perjantai 18. joulukuuta 2009

Kohti uutta vuosikymmentä

Olen pitänyt taukoa bloggailusta takaraivossani jonkinlainen ajatus syömishäiriöstä ja kaikesta siihen liittyvästä irrottautumisesta. Kovin passiiviseksi ovat parantumisyritykseni kuitenkin jääneet, sillä karu todellisuus on edelleen se, että koko elämäni pyörii ”huumeeni” eli bulimian ympärillä. Ihana seurustelusuhde lopahti parin kuukauden jälkeen syistä, joita en täällä nyt aio eritellä (ei kyllä liittynyt sairauteeni, ihme kyllä) ja siitä asti arkeni näyttämöinä ovat enimmäkseen toimineet ruokakauppa, oman kodin keittiö, vessanpöntön edusta ja ajoittain sitten ”työkämppä” (lue: entinen kotini alias nykyinen paikka, jossa harjoitan prostituutiota silloin, kun ruokaan tai vuokraan on pakko saada rahaa, eli kun kaikki mahdolliset pikavipit on hyödynnetty).

En ole heinäkuun jälkeen käynyt missään hoidossa, koska ihastumisen huumassa se tuntui turhalta, mutta erästä somaattista sairauttani hoidettaessa sain myös psykiatrikonsultaation ja lähetteen takaisin syömishäiriöyksikköön tutulle lääkärille. Lääkäriaika on jo ensi viikolla, joten täytyy sanoa ex-Lapparin kunniaksi, että asiat näköjään rullaavat nykyään erittäin tehokkaasti. (Viimeksi jonotin poliaikaa puolitoista vuotta.) Lähete lähti nimittäin ennen itsenäisyyspäivää ja kirje kolahti postiluukusta jo tämän viikon alussa. Liekö sitten jotain vaikutusta sillä, että olen entinen potilas, en tiedä. Olen joka tapauksessa kiitollinen, että minut huolitaan vielä takaisin hoitoon. Tällä kertaa aion nimittäin suhtautua tarjottavaan apuun vähän eri tavalla.

Kaikkien sairauteeni ja elämäntilanteeseeni liittyvien rumien tosiasioiden objektiivinen tarkastelu on nyt tuonut minut siihen pisteeseen, että uskoisin olevani valmis ottamaan apua vastaan, vaikka se tuntuisikin pahalta, rajoittavalta ja väärältä. Haluan parantua ja elää vielä joskus tavallista, hyvää ja tasapainoista elämää. Haluan oikeisiin töihin, päästä opiskelemaan alaa, josta olen kiinnostunut, olla rehellinen ihmissuhteissani (ja ylipäänsä omistaa sellaisia), jaksaa harrastaa ja nauttia asioista, liikkua ja viihtyä omissa nahoissani. Ennen kaikkea haluan tuntea eläväni täysillä enkä katkerana siitä, että jokainen hetki vain valuu käsistäni enkä sairauteni takia saa kokea kaikkea sitä, mitä muut terveet, nuoret ihmiset ympärilläni. Olen kyllästynyt ajattelemaan, kuinka surkeaa on, etten voi tehdä sitä, tätä ja tuota, koska olen sairas, koska ei ole rahaa, koska minua ahdistaa ja masentaa, koska siellä joutuisi ehkä syömään, koska ei ole sopivia vaatteita… En halua jäädä paitsi elämästä sairaiden tekosyiden varjolla.

Mielikuva onnellisesta ja terveestä elämästä on riittävän houkutteleva antaakseen minulle voimia kestää tämä välivaihe: avuun saaminen ja paranemiskamppailu – luopuminen ja sairauden saattohoito. Suostun menemään osastolle, jos lääkäri suinkin katsoo sen hyväksi, sillä kotona en pysty katkaisemaan kierrettä. Suostun olemaan siellä niin pitkään kuin on tarvis ja suostun jatkamaan osaston jälkeen päiväosastolla. Se kaikki on vain omaksi parhaakseni, väline päästä kohti tavoitettani. Kaikki syyt, joiden vuoksi olen lykännyt parantumistani, ovat olleet pelkkiä tekosyitä nekin. En tule tienaamaan koskaan tarpeeksi rahaa, että voisin ”rauhassa” mennä sairaalaan. En tule olemaan koskaan tarpeeksi laiha. Aina tulee uusia tekosyitä: opiskelu, lomamatka, seurustelu… Ja tämä helvetti vain jatkuisi. Jos sairastaisin syöpää, tuskin olisin rahatilanteen tai pääsykokeiden takia menemättä hoitoon. Miksi tekisin niin nytkään? Syömishäiriö ja masennus syövyttävät kaiken arvokkaan elämästä, ne ovat sielun syöpiä ja elämän ilot tappavia etäpesäkkeitä, jotka haluan leikata irti heti, kun mahdollista, ja ennen kaikkea, ennen kuin on liian myöhäistä ja kuolen niihin.

