Katharsis

Kun joka hetki huomaa ajattelevansa Häntä; kun joka toisessa lauseessa mainitsee hänen nimensä; kun törmää eksään, saisi sen takaisin ja on korviaan myöten ihastunut, mutta unohtaa sen samassa, kun näkee hänet - silloin on ihastumassa. Ja kun toinen tietää jo suurimmat salaisuutesi ja haluaa sinut silti. Kun joka hetki tuntuu nousuhumalaiselta ja edes puiden hehkuvien kasvojen mureneminen maahan kuolettavan kylmyyden takia ei saa mielialaa laskemaan... Kun tuntuu taas siltä, että on elossa.

Hits from the bong

Olen ihastunut ja ensimmäistä kertaa pilvessä. Makaamme sängyllä silmät kiinni. Hänen hengityksensä, tv:stä kuuluva musiikki, jääkaapin hurina ja ulkoa kuuluva junan vihellys sekoittuvat yhdeksi musiikiksi. Kaikessa on rytmi, näen kieppuvia kaleidoskoopin kuvioita ja takaraivostani säteilee koko päähän kiivas syke. Pääni leijailee frisbeenä jossain sfääreissä, kaikki ruumiinjäsenet tuntuvat selkeästi ja toisaalta ne ovat irti toisistaan ja irti minusta. Hän kysyy vointiani, en jaksaisi puhua, olen rento ja jossain muualla. Hän alkaa hivellä vartaloani ja kosketus tuntuu sähkövirtana läpi koko ruumiin ja olen yhtä sykkivää, kieppuvaa, yliaistillista halua ja rakkautta. Mikään ei ole koskaan tuntunut paremmalta; olen niin lähellä taivasta kuin mahdollista.

Kieli poskessa avautumista miehistä ja seksistä

Okei, vähän kevyempää vaihteeksi. On pakko avautua nyt aiheesta, joka jaksaa loputtomasti ihmetyttää ja huvittaa tätä tyttöstä. Nimittäin erityisesti nuorten miesten käyttäytyminen lakanoiden välissä. Näitä ihmeellisiä ilmiöitä on tullut vastaan useammin kuin kerran ja valitettavasti juuri erityisesti "siiviliseksissä". Asiakkaat ovat itse asiassa enimmäkseen hyviä ja huomioivia sängyssä - tosin itse en seksistä siitäkään huolimatta nauti, jos tunteita ei ole mukana.

Case 1: Mies, joka kuvittelee, että nainen kiihottuu yhtä paljon kuin mies itse seisovasta peniksestään ja on heti valmis tositoimiin. Ei näin. Sitten mies, jolla ei ole hajuakaan naisen anatomiasta. Aika harva varmaan nauttii täysillä yhdynnästä/seksistä tai saa orgasmin ilman klitoriksen hyväilyä. Laukeaako mies, jos hieroo vain palleja? No hei daa niinpä. Ja sitten pahimmassa tapauksessa koko akti onkin vain sitä, että molemmat nauttivat: mies ja miehen penis ja sitten lysähdetään viereen, unohdetaan kumppani ja nukahdetaan tai karataan kotiin.

No niin, pääsemmekin aiheeseen miehet ja suorituspaineet. Lienevätkö katsoneet pornoa ja ottaneet siitä oppinsa, mutta monilla tuntuu olevan se käsitys, että seksin pitäisi olla tuntikausia kestävää jyystöä ja maailman noloin asia on, jos seisokki lerpahtaa ja sitten kiroillaan ja ollaan niin häpeästä punaisia, sen sijaan että keskityttäisiin sitten vaikkapa muunlaiseen läheisyyteen. Yritä siinä sitten hymistellä, että ei se mitään, kun toista ei saa siitä kuitenkaan millään vakuutetuksi ja todennäköisesti juuri tässä vaiheessa tapahtuu se karkaaminen. En minäkään jaksaisi olla superkiihottuneessa tilassa varmaan edes viittätoista minuuttia... Ja kun ei se yhdyntä nyt oikeasti ole se pääasia, paitsi ilmeisen monille miehille...

Ja miehinen itsetunto ja vakuuttelujen tarve. Sait sä? Olinks mä hyvä? No en. Öö, itse asiassa aika keskiverto. - Hei haloo, mitä tuollaisiin kysymyksiin kuuluisi vastata? Ja tunnelma menee ihan täysin. :D

Krapulalahnat. Mies kiskoo päälleen, mitään hyväilyjä on turha odottaa, suuseksistä puhumattakaan, itse saat sen sijaan lutkuttaa leuat kipeiksi ja ratsastaa sillä puolijäykällä pippelillä puoli tuntia reidet huutaen hallelujaa ja kun ehdotat asennonvaihtoa, niin "ei jaksa". Vittu mullakin on yhtä kova darra!

