Tervetuloa salaisuuksien kammioon

Olet kirjain-numeroyhdistelmä puhelimeni muistissa, A1, G15 tai Pe12. Olet yliviivattu merkintä punaisen kalenterini sivuilla. Olet turvallisuusriski, jonka takia peitän sukunimeni ovessani. Olet kohtelias, luotettava ja antelias herrasmies. Olet kaksi tai kolme seteliä kahvipurkissa. Olet käytetty kumi ja nenäliina hedelmäpussiin suljettuna. Olet puhdas pyyhe viikattuna tuolille. Olet se, jota varten yritän ottaa kameran itselaukaisijalla kuvia vartalostani. Olet hieltä haiseva, partavedeltä haiseva, vanhan miehen iholta haiseva. Olet se, jota ajattelen oksentaessani. Olet Make, 45 v. ja tietysti terve sekä ylä- että alapäästä. Olet hikeä, liukuvoidetta ja spermaa lakanoillani. Olet yksi tuhansista sähköposteista. Olet pelastukseni ja tuhoni. Olet kolmannet rikkinäiset stayupit samana päivänä. Olet rahatukku, jonka vien pankkiin ja jolla maksan pois pikavippejä. Olet tyhmä, jos luulet että minäkin nautin tai jos kysyt, mistä minä pidän. Olet pelottava. Olet syy unettomuuteeni ja ahdistukseeni ja siihen, etten osaa enää rakastaa. Olet appelsiinintuoksuisen suihkugeelin ja säärikarvojen mukana viemäriin valunut pala itsearvostustani ja ihmisyyttäni. Olet syytön ja syyllinen. Olet korurasia ja viinipullo ja remonttimies. Olet mukava ja saat minut hymyilemään. Olet kahden tarhaikäisen isä ja jonkun aviomies. Olet ollut joskus pieni poika. Olet ujo. Olet sika.

Olen huora. Juhlin kohta "urani" kaksivuotispäivää. Eipä muuta tällä kertaa.

Tyhjää täynnä

Viime päivät ovat olleet tasaisentylsää sateen mehustamaa routaista mutaa (kansankielellä paskaa). En jaksa ryhtyä mihinkään. Mikään ei erityisemmin masenna muttei huvitakaan. Kun isoimmat stressitekijät ovat poissa, olen taas hämmentävän vapaa enkä osaakaan olla. Hortoilen uudessa asunnossani koomaisesti huoneesta toiseen, saatan jumittua puoleksi tunniksi tuolille tutkimaan napaani (kirjaimellisesti!), ja pari pahvilaatikkoa lojuu vieläkin nurkassa odottamassa tarmonpuuskaa, joka puhaltaisi ne ovesta ulos ja roskakatokseen.

Olen laihtunut muutaman kilon, todistettavasti. Kolme todistajaa vastaan minä: vaaka, mittanauha ja äiti. Äiti on useimmiten ainakin oikeassa. Kuitenkaan vaa'an lukemat eivät enää tällä viikolla ole muuttuneet, eikä ihmekään kun loppuviikko sujui taas vanhoissa tutuissa merkeissä. Lähikauppa on siis tullut tutuksi, samoin uuni ja liesi moneen kertaan testattu. Ja vessa vetää. Ja rahaa kuluu. Ja olen zombie. Ja olen nyt siinä alipainon rajalla, mistä olen haaveillut. Eikä se tunnukaan miltään.

Aloitin tällä viikolla serotoniinilääkkeiden syömisen, vihdoin ja viimein. Ensimmäisen vihreän kapselin huuhdoin kurkustani Lapparin vessassa ennen terapiaa. Olin luvannut edellisessä terapiasessiossa aloittaa lääkityksen ennen seuraavaa kertaa. Did it. Sivuvaikutuksia en ihme kyllä ole huomannut, jos ei orgasmikyvyn menetystä lasketa, mutta mitäpä sillä tekisinkään, kun halut on nollassa tai oikeastaan sen alapuolella. Unettomuutta tai pahoinvointia ei ole ollut, ainakaan enempää kuin ennen lääkettäkään. Ensi viikolla menen myös lääkärille pitkästä aikaa.

Haluaisin innostua jostain, mutta mikään ei tunnu miltään. Tylsää, tylsää. Oli niin tylsää. On niin tylsää.

Kotona

Olen ihmeissäni, sillä nälkä ei tunnu. Ei ole minkäänlaista ruokahalua tai varsinkaan ahmimishalua. Olen ehkä niin kipulääkkeiden turruttama tai kuumeesta sekaisin, ettei ruumiini jaksa laittaa energiaa ruuan etsimiseen tai sulattamiseen. Syöminen on yksinkertaista: lämmitän keiton tai keitän puuron, istun alas, syön ja unohdan taas syömisen, kunnes jossain vaiheessa satun taas kulkemaan jääkaapin ohi. En ole lainkaan ajatellut ahmimista pariin päivään. En ole suunnitellut sessioita enkä seuraavan päivän ruokia. Olen vaan utelias tietämään, kuinka kauan tätä olotilaa jatkuu. Olen utelias tietämään, kuinka kauas tästä harmaudesta voin kutistua.

Uusi koti alkaa näyttämään siistiltä vihdoin ja viimein. Tuskailen huonekalujen ja kodintekstiilien kanssa, sillä kaikki näyttää vanhalta ja elähtäneeltä eikä uusiinkaan ole varaa. Ahdistun laatikoita läpikäydessäni, sillä kaikki turha paperitavara menneiltä vuosilta on ladattu muovitaskuihin ja kansioihin odottamaan sitä hetkeä, jolloin niistä olisi hyötyä tai heittäisin ne pois. Osa muistuttaa niin kipeästi menetetyistä mahdollisuuksista, että pistän silmät kiinni. Olisin ehkä onnellisempi, jos minulla olisi vain karu huone, patja, pöytä ja tuoli, lamppu, lautanen, lasi ja lusikka. Ja vessapaperia. Nyt minulla on liikaa mukana kulkevaa painolastia ja joka muuton yhteydessä muistot joutuu kaivamaan päivänvaloon, läpikäymään ja hautaamaan takaisin kaappiin.

Haluan tästä kodista puhtaan. Narskuvan puhtaan. Vingahtelevan, välkähtelevän, pesuaineenpistävän puhtaan. En ole vielä hangannut rätti kädessä läheskään koko asuntoa, joten ainakin on tekemistä, jos uni ei tule. Tämä tuntuu jo nyt enemmän kodilta kuin entinen, ja haluan pitää tästä hyvää huolta.


Minulla on amme. Sähköä tulee. Jääkaapissa on hedelmiä ja maitoa ja keittoa (ja kossupullo). Vessassa on paperia ja saippuaa. Tv:n päällä on hedelmäkulho. Kynttilät palavat jatkuvasti. Ovi on turvalukossa. Turva. Koti. Rauha. Ole rauhassa. Lepää rauhassa.

