Sittenkin

Katso nyt! Luulit, ettet koskaan pääsisi pois sieltä, missä kärsit niin paljon. Mutta nyt kaikki on hyvin, selvisit talvesta ja keväästä, olet nyt elossa ja elämä riittää. Sinä rohkea tyttö, osaava nainen, vahva ihminen, sinä jaksoit taistella ja jaksat edelleen. Sinä pystyt muuttumaan ja muuttamaan, oppimaan virheistäsi ja vähitellen liityt takaisin maailmaan. Pimeys ei ollutkaan lopullista, vaikka olit siitä niin varma. Ihmeitä ei tapahdukaan vain kirjoissa ja satujen maailmoissa, vaan ne on mahdollista kokea itse, elävästi ja palavasti. On ihme, että olet elossa! Olet nyt rikkaampi kuin koskaan, sillä millään miljoonilla ei voisi ostaa vapaaehtoiseen hautaan menetettyä nykyhetkeä.

On ihmisiä, jotka rakastavat ja joita rakastat. On poika, jonka hymyä et saa koko yönä mielestäsi ja jonka takia valvot aamunkoittoon levottomana. On neljä vanhaa ystävää, joiden näkemistä odotit ilolla pitkästä aikaa. On avoimia ovia ja ikkunoita, uusia tuulia ja menneitä myrskyjä.

Jotain omaa

Saat katsella ahnaasti vartaloani, tunnustella sitä ja ronkkia paikkojani känsäisillä kourilla, joissa on likaiset kynnenaluset, mutta älä katso käsiäni. Annan sinulle sukunimeni, etunimenikin, päästän sinut kotiini raiskaamaan katseellasi lapsuudenaikaisen nalleni ja äitini maalaaman taulun, mutta minun käteni ovat minun; älä silitä ranteitani, älä ihmettele halkeillutta sormien ihoa, älä tarkenna röntgenkatsettasi oikean käden rystysen kovettumiin, älä risti kättäsi minun käteeni. Käsiäni en sinulle anna. Näillä käsillä olen rakastanut. Olen antanut näiden sormien tanssia elokuvateatterissa ensirakkauteni sormien välissä, olen vastaanottanut ehtoollisleivän, olen pitänyt ystävää kädestä, letittänyt siskoni paksua tukkaa ja heijannut sylilasta uneen - nämä kädet ovat kaikkein pyhimpäni. Siihen et kajoa. Minun käsistäni voi lukea liikaa. Tällaisia sormenjälkiä on vain yhdet.

Meidän tyttöpä syö teidänkin äidin laittamat ruuat

Olen jo syönyt.
Olen
haukannut
pureskellut
niellyt
nuollut
maistellut
hotkinut
makustellut
nautiskellut
imenyt
jauhanut
kassikaupalla ruokaa.
Olen jo syönyt
neljä vuotta
loppuelämäni edestä.
Enkö vieläkään ole kylläinen?

There's no one else to blame

Yritän niin kovasti ajatella positiivisesti, olla rypemättä itsesäälissä ja keskittyä elämän hyviin puoliin. Silti oloni on todellisuudessa aika ankea, jos kauppalaskuihin, homeiseen tiskivuoreen ja vessan lemuun on uskomista. Herääminen on taas ollut ylivoimaisen vaikeaa. Olen koko ajan suunnattoman väsynyt ja syön ahdistusnappeja "huvikseni" vuorokaudenajasta riippumatta. Niinpä meinaan pyörtyä kaupassa huimaukseen ja häpeään, kun ladon kolmatta kertaa saman päivän aikana monen kymmenen euron arvosta roskaruokaa korista liukuhihnalle. Sydänkin on hyppinyt viime päivät kuin sähköiskuinen koekaniini, ja oksennus juuttuu jo kurkkuun, kun en ole pitänyt taukoa moneen moneen päivään.

Ei vaan huvita, ei jaksa, ei mitään. Turhaa tämä kirjoittaminenkin, kun toistan vaan itseäni ja kieputtelen samoja ajatusketjuja vuodesta toiseen.

En osaa muuttua! Enkä kai edes halua.