Kaiken muun voin kyllä antaa anteeksi, paitsi itsekkyyden sängyssä. Vaikka olisi millainen sikspäkki ja 50 sentin kyrpä, niin seksi on aivan paskaa, jos naisen jättää huomiotta. Ah, kylläpä helpotti. Nimim. "Ei enää koskaan yhden illan juttuja"...

Herään, ehkä vielä toivunkin

Olen tänään ollut käsittämättömän onnellinen enkä tiedä, miksi. Mutta tämä päivä oli huulipunainen, tanssinen, tuulinen, unelmainen ja niin kaunis. Eksät kummittelevat, ihmiset ottavat yhtäkkiä yhteyttä ja luennolla uskallan jutella vieruskaverin kanssa. Ja minusta tuntuu, etten tänään tarvitse sinua, bulimia.

Raskasta

Mistä saa uskoa itseensä, kun jokainen yritys tuntuu vain epäonnistuvan? Taas olen viettänyt koko päivän lounaasta asti käytännössä ahmien ja oksentaen (6 kertaa yhteensä): rahaa paloi ainakin 120 euroa, olo on jyrän alle jäänyt ja puoliakaan tavoitteistani en ole tehnyt - en oikeastaan edes viidesosaa. Yksi sana: VITTU!

...ja silti aion taas yrittää. Ja taas. Ja taas. Kunnes onnistun. Huomisesta tulee pitkä ja rankka päivä, enkä oikein usko, että jaksan olla ahmimatta illalla. Mutta ylihuomenna ainakin yritän. Tässä päivässä oli yksi hyvä puoli: innostuin pitkästä aikaa tanssimisesta ja päätin aloittaa tunnit, vaikka olenkin kaikessa kehonhallintaa ja liikemuistia vaativassa toiminnassa aika surkea. Mutta se onnistumisen ilo pitkän yrittämisen jälkeen ja endorfiinihumala ovat muutaman nolon tunnin arvoisia! Tanssista olen joskus saanut jopa paremmat kicksit kuin bulimiasta, joten ehkäpä otan sen lisäaseeksi tähän taisteluun.

Eikä tämä läskiahdistus helpota sitten millään. Lihon tasaiseen tahtiin, hitaasti mutta varmasti, ja se on osasyy, miksi täsmäsyöminen tuntuu mahdottomalta. Pelkään, että ahmisin kuitenkin ja lihoisin sitten vielä enemmän. Seuraavana täsmäsyömispäivänä aion kuitenkaan nostaa kalorit vähintään 1800:an, kun enempää en uskalla vielä syödä ja vähemmällä olen ainakin ruvennut aina ahmimaan viimeistään yhden päivän kuluttua.

Joskus vaan menee hermot tähän pään seinään paukuttamiseen.

Virheistä oppii ja kertaus on opintojen äiti -> virheiden kertaus on opintojen äiti!

Okei. Ahmin tänään, surprise! Kävin kolme kertaa ruokakaupassa, jippii! Oksensin neljä kertaa, jes! Ei ku… Hidas peruutus ja sitten mietitään, mikä menikään pieleen ja miten huomenna ja tulevalla viikolla voisin toimia toisin.

1) Olen koko viikon ollut yksin yhtä koulupäivää, yhden illan asiakastapaamista ja vanhemmilla kyläilyä lukuun ottamatta.

2) Tänään nukuin pidempään kuin oli tarkoitus, en päässyt heti käyntiin ja tunsin itseni hyödyttömäksi ja ikään kuin jo hävinneeksi.

3) Ollaan raatorehellisiä: olen syönyt liian vähän. Ei minun pitäisi laihduttaa.

4) Stressaan asioita päivä- ja viikkokausia sen sijaan, että hoitaisin ne pois painamasta mieltä. Tänäänkin päässä pyöri miljoona tekemätöntä asiaa ja murhetta. Niin isoa vyyhtiä on vaikea lähteä purkamaan, joten on helpompi siirtää aloittamista ”vielä yhdellä päivällä” ja vaikeuksien kohtaamisen sijaan ahmia.

5) Olen liian ankara itselleni. Vaadin itseltäni opiskeluihin paneutumista 110-prosenttisesti, täydellistä itsekontrollia syömisten ja liikkumisten suhteen, kuudelta heräämistä, koko päivän touhuamista ilman hetkenkään ”hyödytöntä” lepohetkeä jne. Onko mikään ihme, jos en pysy tavoitteissani ja petyn itseeni jatkuvasti?