Näinkö helppoa se olikin? Olen koukussa, vaikka sätkin ja pyristelen vertavuotavine huulineni, en pääse irti enkä oikeastaan haluakaan. Ihana meri, ihana järvi, ihana ongenkoukku. Pelastus kaikelta pahalta. Rakas jumala, anna minun laihtua. Anna minun painaa huomennakin vähemmän kuin tänään, niin kuin painoin tänään vähemmän kuin eilen ja eilen vähemmän kuin toissapäivänä. Yksi, kaksi, kolme kiloa. Ensi viikolla vielä pari. En tiennytkään, että voisin kutistua näin paljon viikossa.

Olen saanut paljon aikaiseksi. Olen antanut itselleni luvan olla laiska ja luvan ahmia ja oksentaa ja olen huomannut, etten haluakaan. Välillä on vaan pakko, kun nyrkki vatsassa kiertyy ja puristaa. Normaalistihan en voi syödä, se on joko vähän tai liikaa ja sitten kumarretaan pönttöä. Pönttö.

Söin ja oksensin eilen äidin antaman suklaajoulukalenterin. Mietin, pitäisikö ostaa uusi tilalle, jos hän tulee käymään. En taida kuitenkaan ostaa, sillä söisin ja oksentaisin senkin. Joka päivä olisi avattava kaikki luukut ja minulla olisi 24 joulukalenteria, yksi kokonainen joka päivälle, eikä sekään varmaan riittäisi. Äiti, tyttäresi ei osaa syödä. Älä osta sille suklaakalentereja. Ruokkiminen kielletty.

Huomenna muutan uuteen kotiin. Tänään olin vielä pari tuntia sitten lähes 40 asteen kuumeessa. Kävin sentään lääkärissä. En olekaan käynyt moneen kuukauteen, vaikka aihetta olisi ollutkin. Jospa nyt saisin tämän tulehduskierteen poikki kunnon antibiooteilla. Syön ibumaxeja kuin karkkeja ja alan kohta pakata ja siivota.

Lopuksi, anteeksi pitkä päivitystauko ja etten ole edes ilmoittanut olevani hengissä. Oli pakko pitää vähän blogilomaa, ensin syömishäiriöajatuslomaa ja sitten itsesäälibulimialomaa ja sitten laihdutusenjaksamuutalomaa. Nyt joudun taas pitämään pari päivää taukoa, mutta palaan heti kunhan saan netin uudessa kämpässä toimimaan.

Peilimaassa

Olen porraskoneessa, enkä saa rytmistä kiinni. Astun aina väärään aikaan askelmalle, joka lähteekin liukumaan alaspäin ja jalkani tempovat tuskaisesti eri suuntiin. Valitsen tavalliset portaat tällä kertaa. Joudun tekemään enemmän lihastyötä, mutta ainakin nousuni on tasaisen varmaa.

Toisaalta tiedän meneväni rytinällä alaspäin enkä suinkaan ylöspäin. Kiepun yhä kiihkeämmin kohti hulluutta, eikä se ole hyvä. Vielä minussa on järjen äänikin, mutta kuinka kauan, jos jatkan näin?

Pelottaa, miten onnistun valehtelemaan jopa itselleni.

Englishman in New York

Aleksanterinkatu pursuilee väkeä, kun luovimme kahden ystäväni kanssa eteenpäin. Tihkusateesta huolimatta puoli Helsinkiä on liikkeellä. Muurahaiskeko kuhisee ja korvissa suhisee, kun nuoret, kauniit ja menestyvät kaupunkilaiset metsästävät tyylikkäistä vaatekaupoista itselleen uusia statussymboleja. Tuttu ahdistus alkaa hivuttautua minuun. Se nousee vatsasta ruokatorveen, imeytyy minuun korvista, sieraimista ja suusta ja painaa harteitani maata kohti. Minä en kuulu tänne! Kuvittelenko vaan, vai tuijottaako tuokin silmäpari vihamielisesti kuluneita kenkiäni ja itsekudottuja lapasia? Olenko paranoidinen, jos väitän tuonkin tytön juuri mittailleen reisieni paksuutta ja vertailleen niitä omiinsa? Muut ovat in, minä täysin out.

Kahvilassa kaverien rupattelu vierii korvieni ohitse, en pysty keksittymään puheenaiheisiin ja tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Tavalliset keskustelunaiheet ovat sanoisinko vähissä, kun ei ole poikaystävää, työtä, opiskelua, harrastuksia, rahaa, mielipiteitä tai itsekunnioitusta. Kuuntelen vaan ja nyökkäilen, ja hetki hetkeltä katkeruus ja ulkopuolisuudentunne sisälläni kasvaa. Lopulta pakottaudun avaamaan suuni vain sanoakseni, että pitää jo lähteä. Keksin jonkun typerän tekosyyn. En vaan kestä enää hetkeäkään olla se epämuodostunut ja ylimääräinen palapelinpala.

Kotimatkalla kastuessani olen itselleni vihainen. Haluanko tosiaan sääliä itseäni ja katkeroitua lopun ikääni? Eikö tämä kuvio ole jo monta kertaa eletty, poissa muodista? Voisin pikkuhiljaa nostaa pääni pystyyn ja puhua itselleni vähän kunnioittavimmin sanankääntein. Päätän vielä pärjätä. Haluan joskus tuntea olevani yhtä arvokas, kuin se muodikas, säteilevä nainen, johon törmäsin Zaran vaaterekeillä. Haluan vielä jutella kampaajakäynneistä ja uutuusleffoista ja kaataa kahviin kermaa. En aio elää loppuelämääni näin.

P.S. Tämä päivä meni muuten ihan putkeen. :)
P.P.S. Huomisen lista:
-kylpyhuoneen siivous
-säännölliset ateriat
-pesen ainakin kaksi koneellista pyykkiä
-käyn aamulenkillä
-olen tyytyväinen itseeni, jos ja kun teen nuo huimat urotyöt

Ilman ankkuria

Ei ole mitään, mistä pitää kiinni. Elämässäni ei ole oikein mitään kiintopisteitä, vaan ajelehdin jatkuvasti paikasta toiseen, porukasta toiseen ja harrastuksesta toiseen. En pidä itseäni pohjimmiltani levottomana, vaan kaipaisin pysyvyyden ja jatkuvuuden tuomaa turvallisuudentunnetta. Ehkäpä yksi syy suureen turvattomuuteeni onkin juuri tässä.

Miten sitten voisi muuttaa elämäänsä vakaammaksi? Olen tottunut pienestä asti siihen, ettei voi luottaa minkään olevan pysyvää. En osaa kiintyä ihmisiin ja uskoa siihen etteivät he katoa. En uskalla olla kotonani missään - jokaisesta asunnostanikin pelkään jatkuvasti joutuvani pian lähtemään. Kohta on taas muutto edessä, enkä ole vielä edes asettunut nykyiseen asuinpaikkaani. Banaanilaatikot vaatekaapissa muistuttavat joka päivä siitä, ettei saa juurtua mihinkään.

