Kirvelee vieläkin, kun sain viikko sitten tietää, että hänellä, ihmisellä, johon uskalsin pitkästä aikaa rakastua, on jo uusi tyttöystävä. Minulla taas on vieläkin ikävä, olen surullinen ja vihainen ja tunnen olevani itse se, joka jätettiin, vaikken todellisuudessa ollut. Hän rakasti enemmän tiettyä päihdyttävää kasvia kuin minua, mistä syystä lopetin suhteen. Ja nyt, jo nyt, hänellä on uusi tyttöystävä. Enkö ollut tarpeeksi? Miksen koskaan ole tarpeeksi? Miksei kukaan halua kuin leikkiä minulla hetken ja heittää sitten menemään? Miksi rakkauden pitää olla niin usein yksipuolista?
Mihin minä olen mennyt? En tunnista tätä nykyistä minua, olen kuin pahinkin narkkari. Olen riippuvainen, addikti. Haen hetken mielihyvää pääasiassa ruuasta, mutta myös alkoholista, seksistä, mistä milloinkin, olen valehteleva, epärehellinen, impulsiivinen, kärsimätön, välinpitämätön... En tämä ole minä. Alan tajuta, kuinka kokonaisvaltaista muutosta toipuminen todella vaatii. Pitää luopua niin paljosta ja opetella elämä ihan kokonaan uusiksi. Koko elämän on muututtava, jotta olisin terve. Pitää olla rehellinen itselle ja muille. Tähän valheiden verkkoon on jo níin solmiutunut, ettei enää edes tajua roikkuvansa siinä kuin kuollut kärpänen hämähäkinseitissä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Mä uskon että olit tarpeeksi sillä hetkellä. Mutta kun sä lähdit kävelemään niin se tyyppi ehkä sitten.. en tiedä. En osaa sanoa. En osaa sanoa sitä mitä nyt ajattelen. Lähinnä vain se, että sä oot tarpeeks hyvä just sellasena ku oot.
Ja nii, toipumine vaatii tosi paljon. Pitäis uskaltaa päästää irti siitä pahasta olosta ja oikeesti vaa tehä asialle jotai vaikka pelottais ja kaikkea..
Mutta paljon voimia!
Lähetä kommentti