No, tuossahan noita muutamia tärkeimpiä syitä jo tulikin. Tänään ahmimisten jälkeen järkevästi kuitenkin söin iltapalan ja päätin unohtaa tämän päivän ja jatkaa siitä mihin jäin. Yksikin kokonainen päivä ahmimatta oli minulle upea saavutus, ties vaikka ensi viikolla pystyisin siihen kahtena päivänä peräkkäin! Nyt minulla on myös kaapissa ruuat huomiselle, joten ei muuta kuin aamulla taas puuroa ja raejuustoa naamariin hyvällä omallatunnolla! Eli huomenna ja tulevalla viikolla aion pysyä ruokalistassani, vaikka kuinka ahmisinkin. Määriä en vielä uskalla lisätä, mutta kenties jo viikon päästä?

Sitten mission impossible: sosiaalinen elämä. Olen koko viikon vältellyt ihmisiä, en ole jaksanut vastata puheluihin enkä lähteä yhteensä kolmiin juhliin, joihin minut oli kutsuttu, enkä treffeille. Ja sitten kehtaan vielä valittaa, että olen yksinäinen! Ensi viikolla yritän ja aion tehdä parannuksen tämänkin suhteen. Tiistaille olen sopinut jo lounastapaamisen ja illaksi treffit pojan (tai pitäisikö sanoa jo miehen…) kanssa, joka vaikuttaa ihan mukavalta - joskaan en vielä ole mitenkään ihastunut. Mutta kai yhdet treffit täytyy sentään kokea, ennen kuin voi tietää varmasti, kiinnostaako vai eikö! Oikeasti vain ujostelen ja pelkään olevani tylsä. Mutta olisiko sekään maailmanloppu, vaikka hänen mielestään olisinkin? Aion käydä kaikilla luennoilla, aion joka päivä soittaa jollekin läheiselleni tai ainakin jutella Facebookissa jonkun kanssa ja viikonlopuksi yritän keksiä jotain mukavaa (alkoholitonta) ohjelmaa jonkun kaverin kanssa. Vanhemmillakin yritän piipahtaa jossain vaiheessa.

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä: huomisen mottoni olkoon ”Just do it!”. Ponkaisen ylös heti kun kello soi ja alan apinanraivolla paiskimaan hommia, jotta stressi vähenisi. Tiedän sataprosenttisen varmasti oloni olevan jo huomisen jälkeen paljon helpompi, jos saan hoidettua pahimmat stressinaiheuttajat: raha-asiat ja rästiopinnot. Treenaan myös pitkästä aikaa ja sitten voinkin illalla palkita itseni vaikka pienellä shoppailureissulla, kylvyllä tai vaikka hyvää kirjaa lukemalla.

Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Ensimmäinen päivä ahmimatta on nyt ohi. Olin uskomattoman huonolla tuulella ja uupunut koko päivän, eikä kyläily oikein huvittanut kiitos äärimmäisen epäsosiaalisuuden, mutta selvisin kuitenkin ihan kunnialla. Illalla kylläkin iski pieni paniikki ja epävarmuus: pärjäänkö sittenkään ahmimatta? Pitäisikö sittenkin sännätä kauppaan ennen kuin se menee kiinni?

Yritin hengitellä ja rentoutua. Ajattelin, että voin huomenna ahmia ja listasin mielessäni ahmimisen hyviä ja huonoja puolia. Mikään ei tuntunut auttavan, vaan olin edelleen levoton ja halusin ahmia ”vielä viimeisen kerran”. Haluan vieläkin. Mutta tajusin, ettei minun tarvitse toimia ajatusteni ja mielitekojeni mukaan. Yritän tarkastella ajatuksiani ja tunteitani objektiivisesti ja hyväksyn ne. Annan niiden tulla ja annan niiden mennä. Kukaan ihminen maailmassa ei ole vielä kuollut mielitekoon. Sille ei tarvitse tehdä mitään. Sen voi tuntea ja siitä voi kärsiä, mutta sitä ei tarvitse yrittää poistaa. Se menee ohi, kuten kaikki muukin tässä elämässä.

Tänään olen yrittänyt olla läsnä kehossani ja tarkkailla sen tuntemuksia, jännityksiä ja asentoja. Päätin yrittää ”palata kehooni” joka kerta, kun katson kelloa. Jos huomaan jännittäväni olkapäitä, hartioita tai leukoja, rentoutan ne tietoisesti. Jos huomaan hengittäväni epätasaisesti ja pinnallisesti, teen muutaman syvän palleahengityksen. Oikaisen ryhtini ja kuulostelen hetken aikaa fyysistä oloani: onko minulla hyvä vai huono olla, miltä tuntuu varpaissa, miltä alaselässä, missä asennossa olen, onko kylmä vai kuuma jne. Luulen, että päänsärky, joka ahmimattomuudesta yleensä aiheutuu, johtuu nimenomaan hartiaseudun ja leuan lihasten jännityksestä, joten nyt yritän tietoisesti rentouttaa niitä säännöllisin väliajoin. Yhden buranan jouduin kuitenkin tänään ottamaan.

Jos mindfulness-menetelmä muuten kiinnostaa, kannattaa lukea tämä.