Kiinnostuksen kohteenikin vaihtuvat nopeammin kuin sukat. Imen vaikutteita ympäristöstäni ja saatan saada äkillisiä päähäpistoja, joista innostun valtavasti - vain todetakseni parin tunnin tai viimeistään parin päivän kuluttua intoni olleen vain hetken huumaa. Tänä syksynä olen kokenut maailmaamullistavan loistaviksi ideoiksi mm. au pairiksi lähdön, toiseen kaupunkiin muuttamisen, intialaiseksi päähierojaksi kouluttautumisen, tupakoinnin opettelun, maratonille treenaamisen, raskaaksi hankkiutumisen, harrastelijateatteriin liittymisen, dyykkaamisen, vegaaniksi ryhtymisen, Taikiin pyrkimisen jne. Vain muutaman mainitakseni. Yksikään noista ideoista ei (onneksi) ole päässyt konkretisoitumaan - mitähän siitäkin tulisi, jos minusta tulisi yksinhuoltajaäiti, joka ei osaa edes elättää itseään, saati sitten avutonta lasta? Tuntuu, että etsin kipeästi jotain "suurta intohimoa", joka korvaisi bulimian paikan.

Elämälle merkitys. Sen haluaisin löytää. Kuumeisesti ja kiivaasti hamuan sitä ympäriltäni, mutten saa tartuttua mistään kiinni. Ehkä sunnnitelmani ja tavoitteeni ovatkin liian suuria; ehkä minun pitäisikin yrittää etsiä onnea ja tarkoitusta pienemmistä asioista. Ehkä minun ei tarvitsekaan saavuttaa heti mitään historiankirjoihin jäävää. Ehkä minun ei tarvitsekaan yhdessä päivässä parantua, laihtua, tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, saada ammattia, valaistua ja saada Nobelin rauhanpalkintoa?

Huomaan viime viikkoina jo edistyneeni jonkun verran. Olen saanut elämääni hiukan lisää rutiineja. Eräällä viikolla onnistuin ehkä säilyttämään terveen unirytmin, toisella lenkkeilemään joka toinen aamu, kolmannella ottamaan vitamiinit, neljännellä huolehtimaan ihonhoidosta. Alkoholinkäyttöni on vähentynyt huimasti, ja viime kerrastakin on taas pari viikkoa. Olen myös saanut päivitettyä tätä blogiani, mikä on yllättänyt jopa itseni. Tämähän uhkasi aluksi päättyä lyhyeen kuin kanalento. Nyt olen taas aika kaaosmaisessa pisteessä, mutta aion päästä eteenpäin päivä kerrallaan. Uusi elämänohjeeni olkoon: "Hetki kerrallaan." En voi elää kuin yhden päivän, tunnin ja sekunnin kerrallaan, joten jospa keskittyisin niihin sen sijaan, että murehdin koko ensi vuoden murheita etukäteen.

Huomisesta päivästä teen onnistuneen. Realistiset tavoitteeni huomiselle ovat:
-käyn kahvilla ystäväni kanssa, kuten lupasin
-haen varaamani kirjat kirjastosta
-siivoan vähintään tunnin
-haen kaupasta kohtuullisen määrän tavallista ruokaa ja syön huomenna aamiaisen, lounaan, päivällisen, iltapalan plus kahvittelut kaverin kanssa
-kävelen kaupungille, jotta saan raitista ilmaa, liikuntaa ja säästän bussilipun hinnan

Hyvää yötä ja hyvää viikonloppua kaikille! <3

Nainen?

Odotan nukahtamislääkkeen vaikutusta enemmän kuin koskaan, sillä haluan sen tuudittavan minut pois tästä monimutkaisuudesta ja ongelmuudesta, jota elämäksikin kutsutaan. Saan kahdeksaksi, ehkä jopa kymmeneksi tunniksi tajun pois ja pääsen irti itsestäni. Uneni ovat viime aikoina olleet hämmentävän lohdullisia - ikään kuin joku tietäisi, miten ahdistunut ja masentunut olen päiväsaikaan ja haluaisi sulostuttaa öitäni toiveikkailla ja kauniilla matkoilla ja tarinoilla. Viime yönäkin synnytin lapsen.

Aamulla huomasin kuukautisten alkaneen, ja jo oli aikakin. Hormoneillani on täysin oma tahto: kierto tulee ja menee ihan miten sattuu, kestää milloin neljä viikkoa, milloin kaksi kuukautta. Keväällä oli usean kuukauden kuiva kausi (mistä häpeäkseni jopa nautin sairaalla tavalla). Suhteeni omaan naiseuteeni on aina ollut vähän hakusessa. Pienenä katselin lapsenpyöreää vatsaani kuvitellen olevani raskaana. Haaveilin siitä, että saisin rinnat jonain päivänä. Työnsin sukat paidan alle ja ihailin peilistä sivuprofiiliani.

Muistan ikuisesti äitini sanat kerrottuani ensimmäisistä kuukautisistani (jotka tulivat paljon myöhemmin kuin kavereillani): "Älä välitä, ei siihen kuole." Itse olin riemuissani ja ylpeä, ja sitten äiti iski kylmän rätin vasten kasvoja. Ei siihen kuole. Ei se ole maailmanloppu. Minä kun olin toivonut kuulevani onnitteluja siitä, että olin tullut naiseksi. Häpeäni oli siitä lähtien suunnaton. Jatkossa en voinut puhua äidille kivuistani, runsaasta vuodosta, veritahroista housuissa, kaverin patjalla, junan penkillä. Minä vuosin melkein kuiviin ja häpesin silmät päästäni. Ei mitään riemuittavaa olla nainen.

Kunnon rintoja en koskaan saanut. Laihduin rajusti juuri siinä vaiheessa, kun niiden olisi kuulunut kehittyä. Niinpä kannan pieniä A-kuppejani loppuikäni. Tykkäisin niistä, jos muukin vartaloni olisi pieni, mutta kun ei. Olen eri paria rintojeni kanssa. Kaikki muut muodot minussa tuntuvatkin vaan rumilta ja vääriltä: lantio, reidet, alavatsa. Liikaa. Löysää. Rumaa.

On niin ristiriitaista, etten hyväksy pyöreyttä itsessäni, kun kuitenkin ihailen sitä muissa naisissa. Muistan jo varhaisessa teini-iässä katselleeni eräässä voimisteluesityksessä punatukkaista tyttöä jumppapuvussaan. Hän erottui selkeästi muiden tyttöjen joukosta: toiset olivat laihoja ja muodottomia, mutta hänellä taas oli reittä ja kaarta, sopivasti pehmeää lihasten päällä. Sen jälkeenkin olen ihastunut naisellisen sopusuhtaisiin naisiin, enkä mallinmittaisiin laiheliineihin. (Olen siis biseksuaali.) Miksen sitten minä itse voisi olla sellainen? Miksi minun pitäisi olla hoikka ja rasvaton? Vain siksikö, että minulla on joka tapauksessa pienet rinnat? Pah ja pyh ja höh. Miten naurettavaa.