Teen vuodenvaihteessa uuden vuoden lupauksen, jota tuskin tulen katumaan. Lupaan tehdä kaikkeni parantuakseni ja ottaa vastaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman avun. Ensi vuodesta tulee teemavuosi, jonka teema on tervehtyminen. Aion päästä vuoden kuluessa irti itsetuhoisesta syömiskäyttäytymisestä eli toisin sanoen opetella täsmäsyömisen jalon taidon. Vaikka tähän asti olen kapinoinut virallisterveellistä ruokavaliota vastaan kaikin mahdollisin tavoin uskoen milloin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon, milloin veganismiin, milloin elävään ravintoon jne., aion nyt opetella syömään ihan normaalisti. Hifistelyn aika on sitten myöhemmin, jos se silloin edes enää jaksaa kiinnostaa. Eikö ole aika naurettavaa kuvitella nauttivansa jotain vehnänorasmehuja, jos todellisuudessa ahmii 15 kiloa ruokaa päivässä ja pelkkä normaali ruokavaliokin tuntuu mahdottomalta toteuttaa? (Vaikka eihän se ole… Siihen vain tarvitsen vähän tukea.) Vaikka uskonkin, että syömämme ruoka vaikuttaa terveyteen, niin ihminen on kuitenkin kokonaisuus. Tässä tilanteessa minulle terveellisintä on oppia syömään mielenterveellisesti!

Olen siis tämänhetkisistä kaaostuntemuksista huolimatta siirtymässä toiveikkaana uuteen vuoteen ja uuteen jaksoon elämässäni, nyt kun minulla vihdoin tulee jopa olemaan sellainen. Ennen tämä blogikin on ehkä toiminut enemmän sairauteen tuudittajana kuin parantumisen vauhdittajana, kun olen romantisoinut kärsimystäni ja vinkunut paijauksia ja voimahaleja eli toisin sanoen hakenut huomiota sairaudellani, kuten kaikissa ihmissuhteissani. Nyt toivon, että tästä tulee itselleni paikka, jossa seurata toipumisprosessiani ja ehkä myös paikka, josta joku muu samankaltaiseen tilanteeseen joutunut voi saada itselleen uskonvahvistusta (tai sitten hyvät naurut…).

Paljon valoa ja iloa teille, armaat lukijani!

-Superchic kiittää ja kuittaa.

5 kommenttia:

Sini kirjoitti...

Hirveästi voimia ja jaksamista eteenpäin! <3

Kelvoton kirjoitti...

Niin hienoa tekstiä. Viisasta ja... tervettä.

meri kirjoitti...

jes

mä tuen sua.

ihanaa että suostut osastolle. mut pelasti pelkkä kuukauden katko, en ois ikinä saanut ilman sitä kierrettä poikki.

ihana kuulla susta. ihana kuulla ettei sun aivot oo vielä tuhoutuneet. koska sekin olisi tullut tapahtumaan. ;)

selviät.

meri kirjoitti...

tuhoutuneista aivoista puhein ollen, nimiä mainitsematta sellaiset blogit on ainakin mulle parasta paranemismotivaatiota. eräskin "julkkis" junnaa niin kasvina postista toiseen ettei tarvitse kuin käydä vilkaisemassa sen juttuja niin tietää, minne ei ikinä tahdo enää joutua..

hänenkin pelastumistaan toivoen :(

Anonyymi kirjoitti...

Ihanan toiveikas ja päättäväinen teksti!!! Kovasti voimia ja jaksamista tervehtymisessä!

Tiedän hyvin tuon tunteen että on jäänyt ikään kuin jumiin puoliterveeksi, mulla vähän sama tilanne. Siinä on niin turvallista olla ja askeleiden ottaminen eteenpäin on niin vaikeaa, kun kuitenkin pystyy elämään ja tekemään asioita mutta sitten kuitenkaan ei ole terve.