"Jos kävelet kadulla ja huomaat vetoketjusi auenneen, et kai heitä housuja kokonaan pois?"

Liian monet kerrat "uusi elämä" on loppunut lyhyeen mustavalkoajatteluni ja joustamattomuuteni takia. Nyt yritän taas aloittaa alusta, mutta tällä kertaa aion tietoisesti keskittyä opettelemaan sallivuutta, joustavuutta ja armollisuutta itseäni kohtaan. Aion tehdä suunnitelmia kuten ennenkin ja toimia vastoin niitä kuten ennenkin, mutta sillä erotuksella, etten heitä kokonaan pyyhettä kehään yhdestä poikkeamasta, vaan päinvastoin toimin järkevästi joustaen, repsahduksista oppien ja vääristyneitä ajatusmallejani tietoisesti muuttaen.

Asetin muistaakseni vuoden alussa tavoitteeksi, että tämän vuoden aikana pääsen eroon bulimiaoireista. Nyt olen vieläkin ihan samassa bulimiakierteessä eli "jotain tarttis tehrä". Eihän tässä ole aikaa enää kuin kolme kuukautta. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että pystyn vielä muutokseen ennen uutta vuotta. Yritän pysyä päätöksessäni ainakin tämän blogin avulla eli kirjoittelen kuulumisiani säännöllisesti. Tämä on lupaus (ennen kaikkea itselleni)!

Jääkaapin ovessa on lappu, johon olen kirjoittanut päivän ruokalistan perusrungon. Lähden liikkeelle noudattamalla fitness-ammattilaisen laatimaa vähähiilihydraattista, runsasproteiinista ruokavaliota, jolla todennäköisesti laihtuu, mutta alan lisätä siihen ruokaa pikkuhiljaa. Pääasia on nyt, että opettelen syömään monipuolisesti ja säännöllisesti 3-4 tunnin välein ja opettelen joustamaan ruokavaliosta tarvittaessa - kuten heti huomenna kyläreissulla. Yritän muutenkin muuttaa päivä- ja viikkorytmini säännöllisiksi. Aloitan monipuolisen liikunnan, meditaation, hemmottelen itseäni mahdollisimman usein jollain muulla kuin ruualla, jätän alkoholin pois tai ainakin minimiin (se joustavuus, katsohan ;) ), nukun tarpeeksi ja yritän kaikin tavoin pitää elämäni tasapainossa. Mielikuvaharjoittelun olen todennut hyödylliseksi jo ajat sitten, ja nyt aion opetella tekemään myös mindfulness-, rentoutus- ja joogaharjoituksia.

Nyt laitan rentoutusmusiikkia spotifysta soimaan, hengittelen syvään ja rauhallisesti ja vaivun toivon mukaan syvään ja virkistävään uneen.

All work, no play & vice versa

Luen, luen, luen, valvon koko yön kirja nenän alla, paastoan päivät ja istun ylienergisenä luennoilla tai yliväsyneenä vertaistukiryhmässä, ahmin illat, nukun vuorokauden putkeen, ahmin kaksi päivää putkeen ja lintsaan luennoilta, sitten taas kierros alkaa alusta: stressi kasvaa, en pysty lepäämään, paahdan taas pari päivää täysillä, kunnes olen kuolemanväsynyt. Missä päivärytmi? Missä sosiaalinen elämä? Harrastukset? Uni? Liikunta? Homma on aivan hanskassa, kunnes kaikki lähtee täysin lapasesta. Kultainen keskitie, missä menet?

Päässä kuplii ja kuhisee...

Paikka?

Pahoittelen jo etukäteen tekstini sekavuutta, pakko vaan kirjoittaa tällainen angstaus-ajatusvirta-postaus.
Luulin, että elämällä olisi nyt merkitystä, kun sillä on selkeä suunta, mutta kaikki tuntuu edelleen tyhjältä ja turhalta ja tunnen itseni arvottomaksi. Mitä sitten, vaikka pääsinkin opiskelemaan haluamaani alaa, mitä sitten, vaikka valmistuisinkin hyvällä tuurilla ennen kolmekymppisiäni, mitä sitten? Mitä merkitystä elämälläni voi koskaan olla, miten voin päästä työelämään kiinni, kun menneisyydessäni on isoja aukkoja ja rumia tahroja? Miten voin ikinä elää tämän häpeän kanssa? Miten uskallan parantua, jos ja kun se tarkoittaisi sen musertavan syyllisyyden kestämistä? Miten voin ikinä saada terveitä ihmissuhteita? Kuka minua kestäisi, jos tietäisi kaiken? Kun en itsekään kestä, vaan painun kumaraan pelkistä ajatuksista.

