainen ajatus syömishäiriöstä ja kaikesta siihen liittyvästä irrottautumisesta. Kovin passiiviseksi ovat parantumisyritykseni kuitenkin jääneet, sillä karu todellisuus on edelleen se, että koko elämäni pyörii ”huumeeni” eli bulimian ympärillä. Ihana seurustelusuhde lopahti parin kuukauden jälkeen syistä, joita en täällä nyt aio eritellä (ei kyllä liittynyt sairauteeni, ihme kyllä) ja siitä asti arkeni näyttämöinä ovat enimmäkseen toimineet ruokakauppa, oman kodin keittiö, vessanpöntön edusta ja ajoittain sitten ”työkämppä” (lue: entinen kotini alias nykyinen paikka, jossa harjoitan prostituutiota silloin, kun ruokaan tai vuokraan on pakko saada rahaa, eli kun kaikki mahdolliset pikavipit on hyödynnetty).
En ole heinäkuun jälkeen käynyt missään hoidossa, koska ihastumisen huumassa se tuntui turhalta, mutta erästä somaattista sairauttani hoidettaessa sain myös psykiatrikonsultaation ja lähetteen takaisin syömishäiriöyksikköön tutulle lääkärille. Lääkäriaika on jo ensi viikolla, joten täytyy sanoa ex-Lapparin kunniaksi, että asiat näköjään rullaavat nykyään erittäin tehokkaasti. (Viimeksi jonotin poliaikaa puolitoista vuotta.) Lähete lähti nimittäin ennen itsenäisyyspäivää ja kirje kolahti postiluukusta jo tämän viikon alussa. Liekö sitten jotain vaikutusta sillä, että olen entinen potilas, en tiedä. Olen joka tapauksessa kiitollinen, että minut huolitaan vielä takaisin hoitoon. Tällä kertaa aion nimittäin suhtautua tarjottavaan apuun vähän eri tavalla.
Kaikkien sairauteeni ja elämäntilanteeseeni liittyvien rumien tosiasioiden objektiivinen tarkastelu on nyt tuonut minut siihen pisteeseen, että uskoisin olevani valmis ottamaan apua vastaan, vaikka se tuntuisikin pahalta, rajoittavalta ja väärältä. Haluan parantua ja elää vielä joskus tavallista, hyvää ja tasapainoista elämää. Haluan oikeisiin töihin, päästä opiskelemaan alaa, josta olen kiinnostunut, olla rehellinen ihmissuhteissani (ja ylipäänsä omistaa sellaisia), jaksaa harrastaa ja nauttia asioista, liikkua ja viihtyä omissa nahoissani. Ennen kaikkea haluan tuntea eläväni täysillä enkä katkerana siitä, että jokainen hetki vain valuu käsistäni enkä sairauteni takia saa kokea kaikkea sitä, mitä muut terveet, nuoret ihmiset ympärilläni. Olen kyllästynyt ajattelemaan, kuinka surkeaa on, etten voi tehdä sitä, tätä ja tuota, koska olen sairas, koska ei ole rahaa, koska minua ahdistaa ja masentaa, koska siellä joutuisi ehkä syömään, koska ei ole sopivia vaatteita… En halua jäädä paitsi elämästä sairaiden tekosyiden varjolla.
Mielikuva onnellisesta ja terveestä elämästä on riittävän houkutteleva antaakseen minulle voimia kestää tämä välivaihe: avuun saaminen ja paranemiskamppailu – luopuminen ja sairauden saattohoito. Suostun menemään osastolle, jos lääkäri suinkin katsoo sen hyväksi, sillä kotona en pysty katkaisemaan kierrettä. Suostun olemaan siellä niin pitkään kuin on tarvis ja suostun jatkamaan osaston jälkeen päiväosastolla. Se kaikki on vain omaksi parhaakseni, väline päästä kohti tavoitettani. Kaikki syyt, joiden vuoksi olen lykännyt parantumistani, ovat olleet pelkkiä tekosyitä nekin. En tule tienaamaan koskaan tarpeeksi rahaa, että voisin ”rauhassa” mennä sairaalaan. En tule olemaan koskaan tarpeeksi laiha. Aina tulee uusia tekosyitä: opiskelu, lomamatka, seurustelu… Ja tämä helvetti vain jatkuisi. Jos sairastaisin syöpää, tuskin olisin rahatilanteen tai pääsykokeiden takia menemättä hoitoon. Miksi tekisin niin nytkään? Syömishäiriö ja masennus syövyttävät kaiken arvokkaan elämästä, ne ovat sielun syöpiä ja elämän ilot tappavia etäpesäkkeitä, jotka haluan leikata irti heti, kun mahdollista, ja ennen kaikkea, ennen kuin on liian myöhäistä ja kuolen niihin.