Naiseus ja seksuaalisuus tuntuvat kirosanoilta. Avaan ehkä tätä aihetta vielä myöhemmin blogissani, jos tuntuu että pystyn siihen. Tällä hetkellä en vielä uskalla. Tuomituksi tulemisen pelko on vielä liian pinnalla.

Tämä viikko on ollut täyttä kaaosta eikä mikään edisty mihinkään suuntaan. Masennus ja bulimia vievät minua 6-0. Nukahtaisinpa jo.

Olen TUR-VOK-SIS-SA. Kun raavin kutisevia reisiäni, sain mustelmia, kun iho on niin pingottunut. Yök. YÖK. Miten kehoahdistusta voisi paeta terveellä tavalla, itseään satuttamatta?

Antakaa minun olla rauhassa

Minua vedetään joka suuntaan, niin että kohta olen pitkin poikin palasina, orpoina kehonosina. Yksi kiskoo sormesta, toinen varpaasta, joku tarraa kiinni korvaan ja joku repii hiuksista. Hyvää ne vaan tarkoittavat. Yrittävät pitää elämässä kiinni ja keksiä tekemistä. Muttakunminäenjaksa. En halua enää yhtään enempää tekemistä, menoja ja vaatimuksia. En jaksaisi nähdä ainuttakaan ihmistä. Joka ikinen illanistujainen tai kahvittelu vaatii päivien henkisen valmistautumisen ja riipii loputkin voimani. Pitää meikata, kammata, opetella vuorosanat ja koreografiat. Antakaa minun olla.

Pelkään menettäväni ne vähätkin hyvänpäiväntutut, jotka minulla vielä on. En muista, milloin olen itse viimeksi tehnyt aloitteen sosiaalisessa mielessä. Toivoisin hyvältä haltijattarelta kuukauden eristystä ihmiskunnasta, jos saisin mitä vaan. Toisaalta kaipaan kipeästi ihmisiä, ystäviä, ja toisaalta juoksen heitä jatkuvasti pakoon. Kohta kukaan ei jaksa enää yrittää. "Annetaan sen olla rauhassa, toivoton tapaus. Kieriköön sitten yksin itsesäälissä, kun kerran haluaa. Murjottakoon tornissaan."

Äsken iski paniikki, kun kaveri yritti pyytää kahville ja risteilylle ja shoppailemaan. En kehdannut sanoa ei, mutten kyennyt sanomaan kyllä. Pakenin tilanteesta sulkemalla messengerin ja puhelimen. Selkärangaton raukka.

Olen sotkenut asiani pahan kerran, mutta enää ei ole ketään, jolta voisin pyytää apuakaan. En kehtaa pyytää mitään, kun en osaa mitään antaakaan. Tällä hetkellä en voi sanoa omistavani ainuttakaan oikeaa ystävää. Vanhat ovat entisiä ja uudet vain kavereita. Kunpa saisi kaiken aloittaa alusta - erase and rewind. Oikeassa elämässä se ei vaan onnistu.

Isälle

Rakas Iskä,

Muistatko kun kömmin viereesi sunnuntaiaamuna vihreäksi maalatun mökin lämmetessä pikkuhiljaa aamun ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa? "Mennään jo, iskä! Mennään kalaan!" Sinä lähdit, opetit pujottamaan madon koukkuun, sain kokeilla virveliä ensimmäistä kertaa. Äidin jätimme nukkumaan. Autoit, kun uistin jäi järvikasvien pauloihin ja selvitit sotkun. Muistatko voissa paistettujen itsepyydystettyjen ahventen tuoksun ja herkullisen rapean pinnan?

Annoit minun ohjata autoa mökkitiellä. Istuin sylissäsi, käänsin rattia viisivuotiaan valkeiksi puristetuin nyrkein ja tunsin suurta riemua, kun iso kulkuneuvo totteli käsieni liikkeitä. Sinä pidit huolta polkimista ja vaihdekepistä. Kolmetoista vuotta myöhemmin istuin ensimmäistä kertaa yksin rattiin ja sinä opetit minua kärsivällisesti, vaikken aluksi erottanut edes jarrua kaasupolkimesta - pääsin inssin läpi ensimmäisellä kerralla.

Muistatko iskä, millaista oli kun sinä olit pieni? Pelottiko sinua illalla omassa huoneessasi, kun kuuntelit oman isäsi humalaista huutamista? Paistoiko mummu sinullekin lettuja lauantaiaamuisin? Oliko sinulla koulussa kavereita, tunsitko sinäkin itsesi joskus ulkopuoliseksi? Teittekö opettajalle kepposia ja kärsitte niistä jälki-istunnossa?

Minuun sattuu omassa sairaudessani eniten se, millaista kipua tuotan sinulle. Iskä, olet niin tärkeä. Parempaa isää en olisi voinut saada. Nytkin kyynelet kihoavat silmiini, kun ajattelen sinua. En varmaan osaa koskaan tarpeeksi kauniin sanoin kertoa, kuinka paljon sinua rakastan. Olet aina ollut tukenani, et ole tuominnut etkä torjunut minua ja sinulle olen voinut puhua pelkäämättä että suutut.

Iskä, kiitos että olet.

Pilvessä

Nyt näen kaiken kirkkaasti kuin vastapestyn ikkunalasin läpi: minä pystyn tähän. Tänään heräsin sisälläni uudenlainen varmuus. Tällä kertaa tieni on esteetön ja suora ja tahtoni vahvempi kuin koskaan. On naurettavan helpottavaa huomata, ettei minulla ole mitään muita vaihtoehtoja - tämä minun täytyy tehdä, tämä matka ja vaellus. Nyt kun olen päässyt vauhtiin, täyteen höyryyn, kaikki vanha jää kiskojen kolinan ja höyryveturin savupuuskausten peittoon. Minä lähestyn oikeaa itseäni tunti tunnilta, vetelen ylimääräistä lankaa halveksien vanhaa minää, joka sitä on neulonut. Turha kudos purkautuu silmukka silmukalta, kunnes jäljellä on vain kaikki oleellinen ja puhdas, sydän ja ydin. Uusi saakoon tilaa.


Makasin iltapäivällä lattialla, maton pehmeänkarhea nukka kuumaa poskeani vasten ja annoin huilun unenraskaan hengityksen valua lävitseni. Siirryin Debussyn sävelten saattamana transsinkaltaiseen olotilaan, jossa olin irti itsestäni. Tuntui kuin olisin löytänyt kauan sitten pienenä tyttönä hukkaamani aarteen yllättäen piirongin laatikon perukoilta. Pääsin pakoon. En ahminut, en juossut, en itkenyt, vaan annoin musiikin nostaa minut pilviin, unelmien valtakuntiin laguuneineen, seireeneineen, rakkaustarinoineen. Olin purjevene harmaansinisen myrskytaivaan alla. Olin satakieli lumotussa metsässä. Olin Etelä-Ranskan väriä pursuavilla kukkuloilla, kierin alas rinteitä ja haistoin kevään. Olin rakkaus, olin kotona.