Minuun on iskenyt väsymys: hoitoväsymys, opiskeluväsymys, uuden aloittamisen väsymys ja ihmisväsymys. Pääparkaani on kaadettu niin paljon uutta, että se läikkyy yli ja pahasti. Tuntuu, ettei ole voimia kaiken arjessa selviämisen lisäksi vielä yrittää selvitä syömishäiriöstäkin. Toisaalta en tule selviämään siitä arjesta kovin pitkään syömishäiriön kanssakaan.

Kesällä jaksoin tavata kavereita ja tutustua uusiin ihmisiin, mutta nyt kaikki illanvietot, fuksiaiset ja treffit tuntuvat pelkästään vastenmielisiltä. Tuntuu, etten koskaan kuitenkaan pääse niin lähelle ihmisiä, etten seurassakin tuntisi olevani ypöyksin.

Katselin peilistä etuhampaitani ja päätin, että nyt on korkea aika lopettaa oksentaminen, jos haluan pärjätä vielä muutaman vuoden ilman tekohampaita. Olen aina rakastanut kauniita hampaitani, mutta nyt ne ovat eroosion raatelemat, täynnä halkeamia ja lovia ja reikiä - tosin hammaslääkärillä en ole uskaltanut käydä moneen vuoteen. Tuntuu vaan siltä, että nyt tuo purukalusto on alkanut liueta ihan silmissä.

Haluaisin uskaltaa olla rohkeampi.

Me ollaan ihmisiä kaikki

Minulle on kerrottu paljon tarinoita tällä viikolla. Alkoholismista selvinnyt taksiyrittäjä kertoi juomishistoriansa loikoillessaan lakanoillani, Herrasmies oli lähdössä Viroon ja kaivoi kauniin vaimonsa ja lapsensa kuvan lompakostaan, joku oli ampunut juovuksissa keittiön seinän täyteen reikiä. Ja toisena päivänä minä pitelin vastasyntynyttä sylissäni ja itkin. Mietin, millaisia unia vauvat näkevät, kun ne rypistävät kulmiaan tai mutristavat suutaan. Toivoin, että ne pysyisivät aina pieninä ja viattomina. Kunpa tämä tyttö näkisi paljon kaunista.

Iloinen surujuhla

Pukeudun mustaan ja valkoiseen, kiharran hiukset ja puen kauneimmat alusvaatteeni. Me vietämme viikonloppuna hautajaisia. Peitämme murheet kesäiseen ruohoon, pidän häntä kädestä ja hän silittää niskaani ja poskiani ja minua hymyilyttää.

Kaikki on tänään vielä niin kesken, mutta juhannus toi mukanaan uuden ihmisen ja uuden mahdollisuuden.

Tekee mieli paeta, kun ei voi uskoa mihinkään minuun kohdistuvaan hyvään. Kuinka vaikea onkaan rakastuessa huomata, kuinka vaikea itseään on rakastaa.

Ajattelin elää

Tunteisiin ei kuole.

Niiiden pakenemiseen voi kuolla.

Tämä on rakkaus, mitä ei voi kukaan ottaa minulta pois

Ehkä tästä minunkin elämästäni vielä tulee ihan oikea ihmiselämä, mutta siihen tarvitaan energiaa. Hyvästi, idioottimaiset laihdutusajatukset! Haluan jaksaa ajatella, haluan oppia ja ymmärtää, lukea ilman sitä tunnetta, että aivoissa on sahanpurua elävien solujen sijaan. En jaksa ajatella koko ajan ruokaa – mitä hyötyä saati sitten iloa tästä elämästä on, jos vietän sen vain yrittämällä laihtua eli vuorottelemalla kurinalaisen laihdutusruokavalion tai hillittömän ahmimisen välillä? Mihin minä sillä pääsisin? Aionko tosiaan käyttää kaiken nuoruuteni ruuan ajattelemiseen ja yksinoloon?


Olen vahvempi, kun syön. Olen viisaampi, luovempi, kauniimpi, huumorintajuisempi, iloisempi ja aidompi.

Ja aikuisempi. Kun syön kunnolla, ei olekaan nälkämaahan eksymisen tekosyytä, jos elämä potkii päähän. Mutta sen, itsestäni huolehtimisen, on pakko olla kaiken kivun arvoista. Minulla on ihmisarvo, eikä sitä voi poistaa mikään eikä kukaan, jos en itse sitä poista. I’m worth this.

Kevätmasennus

En jaksa avata verhoja.
Huhtikuu on kuukausista julmin;
se työntää väkisin valolonkeronsa tähän kammiooni,
kun olen alkanut taas pimentyä enkä kestä enää päivänvaloa.
Masentaa.
Masentaa enemmän kuin aikoihin.
On taas velkaa ja paha olla.
En jaksa vastata puhelimeen, en ole käynyt sairaanhoitajalla, en jaksa nähdä ketään.
Ei huvita. Lääkkeet loppuivat eilen
enkä ole jaksanut ostaa uusia eikä ole nyt rahaakaan.

