Aloitin pari kuukautta sitten paperipäiväkirjan säännöllisen kirjoittamisen, minkä johdosta olen huomannut huolehtivani ja murehtivani ihan liikaa ja tekeväni liian vähän. Pelkään, että stressaan itseni hengiltä ennen pitkää, ellen muuta asenteitani. Olen hukuttanut huolta ja ahdistusta bulimiaan koko aikuisikäni ja pystynytkin elämään ulkopuolisen silmin välillä varmaan hyvinkin huolettomasti. Nyt, kun olen pakottautunut pysähtymään ja kuuntelemaan itseäni, oikeat tunteet ovat alkaneet nousta pintaan. Minä stressaan kaikesta ja koko ajan - etenkin raha-asioista. Tunnen itseni todella turvattomaksi varsinkin ilman rahaa. En tiedä, voisinko olla murehtimatta toimeentuloani, vaikka voittaisin jättipotin lotossa. Ilman rahaa olen riippuvainen muista, ja se on äärimmäisen epämiellyttävä ajatus; inhoan tarvita ja pyytää apua. Inhoan olla läheisilleni velkaa tai kiitollisuudenvelkaa. Ei ku minä itte!! Olen helvetin itsepäinen ja itsekäs.
Viikonloppuna kerroin ystävälleni pikku salaisuuteni. Vai pitäisikö sanoa ison. Bulimiasta hän jo tiesikin. Olen monta kertaa leikitellyt ajatuksella, että avautuisin hänelle aiheesta, sillä häneen luotan sataprosenttisesti. Nyt vasta uskalsin. Ja tuntuu niin hyvältä, helpolta, kevyeltä. Kiitos P. Kiitos, kun et pelästynyt minua pakoon.
Tapasin erään pojan samana iltana ja kerroin hänellekin. Hän haluaa tavata uudestaan. Jäin yöksi, hän keitti kahvit aamulla, saattoi junalle, soitti illalla ja laittoi tänään viestiä, kun puhelimeni oli kiinni. En tiedä, mitä ajatella. En tiedä, onko hän ihminen, jota voisin rakastaa, vaikka hän todella suloinen onkin. Tuntuu, että nykyään en enää osaa oikeasti ihastua. Pelkkä ajatuskin seurustelusta saa jäätävän pakokauhun aikaiseksi. Ja niin, iso paha seksi. En pysty siihen, tai en halua. En tunne mitään; irvistin inhosta, kun hän ei nähnyt, pidin silmät kiinni, tulisitjoenminäpidätästä!, itkin yöllä salaa hänen nukahdettuaan, kun oli niin likainen olo. En pystynyt kieltäytymäänkään kokonaan, kun toinen oli niin innoissaan. Tein sen vain häntä miellyttääkseni, enkä tiedä, miten toimisin jatkossa. Satutan itseäni, jos suostun väkisin. Ehkä mielialalääkityksellä on sormensa pelissä ja haluni palaavat, kun joskus hamassa tulevaisuudessa lopetan ne. Ja kun vihdoin lopetan huoraamisen. Mutta mitä siihen asti? En minä voi seurustella, en voi ihastua, en rakastua, en edes tapailla ketään. Olen tunnevammainen.
Nyt menen nukkumaan ulos, parvekkeelle. Huomenna saan avaimet uuteen kotiin. <3
3 kommenttia:
Olen huomannut itsessäni ihan saman, stressaan raha-asioista aivan mielettömästi. Vaikka en enää oksenna, saan kauheita ahmimiskohtuksia isojen laskujen yllättäessä, enkä uskalla lähteä minnekään jos minulla ei ole tarpeeksi rahaa. Mielessä on jatkuva pelko ettei pärjää, mutta jotenkin kummasti sitä on selvitty tähänkin päivään saakka. Nykyään yritän ajatella, että rahaa on jokatapauksessa saman verran tilillä, olinpa iloinen tai surullinen, stressaaminen ei hyödytä mitään. Toisinaan vaan on niin vaikeaa olla panikoimatta.
Myös seksiin suostuminen vaan toisen vuoksi on tuttua, eikä sitä oikein pysty lopettamaankaa ennen kuin oppii rakastamaan itseään. Lopulta se on jotain niin hajottavaa, mutta jostain pitäisi saada voimaa sanoa ei. Nyt vasta olen oppinut kuuntelemaan kehoani ja oppinut kieltäytymään, mutta aikaa siihen meni.. Toivottavasti sinäkin opit jonain päivänä arvostamaan kehoasi.
Anna sen ihastumisen/ihastumattomuuden ja muun sujua omalla painollaan, ei niistä pidä stressata etukäteen.
Ja niin, suostuminen toisen miellyttämiseksi... no good.
Voimia.
Täysin vahingossa tämän luettuani tunsin tarvetta kommentoida...
Itse olen samoja inhonirvistyksiä näyttänyt salaa ja toivonut mielessäni lopujoenpidä! Parhaana parannuskeinona oli rakastaa itseään ja löytää luottamus häneen kenen kanssa suostuu seksiin. Älä suostu niiden kanssa, joiden kohdalla et koe itse halua. Ei ole pakko jos ei halua.
Lopussa nautinto odottaa, kun haluaa itse täysillä myös on seksi ihanaa.
Onnea tulevaisuuteen!
Lähetä kommentti