Hetkittäin elämä on niin riipaisevan kaunista.

It's a long way down on this roller coaster

...But I don't care.

*VAROITUS: sairaus puhuu*
Viime yönä valvoessani tein päätöksen. Haluan vaihtaa suuntaa. Tiedän, että tämä uusi polku on vain yksi niistä harhapoluista, jotka kyltissään lupaavat helppoa, mutkatonta ja kivetöntä oikotietä mutta todellisuudessa johtavatkin hyväuskoisen matkaajan syvään rotkoon, äkkijyrkästi nousevan kallioseinämän luo tai hengenvaarallisen terävien kivien täplittämään koskeen. Olen nyt vaan liian heikko kulkemaan kartan suosittelemaa reittiä, sillä se on pidempi enkä tiedä varmasti pääsenkö kuitenkaan perille ja matkaväsymyksen sumentamat aivoni haluavat uskoa tyhjiä lupauksia, joita tämä houkutteleva uusi kyltti korvaani kuiskii.

Nykyinen polkunikaan ei ole se oikea; se on liian yllättävä jyrkkine alamäkineen, upottavine soineen ja juoksuhiekkoineen. Tämä uusi tie näyttää niin suoralta ja tasaisen turvalliselta, vaikkakin polku on äärimmäisen kapea ja maisema harmaa ja ikävystyttävä. Olen niin väsynyt nykyisen reittini nousuihin ja laskuihin, että kaipaan tylsyyden tuomaa turvallisuudentunnetta ja suoraa näkymää eteeni: vaikka siellä kymmenien kilometrien päässä häämöttäisikin vain kallio, jota ei voi ylittää alittaa eikä kiertää ja jonka läpikään ei pääse. En nyt halua ajatella, että joudun ehkä palaamaan takaisin samaa polkua. Haluan vain selkeän määränpään, turvallisen kinttupolun ja varmuuden siitä, että pääsen edes jonnekin. Tiedän, että se on väärin ja että minun pitäisi olla rohkeampi. Anteeksi, en vaan jaksa.


Hetki sitten kirjauduin viimeistä kertaa vähään aikaan erinäisille sivustoille, jotka jotenkuten ovat edesauttaneet sosiaalisen elämäni ylläpitoa. Tästä lähtien minulla on vain puhelin, johon en vastaa, ovi, jota en avaa ja postilaatikko, johon en uskalla kurkistaa. Sekä minä ja polkuni.

Turhaa jupinaa

Istun bussissa. Ajamme kukkulaisessa vehreässä maastossa, vieraassa maassa ja maailmassa. Ympärillä on hassuja taloja ja nähtävyyksiä, joita opas esittelee. Tiedän olevani unessa, kevyessä ja kauniissa. Voisin upota siihen ikuiksi ajoiksi, mutta toisaalta alitajunnassani tiedän, että minun pitäisi herätä. Yritän avata silmät omassa huoneessani, mutten onnistu havahtumaan unesta. Paina bussin stop-nappulaa ja panikoin: entä jos se ei auta, entä jos nousen bussista ja jäänkin yksin harhailemaan vieraaseen kylään enkä onnistukaan heräämään? Astun kuitenkin ovesta ulos ja saan kuin saankin silmät auki.

Taas yksi turha päivä edessä. Käyn kaksi kertaa kaupassa (sama myyjä, samat ostokset, voi häpeä). Pitäisi nähdä kaveria, mutten jaksa. Kuumetta, sanon puhelimessa. En jaksa nyt muuta kuin nukkua. Nähdään ehkä ensi viikolla! Aina ensi viikolla. Ensi viikko on pelastus - sinne voin siirtää kaiken elämän. Vielä tämä päivä, tämä viikko pakenemista. Tiedän, etten voi enää pitkään jatkaa näin. En voi loputtomiin paeta hoitamattomia asioita Bulimalandiaan. Ällötän itseäni. Olen tämän viikon aikana onnistunut lihomaan monta kiloa, eikä kyseessä ole pelkkä turvotus. Minulla ei ole edes mitään kirjoitettavaa, en osaa nyt ilmaista itseäni. Oikeastaan eihän minussa, minun elämässäni, edes ole mitään ilmaistavaa, joten samapa tuo.

Haluaisin vedellä itsestäni fileerausveitsellä kaiken ylimääräisen pois. Esimerkiksi pääni.

Angstviilsääl

Olen tänään syönyt ja oksentanut yhteensä arviolta 25 kiloa ruokaa ja juomaa. (Ei, en ikävä kyllä liioittele.) Vähän jo väsyttää... Kuudetta kertaa vessanpöntön edessä yökkiessäni päässäni välähti ajatus tämän kaiken silkasta järjettömyydestä. Miksi niellä mitään, kun kuitenkin pian oksennan? Miksi haluan täyden, pahan olon? Miksen vaan maista ruokaa ja sylje pois? Miksen heitä seteleitä viemäriin? Tunnen olevani niin umpikujassa ja voimaton vastustamaan tätä hirviötä minussa.

Huomenna on terapia. Sielläkin kerron joka kerta samat asiat: huonosti menee, olen vaan ahminut ja ahminut, en ole vieläkään saanut aloitettua lääkitystä, velkaannun aina vaan lisää, peruin taas ystävän tapaamisen jne. Pyörin tässä samassa karusellissa ympäri ympäri voimattomana pysäyttämään laitetta. Hakkaan päätä seinään, umpikuja, noidankehä, kaikki kliseiset vertauskuvat, mutta sitä tämä on. Päivästä päivään, viikosta viikkoon, eikä mikään muutu. En edes laihdu.

Haluaisin, että joku vetäisi jarrusta ja nostaisi minut liian korkean hevosen kyydistä, kietoisi kädet ympärilleni, silittäisi päätä ja sanoisi eimitäänhätää-minäolentässä-äläitke. En löydä itsestäni turvallista aikuista, joka sen tekisi, vaan kaipaan kipeästi ulkopuolista huolenpitoa. Haluan sairaalaan, turvaan, ja toisaalta en halua ennen kuin olen riittävän laiha ja sairas ja ansaitsen hoitoa - sitä päivää vaan ei koskaan tule. Mitä enemmän yritän laihtua, sitä enemmän lihon.

Kierin tässä omassa paskassani varmaan loppuelämän, kun olen niin idiootti, etten vaan nouse ylös ja lähde pois. En jaksaisi tehdä enää yhtään tyhjiä lupauksia itselleni. Kuinka tällä kertaa onnistun lopettamaan ja tällä kertaa varmasti laihdun ja nyt minusta viimein tulee täydellinen, koska tämä kerta on erilainen kuin kaikki ne kolmemiljoonaa kertaa aikaisemmin. Bullshit.