En jaksa muuta kuin nukkua
ja ahmia
ja taas nukkua:
20 tuntia vuorokaudesta nukun, loput 4 ahmin.

Miten tähän taas tultiin?
Kunpa voisin elää verhot auki.

Ota syliin ja sano, että se oli vain pahaa unta

Pelottaa, pelottaa, pelottaa.

Ei tästä voi selvitä hengissä.

Musta tuntuu etten jaksa

yksin

yhdessä

enää päivääkään.

Ystävä kertoi uskovansa

Persoonalliseen Jumalaan

Ja mä mietin, pitäisikö rukoilla

pitkästä aikaa

ja rukoilin.

Eikä ollut sanoja

ei muita kuin

auta

auta

apua

apua

mä en haluu kuolla tänä yönä

enkä tänä vuonna.

Vuoristorataa ei sentään ole vielä avattu

Tänäkin yönä tuntuu, että tukehdun, liikaa sanoja sanoja sanoja, jotka tunkeutuvat minuun milloin hellästi, milloin väkivaltaisesti, ne pitävät yöllä hereillä ja päivällä unessa eivätkä jätä rauhaan. Imen itseeni rumia, kuumia ja mustia sanoja, keltaisia, kirveleviä ja kireitä sanoja, satoja tuhansia sanoja. Kun niitä sitten tarvitsisi, ne ovat menneet piiloon, käpertyneet turvaan syvälle alitajuntaani, ja jättävät minut yksin.

Olen valumassa taas karkuun itseltäni; tuntuu kuin kävelisin Linnanmäen Vekkulan vinossa huoneessa ja tajuaisin äkkiä, että olenkin itse vain vinossa ja lattia onkin aina ollut tasainen. Että minä olen luullut olevani ovela ja oikeassa, tiesinhän että ne raidat seinissä tekevät lattian vieläkin kaltevamman oloiseksi, tiesin jo viisivuotiaana - mutta nyt joku kertookin, ettei siellä kukaan muu edes kuvittele kävelevänsä mäessä. Teen yksinkertaisista asioista vaikeita.

Yritän myös tehdä monimutkaisista asioista helppoja. Nyt kun pitäisi vihdoin saavuttaa jotain oikeaa, haluankin kiihkeästi takertua taas numeroihin, suunnitelmiin, listoihin ja mittaamiseen. Jos haukkaan tästä taikasienestä palan, muu maailma kutistuu vielä pienemmäksi kuin minä ja kaikki on häikäisevän pimeää.

Keinun taas

En osaa pyytää. En osaa ikinä pyytää. En osaa enkä uskalla soittaa kenellekään. Olen lapsellisen loukkaantunut, kun sisko ei ole vastannut puhelimeen kahteen päivään ja kun se - sosiaalinen, älykäs, lahjakas, kaikessa menestyvä ja rakastakin rakkaampi pikkusisko - ystävystyy parhaiden kaverieni kanssa ja minä jään synkänmustasukkaisena murjottamaan, kun pelkään, että menetän ne vähätkin ihmiset hänelle. Hänellle, jolla on koti kuin sisustuslehdestä, kolme työpaikkaa ja ystäviä enemmän kuin eri päivien asuihin sointuvia legginsejä. Taas vietiin keinu nenän edestä. Inhoan kateellisia ja katkeria ihmisiä, minä joka olen itse juuri sellainen, minä itsepäinen, itsekeskeinen, typerä tytönheitukka. Ei kukaan osaa lukea ajatuksia, mitäpä jos joskus itsekin ottaisi yhteyttä ihmisiin… Itsesäälissä kiemurtelu on säälittävää.

Rakennan majan, jossa luen pääsykokeisiin huonon lampun valossa, vaikka kevätaurinko paistaa sisälle asti. Appositiosuhde, puheaktiteoria, syntaktis-morfologinen ja semanttis-leksikaalinen toisto, sävy- ja modaalipartikkelit. Haluaisikohan nallekin pari rusinaa? Nukun parvekkeella tai pöydän alla tai kylpyammeessa, koska sänkyyn nukahtaminen on niin vaikeaa ja tylsää. Kävelylenkillä kiipeän keinuun ja ampaisen korkealle, korkealle, ja nauran ja varikset nauravat minulle. Haluaisin hyppiä lätäköissä ja tehdä puroja kengänkärjillä, mutta minulla ei ole kumisaappaita. Tarvitsisin kirkkaanväriset kumisaappaat ja kurahaalarin, jotta voisin tehdä hiekkakakkuja ja nähdä seikkailuja samettisohvanvihertävissä kuusimetiköissä, keijumaailmallisissa pajupensaikossa ja hämäränhellimissä puunonkaloissa.