Kiitollisuudesta

Tänään voin olla kiitollinen paljosta.
Yöllä sain nukahtaa raittiiseen ilmaan lämpimään peittoon kääriytyneenä kuunnellen kaukaisen autotien suhinan ja lintujen kujerruksen rauhoittavaa kudelmaa.
Tänään minulla ei ollut yhtäkään maksamatonta laskua, ja tililläkin on vielä monta sataa.
Näin sukulaisiani, enkä tavoistani poiketen tuntenut itseäni ollenkaan ulkopuoliseksi.
Näen erään pojan huomenna ja saatan saada ainakin kaverin hänestä - ehkä enemmänkin.
Pian pääsen nauttimaan aamuisesta kahvipaahtimon tuoksusta, lenkeistä Töölönlahden rannassa, keskustan kahviloista, Kallion hämäristä pikkuputiikeista, puistoista ja ratikan kolinasta. Minä rakastan kaupunkia yli kaiken.
Pystyn taas keskittymään ja nauttimaan lukemisesta.
Iloitsen pienistä asioista: uudesta hiusväristä, hyvästä teestä, tuoreista herneistä, keskusteluista siskon kanssa, kesäsateesta, kukista, lasten höpinästä ruuhkajunassa, katumuusikon hymystä ja tervehdyksestä.
Rakastan maailmaa, olen utelias, haluan nähdä ja kokea kaiken mahdollisen, matkustella ja ELÄÄ!
Minulla on elämä vasta alussa. Vielä ei mikään portti ole lopullisesti teljetty.
Olen elossa. Minä, joka olin päättänyt kuolla tänä juhannuksena. Minä elän! Minä sain tänään tuntea, miltä tuntuu, kun jalat osuvat kävellessä maankamaraan ja aurinko lämmittää selkää.
Pieniä, mutta niin suuria asioita.

Selkä seinää vasten

Aloitin pari kuukautta sitten paperipäiväkirjan säännöllisen kirjoittamisen, minkä johdosta olen huomannut huolehtivani ja murehtivani ihan liikaa ja tekeväni liian vähän. Pelkään, että stressaan itseni hengiltä ennen pitkää, ellen muuta asenteitani. Olen hukuttanut huolta ja ahdistusta bulimiaan koko aikuisikäni ja pystynytkin elämään ulkopuolisen silmin välillä varmaan hyvinkin huolettomasti. Nyt, kun olen pakottautunut pysähtymään ja kuuntelemaan itseäni, oikeat tunteet ovat alkaneet nousta pintaan. Minä stressaan kaikesta ja koko ajan - etenkin raha-asioista. Tunnen itseni todella turvattomaksi varsinkin ilman rahaa. En tiedä, voisinko olla murehtimatta toimeentuloani, vaikka voittaisin jättipotin lotossa. Ilman rahaa olen riippuvainen muista, ja se on äärimmäisen epämiellyttävä ajatus; inhoan tarvita ja pyytää apua. Inhoan olla läheisilleni velkaa tai kiitollisuudenvelkaa. Ei ku minä itte!! Olen helvetin itsepäinen ja itsekäs.

Viikonloppuna kerroin ystävälleni pikku salaisuuteni. Vai pitäisikö sanoa ison. Bulimiasta hän jo tiesikin. Olen monta kertaa leikitellyt ajatuksella, että avautuisin hänelle aiheesta, sillä häneen luotan sataprosenttisesti. Nyt vasta uskalsin. Ja tuntuu niin hyvältä, helpolta, kevyeltä. Kiitos P. Kiitos, kun et pelästynyt minua pakoon.