Kamala olo. Olen ruma ja likainen, suorastaan sietämättömän saastainen ulkoa ja sisältä. Vartaloni pursuaa rasvaa ja epäpuhtautta. Olen täynnä syöpäkasvaimia, jotka ovat vallanneet kaiken kauniin ja puhtaan siitä, joka joskus olin minä. Nyt minä olen syöpä, olen paha. Sisälläni on kaikki maailman vääryys, valheellisuus, itsekkyys ja väkivalta; ne kiemurtelevat ulos ruumiini aukoista ja saastuttavat kaiken ympärilläni. Yhtä suurta virhettä, sitä minä olen.

En tiedä, missä vaiheessa lakkasin olemasta puhdas (edes vähän). Oliko se silloin kun verinen pääni ensimmäisen kerran kosketti sairaalailmaa, silloin kun varastin kaksi simpukankuorta tarhakaverini lokerosta enkä koskaan kertonut kenellekään, silloin kun sormeni neitseellisesti työntyivät kurkkuuni vai silloin kun maksoin ensimmäistä kertaa ruumiillani itseäni vapaaksi veloista? Missä vaiheessa ihoni alkoi imeä syntiä lävitseen? Missä vaiheessa se lakkasi hylkimästä likaa? Missä vaiheessa minusta tuli hirviö?

Tänä yönä en saa nukuttua. Haluan vaan rankaista itseäni, haluan saman huonon, humisevan olon kuin viikonloppuna. Kolmen tunnin päästä pääsen onneksi ulos juoksemaan. Aamukuudelta alkaa minun ajanlaskussani uusi päivä, sillä silloin normaalit ihmiset voivat herätä, saippuoida itseään suihkussa, keittää kahvia, paahtaa leipää, selailla lehteä ja lähteä kouluun tai töihin. Silloin voin kuvitella itsekin nukkuneeni yön pedatussa sängyssä, painaneeni pari kertaa torkkuherätystä ja nousevani uuteen päivään ilman puristavaa tunnetta rintakehässä ja paniikkia siitä, miten pärjään ja koska maailma romahtaa.

Iltasatuilua

Yllätin itsenikin ja lähdin iltalenkille. Ahmimisesta ja turvotuksesta kertynyt ahdistus laimeni sateessa ja osa siitä jäi matkan varrelle, tallautui lenkkareiden alle yhdessä mätänevien lehtien ja mudan kanssa. Toista kierrosta tehdessäni juoksu alkoi kulkea, enkä enää ajatellut jalkojani. Kuuntelin samantahtisia askeleitani ja sydämenlyöntejäni, ja muu maailma kaikkosi korvatulppien toiselle puolelle. Lakkasin arastelemasta katulamppuja, sillä olinhan näkymätön punaisesta takistani huolimatta. Märkä kaupunki alkoi tuntua ystävälliseltä, totuin pimeään, olin yhtä lätäkköisen asfaltin kanssa.

Nyt olen kääriytynyt lämpöiseen oloasuun, juonut kuumaa kaakaota, lukenut blogeja ja miettinyt tulevaa viikonloppua. En vielä tiedä, mitä teen ensi lauantain suhteen. Olen lupaillut kaverilleni, että minusta saisi halloween-juhlaseuraa, mutten tiedä, haluanko sittenkään lähteä. Jo kahden viikon baaritauon jälkeen yöelämä on alkanut tuntua vieraalta ja pelottavalta, enkä enää halua päihtyä, tanssia ja pitää hauskaa. Haluan käpertyä aikaisin nukkumaan, herätä pimeään aamuun ja juosta autioilla kaduilla. En halua laittautua ja yrittää olla kaunis, sillä se on vale, johon en itse enää usko. Kaikki on pelkkää teatteria, enkä jaksaisi näytellä.

Tahmea torstai

Herään kahdentoista tunnin unien jälkeen, edelleen väsyneenä ja tokkuraisena. En muista, olenko vastannut tekstiviestiin vai nähnyt pelkkää unta. Kaksi kuppia pikakahvia ja kaksi kuppia teetä, uskomattoman turvonnut ja likainen olo, kamala pääkipu, johon edes särkylääke ei auta. En jaksa vastata puhelimeen, tekisi mieli heittää koko kapistus ikkunasta ulos saamaan kosteusvaurioita.

Äiti soittaa monta kertaa päivässä ja tiedän jo etukäteen sen asiat: mitenkäs se osasto, mitä jos kuitenkin muuttaisit takaisin kotiin, onko sun nyt fiksua tehdä niinjanäinjanoin, sulla on liikaa aikaa istua ja murehtia omaa napaasi, ottaisit nyt vaan itseäsi niskasta kiinni. Ottaisit niskasta kiinni! No minäpä otan. Hmm... Vähän lyhyttä karvaa, muutama finni, ihonalainen rasvakerros. Miten tämä nyt auttoi bulimiaan ja masennukseen?

En jaksa tänäänkään taistella. Raahaudun kohta kauppaan ja luovun turhista paastokuvitelmista tämänkin päivän osalta. Ei tee oikeastaan mieli ahmia, muttei tee mieli olla ahmimattakaan. Tarvitsen jotain täyttämään tämän huutavan tyhjyyden, turruttamaan ajatukseni ja viemään huomion pois paksuudestani, löysyydestäni ja likaisuudestani. Voisinpa vaihtaa seuraa, olen niin kyllästynyt omaani.

Häpeä

Aamulla häpeä tervehtii peilistä. Arville puristeltu naama, rikki revitty iho, verille raavitut raajat. Karhea kurkku, paisunut olo, ruokakrapula. Silmäpussit, joissa voisin kantaa ruokaostokseni. Likaiset hiukset liimautuvat otsalle, pyyhin eilisen meikinrippeet silmien alta.

Pakkaan sen mukaan ostosreppuuni, häpeän. Oksennuksenhajuisissa housuissani kiskon takin päälle, vedän pipon hiusteni peitoksi ja suihkautan hajuvettä. Kuljen puolijuoksua kahdensadan metrin matkan lähikauppaan. Ensin vilkaisu kassalle, huh, eri myyjä kuin eilisaamuna. Leipäpussi, keksipaketti, juustot ja voi löytävät tiensä koriini. Askel askeleelta, hylly hyllyltä, häpeä alkaa painaa enemmän ja enemmän hartioitani. "Taas tuo bulimikkotyttö, miten se kehtaa aina käydä täällä samassa kaupassa, aina nuo samat ostokset, luuleeko se ettei me tajuta mitä se tekee?"

Naamioin korini kurkulla ja paprikalla, ikään kuin ne sen herkkuvuoren seasta edes erottuisivat. Jugurttihyllyllä alan valmistautua kassalle menoon. Tarkkailen itseäni ulkopuolelta, pääni sisällä vilisevät tekosyyt. Voinhan ostaa nämä ruuat rammalle tädilleni, voihan minulla olla kolme lasta ja mies elätettävänä, voinhan minä järjestää suuret juhlat valtavalle ystäväjoukolleni, voinhan minä olla ihan normaali, voinhan, voinko? Kassajonossa ihmisten pistävä tuijotus saa kädet tärisemään, kaivan bonuskorttia liian kauan, tervehdin liian hiljaa ja liian käheällä äänellä, pakkaan liian kömpelösti. Minä olen liikaa. Minä olen paha. Minä olen syyllinen. Häpeä, häpeä. Häpeä itseäsi huora.

