Angstviilsääl

Olen tänään syönyt ja oksentanut yhteensä arviolta 25 kiloa ruokaa ja juomaa. (Ei, en ikävä kyllä liioittele.) Vähän jo väsyttää... Kuudetta kertaa vessanpöntön edessä yökkiessäni päässäni välähti ajatus tämän kaiken silkasta järjettömyydestä. Miksi niellä mitään, kun kuitenkin pian oksennan? Miksi haluan täyden, pahan olon? Miksen vaan maista ruokaa ja sylje pois? Miksen heitä seteleitä viemäriin? Tunnen olevani niin umpikujassa ja voimaton vastustamaan tätä hirviötä minussa.

Huomenna on terapia. Sielläkin kerron joka kerta samat asiat: huonosti menee, olen vaan ahminut ja ahminut, en ole vieläkään saanut aloitettua lääkitystä, velkaannun aina vaan lisää, peruin taas ystävän tapaamisen jne. Pyörin tässä samassa karusellissa ympäri ympäri voimattomana pysäyttämään laitetta. Hakkaan päätä seinään, umpikuja, noidankehä, kaikki kliseiset vertauskuvat, mutta sitä tämä on. Päivästä päivään, viikosta viikkoon, eikä mikään muutu. En edes laihdu.

Haluaisin, että joku vetäisi jarrusta ja nostaisi minut liian korkean hevosen kyydistä, kietoisi kädet ympärilleni, silittäisi päätä ja sanoisi eimitäänhätää-minäolentässä-äläitke. En löydä itsestäni turvallista aikuista, joka sen tekisi, vaan kaipaan kipeästi ulkopuolista huolenpitoa. Haluan sairaalaan, turvaan, ja toisaalta en halua ennen kuin olen riittävän laiha ja sairas ja ansaitsen hoitoa - sitä päivää vaan ei koskaan tule. Mitä enemmän yritän laihtua, sitä enemmän lihon.

Kierin tässä omassa paskassani varmaan loppuelämän, kun olen niin idiootti, etten vaan nouse ylös ja lähde pois. En jaksaisi tehdä enää yhtään tyhjiä lupauksia itselleni. Kuinka tällä kertaa onnistun lopettamaan ja tällä kertaa varmasti laihdun ja nyt minusta viimein tulee täydellinen, koska tämä kerta on erilainen kuin kaikki ne kolmemiljoonaa kertaa aikaisemmin. Bullshit.