Pilvessä

Nyt näen kaiken kirkkaasti kuin vastapestyn ikkunalasin läpi: minä pystyn tähän. Tänään heräsin sisälläni uudenlainen varmuus. Tällä kertaa tieni on esteetön ja suora ja tahtoni vahvempi kuin koskaan. On naurettavan helpottavaa huomata, ettei minulla ole mitään muita vaihtoehtoja - tämä minun täytyy tehdä, tämä matka ja vaellus. Nyt kun olen päässyt vauhtiin, täyteen höyryyn, kaikki vanha jää kiskojen kolinan ja höyryveturin savupuuskausten peittoon. Minä lähestyn oikeaa itseäni tunti tunnilta, vetelen ylimääräistä lankaa halveksien vanhaa minää, joka sitä on neulonut. Turha kudos purkautuu silmukka silmukalta, kunnes jäljellä on vain kaikki oleellinen ja puhdas, sydän ja ydin. Uusi saakoon tilaa.


Makasin iltapäivällä lattialla, maton pehmeänkarhea nukka kuumaa poskeani vasten ja annoin huilun unenraskaan hengityksen valua lävitseni. Siirryin Debussyn sävelten saattamana transsinkaltaiseen olotilaan, jossa olin irti itsestäni. Tuntui kuin olisin löytänyt kauan sitten pienenä tyttönä hukkaamani aarteen yllättäen piirongin laatikon perukoilta. Pääsin pakoon. En ahminut, en juossut, en itkenyt, vaan annoin musiikin nostaa minut pilviin, unelmien valtakuntiin laguuneineen, seireeneineen, rakkaustarinoineen. Olin purjevene harmaansinisen myrskytaivaan alla. Olin satakieli lumotussa metsässä. Olin Etelä-Ranskan väriä pursuavilla kukkuloilla, kierin alas rinteitä ja haistoin kevään. Olin rakkaus, olin kotona.

Hetkittäin elämä on niin riipaisevan kaunista.