Kotimatka sujuu transsissa. Kertaan tuttua kuviota päässäni: avain, hissi, ulko-ovi, liesi päälle, jätski pakastimeen, pullat uuniin, limu jäähtymään, raejuustoa ja ruisleipää pohjalle. Häpeän kun puhelin soi enkä vastaa. Minä ahmin. Antakaa minun rauhassa rakastella ruuan kanssa. Huora, huora, huora.

Miten olet mennyt myymään itsesi bulimialle?

Voi vehje!

Persiilleen lens niin että päässäkin kolisi. Eli siis hyvin meni päivä, kunnes kello tuli seitsemän ja eräs pieni tyhmä tyttö lähti ostamaan ahmittavaa. Pakatessaan valtavia ruokakassejaan eräs pieni tyhmä tyttö törmäsi vieläpä kaveriinsa, joka oli myös ruokaostoksilla samassa kaupassa ja posket hehkuen ja silmät loistaen valehteli tehneensä juuri viikon ruokaostokset ja kestittävänsä huomenna vieraita ja muuta scheissea. Eräs pieni tyhmä tyttö ei hetkeäkään uskonut kaverin nielevän pajunköyttä... Mutta ei voi mitään. Eräs pieni (tai no, itse asiassa liian iso) tyhmä tyttö yrittää huomenna olla vähän vähemmän tyhmä.

20 syytä olla ahmimatta

1. Haluan laihtua. Yksi ahmimiskerta ei laihdutusta pysäytä, mutta hidastaa kuitenkin. Lisäksi on hyvin todennäköistä, että jos ahmin kerran, ahmin toisenkin kerran ja kierre on valmis.
2. Ahmimisruokaan menee kamalasti rahaa. Tarvitsen sitä nyt johonkin ihan muuhun. Yhtään ylimääräistä ei olisi ainakaan pöntöstä alas vedettäväksi.
3. Iho kärsii bulimiasta: kädet ja suupielet kuivuvat ja halkeilevat ja naama rehottaa.
4. Oksentaminen on haitallista monella tapaa: hampaat, ruokatorvi, mahalaukku, sylkirauhaset ja nielu kärsivät. En halua refluksitautia.
5. Olen muutaman kerran herännyt yöllä kauheisiin rintakipuihin, jotka johtuvat oksentamisesta. Tahdonko enää yhtään sellaista tuskan ja kauhun yötä? En.
6. Haluan eroon turvotuksesta - sekä vartalon että kasvojen. (Erityisesti sylkirauhasten alue turpoaa ja näytän hamsterilta.)
7. Jos ahmin, en saa mitään muutakaan aikaiseksi. En jaksa liikkua, en siivota, en nähdä ihmisiä.
8. Asuntoni pysyy siistinä, kun en ahmi.
9. En halua enää koskaan hävetä silmät päästäni kaupan kassalla.
10. Ahmiminen on oikeastaan ihan turhaa. En nauti siitä oikeasti. En maista mitään. Yhtä hyvin voin syödä kohtuullisesti jotain hyvää ja pitää sen sisälläni.
11. Jos ahmin, millainen oloni on? Jos torjun kiusauksen, millainen oloni on? Jep, jälkimmäinen vie ehdottomasti voiton.
12. Voisin käyttää ahmimiseen kuluvan ajan paljon hyödyllisemmin tai nautittavammin: liikkua, venytellä, nähdä ystäviä, soittaa, maalata, kirjoittaa, lukea, siivota, venytellä, mietiskellä jne.
13. Mitä pidempään olen "kuivilla", sitä helpommaksi ahmimisen vastustaminen muuttuu: seuraava kerta on jo helpompi, huominen on jo helpompi, ensi viikko on jo helpompi.
14. Voin aina ahmia myöhemminkin, esim. kahden viikon päästä, ja sitten luopua ajatuksesta, jos halu menee ohi ajan kanssa.
15. Ei tarvitse enää valehdella tekemisistään, olla vastaamatta puhelimeen ahmimisen tai oksentamisen takia, pelätä että naapurit kuulevat yökkimiseni, jännittää yllätysvieraiden tuloa, pestä oksennusta vessan seinistä, kiirehtiä kotiin kaverilta ennen kaupan sulkeutumista jne.
16. Ahmimisen takia mahalaukku venyy, eikä silloin tule helposti kylläiseksi. Haluan pienentää vatsani taas normaalin vetoiseksi, eikä se onnistu, jos ahmin aina silloin tällöin.
17. En halua kuolla vessanpönttöä kumartaen, en elektrolyyttitasapainon aiheuttamaan sydänkohtaukseen enkä mahalaukun repeämiseen.
18. En halua olla itsekuriton ja hävettävä läski.
19. Joudun joka tapauksessa osastolle. Haluanko sinne mennessä olla laiha vai lihava?
20. Haluan oppia käsittelemään tunteitani ilman ahmimista.

Kelloja siirretään, ahmimisen lopettamista ei

Nyt on se kauan odotettu huominen. Nimenomaan se huominen, jolloin aloitan laihduttamisen toden teolla, jolloin lopetan ahmimisen, jolloin oikeasti käyn aamulenkillä, jolloin en vietä 12 tuntia jääkaapin ja vessanpöntön välillä ryntäillen ja jolloin alan hoitaa muitakin asioita. En enää halua siirtää mitään uudelle "huomiselle". Asiat eivät muutu sen helpommiksi vielä yhden yön, vielä yhden ahmimiskerran, vielä yhden torkkuherätyksen tai vielä yhden ruokakrapulan jälkeen. Asiat vain pahenevat mitä enemmän niitä lykkää; kynnys kasvaa korkeutta ja tavoitteet hipovat taivaita.

The Plan on nyt valmis ja wordissä odottamassa tulostusta (jos viitsin, toisaalta säästän paperia, jos en tulosta). Pyhässä yksinkertaisuudessaan suunnitelmani koostuu seuraavista palikoista:
-kuutena aamuna viikossa hölkkälenkki (aluksi 30 min ja vähitellen lisään matkaa, kunnes marraskuun lopulla juoksen 60 min)
-kuutena iltana viikossa lihaskuntoa, aluksi ilman painoja ja parin viikon jälkeen säädettävien käsipainojen kera - väh. 30 min treeni+venyttelyt
-lisäksi mahdollisimman paljon hyötyliikuntaa
-pyrin syömään alle 700 kcal päivässä, mutta jos on juhlia tai jotain erityistä, voin joustaa
-neljä ateriaa päivässä: aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala
-mikään ei ole kiellettyä, mutta yritän syödä lähinnä kasviksia, hedelmiä, rasvattomia maitotuotteita, vähärasvaisia proteiininlähteitä, puuroa, näkkäriä, sokeritonta mehukeittoa, tomaattimurskaa jne.
-kahvia, teetä, pepsi maxia, vissyä yms. rajattomasti
-paljon vettä!
-otan joka päivä monivitamiinin, kalaöljyä ja kalkkitabletin
-pidän päivärytmin tasaisena ja nukun mahdollisimman paljon

