Seventh heaven

Seuraavan kerran kun kierin epätoivossa, toivon muistavani miten hyvä olo punttitreenistä tulee. Se on suorastaan ihme. Se saa minut tuntemaan itseni niin vahvaksi, kelpaavaksi, omaksi itsekseni. Kaikki murheet tuntuvat sulavan hikipisaroiden valuessa iholla, tihkun energiaa ja positiivisuutta monta tuntia treenisession jälkeen ja nukun kuin pikkulapsi. Urheilu on ainoa asia, joka oikeasti motivoi syömään ja pitämään ruuan sisällä. Että jaksaa. Että kehittyy. Uskon taas hetken aikaa siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi. Liikunta on paras mielialalääke.

Ote lipsuu...

...enkä jaksaisi mitään. I don't care. Olen ihmishirviö läheisilleni, heille, jotka vielä ovat jaksaneet pysyä läheisinä, ja samalla myös mitä julmin kiduttaja itselleni. Maailma pyörii minun napanöyhtäni ympärillä ja saan itseni voimaan pahoin pelkästään olemalla rehellinen ja katsomalla peiliin. Velkataakka ei kevene, eikä ihmekään, kun samassa tahdissa kun makselen perintätoimiston laskuja, otan uusia vippejä. Tänäänkin meni varmaan monta kymmentä euroa palveluviesteihin, enkä saanut kuin vaivaiset 20 euroa vippiä. Kaikki rahalähteet on siis jo hyödynnetty, onneksi ja ikävä kyllä. En voi vanhemmiltakaan enää lainata, sillä olen valehdellut heille saavani toimeentulotukea, joten let's face it: ei tässä auta muu kuin taas huorata huomenna (tai siis tänään). En todellakaan tiedä, miten pystyn siihen.

Vihaan puhelimeen vastaamista, jokaista kiimaista sähköpostia ja ärtyneitä uteluita, miksi minua on niin vaikea tavoittaa. Pelkään kuollakseni, että naapurit huomaavat toimintani ja että saan häädön asunnostani. Olen jopa harkinnut hotellin vuokraamista viikoksi. Ottaisin kymmenen asiakasta päivässä, olisi "pakko" kun olisin maksanutkin paikasta ja tilaisuudesta, enkä joutuisi jännittämään jokaista ovenkolahdusta ja alakerran kyttäävää ukkoa. Ja sen jälkeen olisin vapaa, vapaa veloista. En joutuisi odottamaan kauhulla päivän postia.

Epätoivoa.
Tässä samassa tilanteessa olen ollut jo niin kauan.
Eikä mikään auta... En ole enää käynyt Lapparissakaan. Sieltäkin tulee laskuja: perumatta jäänyt aika, sairaslomatodistus, lääkärikäynti.
Terapeutti soittelee. En jaksa enkä kehtaa enää vastata.

Helmikuun loppuun on enää pari viikkoa ja sitten ei enää tarvitse jaksaa, koska olen joko kuivilla taloudellisesti tai mullan alla. Tai vankilassa tai sairaalassa tai ihan sama. En jaksa en jaksa en vaan enää jaksa.

Öisiä aikamuotoja

Elän preesensissä. Mennyttä en uskalla muistella enkä tulevaisuutta toivoa. "Elä tätä hetkeä." Elän enkä kuitenkaan koe eläväni. Olen vaan, minä (kuka?), nyt, alati vaihtuvat mielitekoni. Lämpömittarini sahaa mielipuolisesti kirpakasta pakkasesta tukahduttavaan helteeseen, enkä ehdi muuta kuin ihmetellä, miten tähän taas tultiin. Rakennan todellisuuteni hiekalle, ja pienikin aalto tai tuulenvire pyyhkäisee sen hetkessä maan tasalle ja joudun aloittamaan alusta jälleen. Pitäisi jaksaa vaeltaa kallioille, jämerälle maaperälle ja rakentaa sinne, mutta on kuitenkin helpompaa pysyä siinä, missä on. Kun ei ole voimia kävellä eteenpäin ilman varmuutta mistään.

Herään seitsemältä aamulla.
Otan pikavipin.
Kauppaan.
Puoliltapäivin nukkumaan.
Kolmelta iltapäivällä kauppaan.
Seitsemältä illalla nukkumaan.
Herään yhdeltä yöllä. Onneksi Suomessa ei ole ympäri vuorokauden auki olevia kauppoja paitsi huoltoasemilla. Ennen olisin lähtenyt sinnekin keskellä yötä, mutta ryöstön jälkeen en enää pysty.

Huomaan kuukauden vaihtuneen. Päivän, viikon, kuukauden, vuoden. Minä pysyn samanlaisena, yhä preesensissä, yhä elämättömänä. Minulta puuttuu kaikenlainen himo nykyään, elämänhalu. Masennus on vienyt minulta kunnianhimon, intohimon, seksuaalisen himon, ja ilman niitä en ole mitään. Kaipaan merkityksen tunnetta ja itseä suurempaa tekemistä. Mistä löytäisin sen nyt?

Teen harvoin lupauksia muille kuin itselleni, ja itseäni taas arvostan niin vähän, että lupausten pettäminen ei tuota ongelmia. Uuden kuun kunniaksi lupaan sinulle, joka tätä luet, että jos en helmikuun aikana ole selvinnyt veloistani, voin yhtä hyvin hävitä maapallolta. En jaksa tällaista kaaosta enää. Haluan jotain pysyvämpää. Haluan ELÄÄ. Haluan sairaalaan saamaan terveyteni takaisin ja löytää kadonneen itsearvostukseni. Itsepäisyydestä voi olla joskus hyötyäkin. Joten minä lupaan.