Teen vuodenvaihteessa uuden vuoden lupauksen, jota tuskin tulen katumaan. Lupaan tehdä kaikkeni parantuakseni ja ottaa vastaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman avun. Ensi vuodesta tulee teemavuosi, jonka teema on tervehtyminen. Aion päästä vuoden kuluessa irti itsetuhoisesta syömiskäyttäytymisestä eli toisin sanoen opetella täsmäsyömisen jalon taidon. Vaikka tähän asti olen kapinoinut virallisterveellistä ruokavaliota vastaan kaikin mahdollisin tavoin uskoen milloin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon, milloin veganismiin, milloin elävään ravintoon jne., aion nyt opetella syömään ihan normaalisti. Hifistelyn aika on sitten myöhemmin, jos se silloin edes enää jaksaa kiinnostaa. Eikö ole aika naurettavaa kuvitella nauttivansa jotain vehnänorasmehuja, jos todellisuudessa ahmii 15 kiloa ruokaa päivässä ja pelkkä normaali ruokavaliokin tuntuu mahdottomalta toteuttaa? (Vaikka eihän se ole… Siihen vain tarvitsen vähän tukea.) Vaikka uskonkin, että syömämme ruoka vaikuttaa terveyteen, niin ihminen on kuitenkin kokonaisuus. Tässä tilanteessa minulle terveellisintä on oppia syömään mielenterveellisesti!
Olen siis tämänhetkisistä kaaostuntemuksista huolimatta siirtymässä toiveikkaana uuteen vuoteen ja uuteen jaksoon elämässäni, nyt kun minulla vihdoin tulee jopa olemaan sellainen. Ennen tämä blogikin on ehkä toiminut enemmän sairauteen tuudittajana kuin parantumisen vauhdittajana, kun olen romantisoinut kärsimystäni ja vinkunut paijauksia ja voimahaleja eli toisin sanoen hakenut huomiota sairaudellani, kuten kaikissa ihmissuhteissani. Nyt toivon, että tästä tulee itselleni paikka, jossa seurata toipumisprosessiani ja ehkä myös paikka, josta joku muu samankaltaiseen tilanteeseen joutunut voi saada itselleen uskonvahvistusta (tai sitten hyvät naurut…).
Paljon valoa ja iloa teille, armaat lukijani!
-Superchic kiittää ja kuittaa.
En ole heinäkuun jälkeen käynyt missään hoidossa, koska ihastumisen huumassa se tuntui turhalta, mutta erästä somaattista sairauttani hoidettaessa sain myös psykiatrikonsultaation ja lähetteen takaisin syömishäiriöyksikköön tutulle lääkärille. Lääkäriaika on jo ensi viikolla, joten täytyy sanoa ex-Lapparin kunniaksi, että asiat näköjään rullaavat nykyään erittäin tehokkaasti. (Viimeksi jonotin poliaikaa puolitoista vuotta.) Lähete lähti nimittäin ennen itsenäisyyspäivää ja kirje kolahti postiluukusta jo tämän viikon alussa. Liekö sitten jotain vaikutusta sillä, että olen entinen potilas, en tiedä. Olen joka tapauksessa kiitollinen, että minut huolitaan vielä takaisin hoitoon. Tällä kertaa aion nimittäin suhtautua tarjottavaan apuun vähän eri tavalla.
Kaikkien sairauteeni ja elämäntilanteeseeni liittyvien rumien tosiasioiden objektiivinen tarkastelu on nyt tuonut minut siihen pisteeseen, että uskoisin olevani valmis ottamaan apua vastaan, vaikka se tuntuisikin pahalta, rajoittavalta ja väärältä. Haluan parantua ja elää vielä joskus tavallista, hyvää ja tasapainoista elämää. Haluan oikeisiin töihin, päästä opiskelemaan alaa, josta olen kiinnostunut, olla rehellinen ihmissuhteissani (ja ylipäänsä omistaa sellaisia), jaksaa harrastaa ja nauttia asioista, liikkua ja viihtyä omissa nahoissani. Ennen kaikkea haluan tuntea eläväni täysillä enkä katkerana siitä, että jokainen hetki vain valuu käsistäni enkä sairauteni takia saa kokea kaikkea sitä, mitä muut terveet, nuoret ihmiset ympärilläni. Olen kyllästynyt ajattelemaan, kuinka surkeaa on, etten voi tehdä sitä, tätä ja tuota, koska olen sairas, koska ei ole rahaa, koska minua ahdistaa ja masentaa, koska siellä joutuisi ehkä syömään, koska ei ole sopivia vaatteita… En halua jäädä paitsi elämästä sairaiden tekosyiden varjolla.
