En voi olla hymyilemättä hikisessä ruuhkaraitiovaunussa, kevätillan haikeuden ja valon täyttämillä kaduilla, kosteassa tuulessa Sibelius-monumentin alla, Töölönlahden nälkäisiä sorsia katsellessa; en voi vaikka yritän. Ilo pisaroi silmistä, kasvaa valtavana virneenä korvasta korvaan ja pakottaa pyörimään ympyrää kädet levällään ja hypähtelemään kuin huoleton lapsi alamäessä.
Rakastan kevättä ja erityisesti tätä kevättä, kun tunnen taas olevani Minä. Alan vihdoin uskoa siihen, että olen tosiaan havahtumassa kuluneiden vuosien pahasta unesta – välillä vielä uppoan ja uskon niihin kuristaviin kauhuihin, mutta niitä hetkiä tulee harvemmin ja niistä on kerta kerralta helpompi irtautua, kun Toivo itsepintaisesti kiskoo minua vapaaksi ja painajaisesta herätessä katselen sen nauraviin silmiin. Silloin ei voi olla hymyilemättä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
voi et voi uskoakaan kuinka onnelliseksi tämän lukeminen minut tekeekään.
tiedän tasan tarkkaan miltä susta tuntuu ja oon niin niin onnellinen että saat tuntea sen.
voi ihanaa <3 <3 <3 on vielä pitkä tie mustine aukkoineen mutta sä oot pinnalla nyt.
nähdään joku päivä s:n kaa kun en päässy teitä tapaamaan! tällä viikolla? tai ens?
Hymyillään lisää.
Ihanan pirteä ja positiivinen postaus. Aivan mahtavaa, että sä olet noin pitkällä paranemassa jo! Kaikkea hyvää ja paljon voimahaleja<3
Hienoa :) Hymyilen :)
Halauksia!
Lähetä kommentti