Illalla istun baarissa väljähtänyt siiderituoppi edessäni ja ihmettelen, mitä minä oikein teen tässä pöydässä ja tässä paikassa. Annan ovimiehelle tippiä ja kyselen kuulumisia ja smalltalkkaan ventovieraiden kanssa. Näen kaverin, jonka kanssa olen puhunut viimeksi puhelimessa kuukausi sitten, kun olin sairaalassa bulimiakatkolla ja hän soitti päästyään lomalle suljetulta osastolta. Sillä on kaksi poikaa ja ex-vaimo ja kaksi ex-miestä ja se vaihtaa asuntoa kolme kertaa vuodessa eikä muista maksaa velkojaan ikinä ja silti tykkään siitä. Eikä sekään oikein osaa olla aikuinen, vaikka niin luulee. Lähden ratikalla kotiin, matkalla sataa vettä ja tiedän, että kesä on tulossa ja minä olen nyt joku muu kuin vuosi sitten. Voin yrittää paeta itseäni, mutten enää osaa.

Tupeeratut tupakanhajuiset hiukseni ovat aamulla takussa kuin vallattomalla peikkopojalla, keitän neljänviljanpuuroa ja laitan siihen voisilmän, joka sulaa kullankeltaisemmaksi kuin aurinko tänä aamuna, koska välissämme on liikaa pilviä. Siellä se kuitenkin paistaa.

Ei mitään aprillia

Haluan

   kujertaa ikävästä itkuisina iltoina

       ja varhain, aamun vasta venytellessä

           laulaa mustarastaan kanssa kilpaa kevättä

työntyä pilvenraosta ja saada ihmiset hymyilemään silmillään

     ponnistaa ja pyöriä kujeilevan tuulen kainalossa

           tuoksua heräävältä maalta ja mullalta

    pisaroida ja kastella, kasvattaa ja ruokkia

elämää.

Haluan, tahdon,

ja kun kysytään:                             Otatko sinä tämän elämän

                                                    ja lupaatko rakastaa sitä

                                                    myötä- ja vastoinkäymisissä,

                                                    kunnes kuolema teidät erottaa?

Vastaan, huudan, vannon ääneni käheäksi:

Tahdon,

      tahdon

           minä tahdon!

Miltä se tuntuu, kun irti päästää

En voi olla hymyilemättä hikisessä ruuhkaraitiovaunussa, kevätillan haikeuden ja valon täyttämillä kaduilla, kosteassa tuulessa Sibelius-monumentin alla, Töölönlahden nälkäisiä sorsia katsellessa; en voi vaikka yritän. Ilo pisaroi silmistä, kasvaa valtavana virneenä korvasta korvaan ja pakottaa pyörimään ympyrää kädet levällään ja hypähtelemään kuin huoleton lapsi alamäessä.
Rakastan kevättä ja erityisesti tätä kevättä, kun tunnen taas olevani Minä. Alan vihdoin uskoa siihen, että olen tosiaan havahtumassa kuluneiden vuosien pahasta unesta – välillä vielä uppoan ja uskon niihin kuristaviin kauhuihin, mutta niitä hetkiä tulee harvemmin ja niistä on kerta kerralta helpompi irtautua, kun Toivo itsepintaisesti kiskoo minua vapaaksi ja painajaisesta herätessä katselen sen nauraviin silmiin. Silloin ei voi olla hymyilemättä.

Minulle on tapahtumassa jotain

Minulle on tapahtumassa jotain, luulen että jotain hyvää. Tuntuu erilaiselta, olen alkanut ajatella uudella tavalla ja jotain on nousemassa pintaan. Olen alkanut tiedostaa, miksi ahmin, miksi juoksen itseäni ja tunteitani karkuun. Olen alkanut tajuta, että tämän elämän voisi elää toisellakin lailla, enemmän tasapainossa.

Joskus tulee tilaisuuksia, joihin toisaalta haluttaa ja toisaalta pelottaa tarttua. Muistan punninneeni pitkään isoseksi ryhtymistä, kun olin juuri sairastunut bulimiaan ja voimat olivat hukassa. Menin kuitenkin leirille ja se oli siihenastisen elämäni paras kesä. Nyt tuntuu vähän samalta. Olemme miettineet ystävän kanssa muuttamista yhteen. Molemmilla loppuu vuokrasopimus kesäkuussa ja voisimme hakea Hoasilta asuntoa. Minun vuokrani putoaisi kolmannekseen. Ja tietysti oikeastaan kuudennekseen, jos ja kun luopuisin myös työkämpästäni.