Läskit saa kyytiä niin että lotisee! >:/

Gloomy Saturday

Viime viikkoina oloni on pahentunut jatkuvasti, ja olenkin nyt sairaslomalla ja odottelen lähtöpassia osastolle. Olen surullinen, väsynyt, masentunut ja toisaalta täysin välinpitämätön. Haluan laihtua enemmän kuin koskaan. Olen päättänyt olla pitämättä mitään yhteyttä ystäviini ja jättää baarissa käymiset yms. minimiin. Keskityn nyt vaan kutistumiseen. Haluan olla sairaalaan mennessä liian pieni, haluan että minusta pidetään huolta, että vastuu otetaan minulta pois. En ansaitse huolenpitoa, ellen ole liian laiha. En halua kantaa itse vastuuta elämästäni. En uskalla kohdata elämää ja aikuisuutta, vaan pakenen niitä turvalliseen syömishäiriömaailmaan. Ahmimisen "turvallisuus" on jo testattu ja todettu valheeksi, joten nyt mennään toiseen ääripäähän eikä vaan meinata. (Tiedän, laihdutus on myös valetta.) En vaan jaksa nyt yrittää parantua.
Tämän aamun mitat:
Paino: 60,3
Vyötärö: 68
Peppu: 96
Reisi: 51

Olen Mount Everest. Kohta tekemään laihdutussuunnitelmaa...

Kaaosteoria

Huomenta vaan sullekin, nami nami pusi pusi ja ihanaa uutta päivää! Ja vatut. Ei huvittaisi yhtään, mutta enhän mä nyt voi heti alkumetreillä luovuttaa. Tänään on painettava duunia kuin viimeistä päivää, oltava sosiaalinen, treenattava ja siivottava. Uskon vakaasti, että mun kämpän sotkuisuus korreloi suoraan pääni sisältöön. Mitä suurempi kaaos ulkopuolella, sitä suurempi sotku myös pääkopan sisällä. Tällä hetkellä olemme siis yhtä kaatopaikkaa, sekä pikku kämppäni että minä. Tämä päivä on siksi aloitettava kunnon siivouksella - mikäs sen mukavampaa kuin herätä puoli viideltä muutaman tunnin unien jälkeen (näin muuten hillittömiä painajaisia) ajamaan raivaustraktorilla ympäriinsä.

Niin ja otin muuten nyt viralliset lähtömitat. Pituuttani en aio missään vaiheessa julkaista, enkä itse asiassa edes tiedä sitä ihan tarkkaan, mutta tässäpä nämä muut: (Paino on todennäköisesti turvotuksen takia melkoisesti koholla, ainakin haluan uskoa niin... Ja kuten huomaatte, mulla on PERSE. En henk. koht. tajua ihmisiä, joiden lantionympärys alkaa kasilla. Miten te sen teette?! Vai mistä kohtaa pitäisi oikein mitata? ;) No, alle metrin päästiin kuitenkin...)

Paino: 63,4 kg
Rinta: 85 cm
Vyötärö (kapein): 71 cm
Vyötärö (napa): 75 cm
Peppu (levein): 98 cm
Reisi: 53 cm

Lähtöruudussa

Paljastan heti itsestäni salaisuuden: olen suunnittelun ja hyvien päätösten ammattilainen. Olisin todennäköisesti monimiljonääri, jos olisin saanut euronkin jokaisesta tekemästäni lupauksesta. Olen siis tyypillinen jojo-laihduttaja, ääripääihminen, mustavalkoinen perfektionisti, jolle kaikki elämässä on joko-tai. No niin, tulipahan sanottua. Sitten niihin hyviin päätöksiin...

Lähdetäänpä siitä, että minulla on unelma, jonka olen päättänyt saavuttaa. Ei, se ei ole maailmanrauha eikä lastenkodin perustaminen eikä aids-lääkkeen keksiminen - ei mitään epäitsekästä ja ah-niin-arvostettavaa. Tällä kertaa ja tässä blogissa annan sen sijaan täyden vallan naiselliselle turhamaisuudelle ja pinnallisuudelle, joihin myös tämä unelmani liittyy. Tahdon jonain päivänä herätä täysin tyytyväisenä ulkoiseen olemukseeni tuntien itseni kauniiksi, hoikaksi ja tyylikkääksi. Siinäpä se oli pähkinänkuoressa. Toiveena olisi myös saavuttaa tämä ihana aamu mahdollisimman pian, mutta kuitenkin järkevänpituisin harppauksin.

Olen sairastanut teini-iästä asti syömishäiriötä, joka tällä hetkellä ilmenee bulimiana. Ahmin ja oksennan päivittäin. Tämä onkin tähän asti ollut suurin este ja hidaste itseni hyväksymiselle. Bulimian takia olen lihonut ja turvoksissa, iho on sekä liian rasvainen että liian kuiva ja arville puristeltu, en ole jaksanut kiinnittää huomiota vaatekaappini sisältöön, en ole jaksanut opetella meikkaamaan, en ole koskaan voinut kasvattaa pitkiä kynsiä, hiukset ovat huonossa kunnossa jne. jne. jne. Bulimia on ollut tekosyy sille, etten ole huolehtinut itsestäni ja että enimmäkseen tunnen itseni rumaksi, vialliseksi enkä lainkaan koko-Naiseksi. Ulkoisesti minulla olisi kaikki mahdollisuudet sädehtiä kuin Tshernobyl suorastaan (ja siis liioitteluhan ei kuulu tapoihini...): minulla on rahaa jota tuhlata, sopusuhtainen ruumiinrakenne, mallinmitalla pituutta, nätit kasvot ja hyvinhoidettuna heleä ja puhdas iho sekä paksut hiukset. Unelmani toteutuisi, jos vaan käyttäisin aikaani liikuntaan, kauneudenhoitoon ja shoppailuun bulimiasessioiden sijasta.

Konkreettisia tavoitteitani ovat siis painonpudotus (painaa 55 kg vuoden loppuun mennessä), päivittäisen liikunnan aloittaminen (lihaskuntoa väh. 3 krt viikossa, muina päivinä aerobista) ihonhoidon tehostaminen (säännölliset puhdistusrutiinit kuorintoineen päivineen), vaatekaapin täydellinen uudistaminen, meikkaamisen opettelu (erityisesti kauniin silmämeikin tekeminen) sekä oman tyylini etsiminen.

Virallinen päivä 1 on huomenna, mutta nyt teen ensimmäisen lupauksen: Olen viikon puristelematta finnejä. (Tästä tulee todella vaikeaa...) Taidan laittaa vessan peiliin "näpit irti naamasta"-lapun...

P.S. Keira Knightley on i-ha-na.