Tapasin erään pojan samana iltana ja kerroin hänellekin. Hän haluaa tavata uudestaan. Jäin yöksi, hän keitti kahvit aamulla, saattoi junalle, soitti illalla ja laittoi tänään viestiä, kun puhelimeni oli kiinni. En tiedä, mitä ajatella. En tiedä, onko hän ihminen, jota voisin rakastaa, vaikka hän todella suloinen onkin. Tuntuu, että nykyään en enää osaa oikeasti ihastua. Pelkkä ajatuskin seurustelusta saa jäätävän pakokauhun aikaiseksi. Ja niin, iso paha seksi. En pysty siihen, tai en halua. En tunne mitään; irvistin inhosta, kun hän ei nähnyt, pidin silmät kiinni, tulisitjoenminäpidätästä!, itkin yöllä salaa hänen nukahdettuaan, kun oli niin likainen olo. En pystynyt kieltäytymäänkään kokonaan, kun toinen oli niin innoissaan. Tein sen vain häntä miellyttääkseni, enkä tiedä, miten toimisin jatkossa. Satutan itseäni, jos suostun väkisin. Ehkä mielialalääkityksellä on sormensa pelissä ja haluni palaavat, kun joskus hamassa tulevaisuudessa lopetan ne. Ja kun vihdoin lopetan huoraamisen. Mutta mitä siihen asti? En minä voi seurustella, en voi ihastua, en rakastua, en edes tapailla ketään. Olen tunnevammainen.

Nyt menen nukkumaan ulos, parvekkeelle. Huomenna saan avaimet uuteen kotiin. <3

Onnellisuutta ilmassa

Kävin keväällä hyvin syvällä pimeässä, mustimmissa elämän kaivoksen syövereissä, ja toivon, etten enää koskaan joudu tuntemaan samaa sietämätöntä painetta ja tuskanhikeä. Minulla on taas toivoa, pitkästä aikaa, enkä voisi olla kiitollisempi. Pikavippivelat ovat historiaa ja pian, ihan pian, pääsen pois tästä loukosta: muutan uuteen kotiin, josta ei tule samanlaista bulimia-bordelli-eristysselliä, vaan oikea koti lähellä ystäviä ja kaupungin kumua, koti, jonka ikkunasta näen huvipuiston valot iltaisin ja jonka ympärillä kuhisee elämää.

Olen vielä kahden tulen välissä, sillä aion säilyttää kaksoiselämäni jonkin aikaa, kunnes pärjään ilman tätä pimeää puoltani. Pidän siis vanhan asunnon "työasuntona", kunnes voin irrottautua kokonaan tästä itseni alentamisesta. Kun en enää tarvitse bulimiaan rahaa. Nyt jaksan uskoa, että se päivä vielä tulee.

Olen pikku hiljaa lakannut pelkäämästä ruokaa. Aloitin lasillisella maitoa silloin tällöin pahimpaan heikotukseen, mutta nyt olen jo edistynyt start-aamiaiseen ja itse asiassa jopa yhteen kokonaiseen täsmäsyömispäivään. Kotona, vapaaehtoisesti! Tuntui seikkailulta kulkea kaupan hyllyjen välissä valiten koriin perunoita, kalaa, kinkkua, rahkaa, oikeaa ruokaa niin kuin kaikki muut, tarvitsematta hävetä ostoksiaan.

En tiedä, miten selvisin pois pahimmasta helvetistä. Kirjoitin, itkin, rukoilin, pakotin itseni suihkuun ja ulos ja ottamaan asiakkaita ja lääkäriin ja pankkiin ja ystävien kanssa puistoon, huijasin itseäni jaksamaan päivän kerrallaan - ja äkkiä en enää ollutkaan siellä syvällä, vaan vapaa! Ei enää velkoja. Hankin itselleni lainakiellot kaikkiin pikavippifirmoihin, jotten enää koskaan valuisi samaan hämärään.

Olen antanut auringon sulattaa ahdistusta, olen rakastanut perhettäni ja ystäviäni ja surrut pitkällistä poissaoloani. Olenhan ollut niin kaukana, vaikka olisinkin ollut fyysisesti läsnä. Nyt minä yritän olla tässä. Juhannus oli elämäni ihanin: mökki, valo, lauluja ja soutelua tyynellä järvellä kokkojen loisteessa, rakkaita ihmisiä, grilliruokaa, saunomista, järveen montakertaamontamontavieläkerran!, minä humalassa, onnellisena, pyörryksissä ja rakastettuna nukahdin aamukahdeksalta täyteen ahdettuun parisänkyyn savulta ja koivunlehdiltä tuoksuen.