Uusi alku. Opettelisin elämän asia kerrallaan: näin käydään kaupassa, näin laitetaan yhdessä ruokaa ja syödään, näin käydään töissä, näin luetaan tenttiin, näin käydään kävelyllä, näin käytetään ja säästetään rahaa, näin puhutaan puhelimessa, näin siivotaan vuoroviikoin. Tältä tuntuu vaihtaa kuulumiset iltateellä, tältä tuntuu sietää toista ihmistä lähellä silloinkin, kun ahdistaa, tältä tuntuu, kun on joku, jonka kanssa siirtää raskaita huonekaluja, tältä tuntuu, kun voi katsoa yhdessä leffoja ja tulla samalla taksilla baarista kotiin, tältä tuntuu käydä toisen puolesta kaupassa ja apteekissa, kun hän on sairas ja riidellä tiskivuoroista.

En voisi enää eristäytyä päiväkausiksi. En voisi enää ahmia ja oksentaa enkä huorata. Olisi turvallista ja pelottavaa ja ihanaa ja vaikeaa. Oppisin taas elämään ja olemaan ihmisten kanssa, kuulumaan joukkoon ja olemaan tavallinen. Tekisin normaaleja asioita ja opettelisin sietämään epämukavuutta, tyhjyyttä, ahdistusta, yksinäisyyttä ja ujoutta ilman bulimian tai alkoholin tuomaa turrutusta.

Minä voisin tulevan sairaalakuukauden jälkeen opetella täsmäsyömistä omillani ja sitten jatkaa sitä yhdessä asuessa. Voisin järjestää asiani kuntoon ennen kesää.

Minä voisin nyt hypätä. Voisinko? Onko toisella puolella ketään ottamassa vastaan?

Leikkiä vain

Herään häpeään, syyllisyyteen, tunkeutumisiin, kipeisiin välähdyksiin:

Päiväkodissa. Pihalla oli teltta, aurinko lämmitti.
Kaksostytöt käskivät minut sisälle. Riisu housut, leikitään aikuisia. Toinen tuli päälleni, näin ne kato tekee, mut oikeesti ilman pikkuhousuja.

Ensimmäisen poikaystävän pihamökissä. Kesä silloinkin, tai kevät, ja sisällä kuuma. Hyväilin häntä housujen päältä, pysäytin hänen kätensä omalle vetoketjulleni, jälkeenpäin molempia ujostutti ja nolotti.

Vapun jälkeen, aamuyöllä Rautatientorilla Don Juan soitti kitaraa ja minä lähdin umpihumalassa hänen mukaansa, vain kävelemään yhtä matkaa. Aamulla mietin kauhuissani, olimmeko käyttäneet edes kumia. Tunsin itseni likaiseksi, hän oli pannut minut mustelmille, jätin lapun "It was nice to meet you. Have to go to work! -S"

Peteriksi hän itsensä esitteli. Hän oli viidenkymmenen, tuoksui kalliille ja puhui suomenruotsalaiskorostuksella, parransänki rohdutti huuleni ja hän laukesi kolme kertaa: kerran suuhuni, kerran sisääni ja vielä kerran käsin. Minuun sattui, kun hän yritti tyydyttää minut liian kovakouraisesti. Ihanaa, että sinäkin tulit, hän sanoi, kun feikkasin lopulta orgasmin päästäkseni piinasta. Sain ensimmäiset seksillä tienaamani kaksisataa. Ostin seuraavana päivänä uudet silmälasit.

How I lost me and you lost you

Kirvelee vieläkin, kun sain viikko sitten tietää, että hänellä, ihmisellä, johon uskalsin pitkästä aikaa rakastua, on jo uusi tyttöystävä. Minulla taas on vieläkin ikävä, olen surullinen ja vihainen ja tunnen olevani itse se, joka jätettiin, vaikken todellisuudessa ollut. Hän rakasti enemmän tiettyä päihdyttävää kasvia kuin minua, mistä syystä lopetin suhteen. Ja nyt, jo nyt, hänellä on uusi tyttöystävä. Enkö ollut tarpeeksi? Miksen koskaan ole tarpeeksi? Miksei kukaan halua kuin leikkiä minulla hetken ja heittää sitten menemään? Miksi rakkauden pitää olla niin usein yksipuolista?

Mihin minä olen mennyt? En tunnista tätä nykyistä minua, olen kuin pahinkin narkkari. Olen riippuvainen, addikti. Haen hetken mielihyvää pääasiassa ruuasta, mutta myös alkoholista, seksistä, mistä milloinkin, olen valehteleva, epärehellinen, impulsiivinen, kärsimätön, välinpitämätön... En tämä ole minä. Alan tajuta, kuinka kokonaisvaltaista muutosta toipuminen todella vaatii. Pitää luopua niin paljosta ja opetella elämä ihan kokonaan uusiksi. Koko elämän on muututtava, jotta olisin terve. Pitää olla rehellinen itselle ja muille. Tähän valheiden verkkoon on jo níin solmiutunut, ettei enää edes tajua roikkuvansa siinä kuin kuollut kärpänen hämähäkinseitissä.