Mielikuva onnellisesta ja terveestä elämästä on riittävän houkutteleva antaakseen minulle voimia kestää tämä välivaihe: avuun saaminen ja paranemiskamppailu – luopuminen ja sairauden saattohoito. Suostun menemään osastolle, jos lääkäri suinkin katsoo sen hyväksi, sillä kotona en pysty katkaisemaan kierrettä. Suostun olemaan siellä niin pitkään kuin on tarvis ja suostun jatkamaan osaston jälkeen päiväosastolla. Se kaikki on vain omaksi parhaakseni, väline päästä kohti tavoitettani. Kaikki syyt, joiden vuoksi olen lykännyt parantumistani, ovat olleet pelkkiä tekosyitä nekin. En tule tienaamaan koskaan tarpeeksi rahaa, että voisin ”rauhassa” mennä sairaalaan. En tule olemaan koskaan tarpeeksi laiha. Aina tulee uusia tekosyitä: opiskelu, lomamatka, seurustelu… Ja tämä helvetti vain jatkuisi. Jos sairastaisin syöpää, tuskin olisin rahatilanteen tai pääsykokeiden takia menemättä hoitoon. Miksi tekisin niin nytkään? Syömishäiriö ja masennus syövyttävät kaiken arvokkaan elämästä, ne ovat sielun syöpiä ja elämän ilot tappavia etäpesäkkeitä, jotka haluan leikata irti heti, kun mahdollista, ja ennen kaikkea, ennen kuin on liian myöhäistä ja kuolen niihin.
Teen vuodenvaihteessa uuden vuoden lupauksen, jota tuskin tulen katumaan. Lupaan tehdä kaikkeni parantuakseni ja ottaa vastaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman avun. Ensi vuodesta tulee teemavuosi, jonka teema on tervehtyminen. Aion päästä vuoden kuluessa irti itsetuhoisesta syömiskäyttäytymisestä eli toisin sanoen opetella täsmäsyömisen jalon taidon. Vaikka tähän asti olen kapinoinut virallisterveellistä ruokavaliota vastaan kaikin mahdollisin tavoin uskoen milloin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon, milloin veganismiin, milloin elävään ravintoon jne., aion nyt opetella syömään ihan normaalisti. Hifistelyn aika on sitten myöhemmin, jos se silloin edes enää jaksaa kiinnostaa. Eikö ole aika naurettavaa kuvitella nauttivansa jotain vehnänorasmehuja, jos todellisuudessa ahmii 15 kiloa ruokaa päivässä ja pelkkä normaali ruokavaliokin tuntuu mahdottomalta toteuttaa? (Vaikka eihän se ole… Siihen vain tarvitsen vähän tukea.) Vaikka uskonkin, että syömämme ruoka vaikuttaa terveyteen, niin ihminen on kuitenkin kokonaisuus. Tässä tilanteessa minulle terveellisintä on oppia syömään mielenterveellisesti!
Olen siis tämänhetkisistä kaaostuntemuksista huolimatta siirtymässä toiveikkaana uuteen vuoteen ja uuteen jaksoon elämässäni, nyt kun minulla vihdoin tulee jopa olemaan sellainen. Ennen tämä blogikin on ehkä toiminut enemmän sairauteen tuudittajana kuin parantumisen vauhdittajana, kun olen romantisoinut kärsimystäni ja vinkunut paijauksia ja voimahaleja eli toisin sanoen hakenut huomiota sairaudellani, kuten kaikissa ihmissuhteissani. Nyt toivon, että tästä tulee itselleni paikka, jossa seurata toipumisprosessiani ja ehkä myös paikka, josta joku muu samankaltaiseen tilanteeseen joutunut voi saada itselleen uskonvahvistusta (tai sitten hyvät naurut…).
Paljon valoa ja iloa teille, armaat lukijani!
-Superchic kiittää ja kuittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
