Ai miten valo sattuu

Olen ollut elossa. Pää sanoi naps ja yhtäkkiä aurinko valaisi pienimmätkin pölyhiukkaset, joiden tanssistakin jopa jaksoin iloita, ja halusin kiihkeämmin kuin koskaan eroon pölystä elämässäni ja vihreää, kukkia, valoa tilalle. Suunnitelmat kyllästyivät muhimaan syvällä mullan alla ja työnsivät itsepintaisesti versojaan maan pinnalle karistaen viimeisimmätkin mullanrippeet päättäväisesti harteiltaan. Kerroin muillekin suunnitelmista ja tein niistä virallisia, ettei minulla olisi takaporttia josta karata. Elämä on nyt. Än yy tee ei vielä vaan nyt. Kyllästyin siihen, miten olen antanut velkojen ja bulimian rajoittaa elämääni.

Uskoin taas niin kuin aina ennenkin olevani ikuisesti ja ainiaan onnellinen ja täynnä elämänhalua, mutta kappas niin ei käynytkään. Onko onnellisuus vain maniaa vai onko se normaalia? Miksi se aina loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin miksi.

Kävin lääkärillä ja hän kirjoitti lähetteen osastolle. En tiedä menenkö. Muutama viikko aikaa, muutama tonni velkaa, muutama kilo liikaa. Ei tässä muuten mitään. Ja muutama suunnitelma kaatui, olisihan se pitänyt arvata. Kättelin uutta lääkäriä, hymyilin, kerroin että nyt menee hyvin mutta ei menekään, en ole jaksanut käydä hoidossa enkä ole syönyt lääkkeitä enkä muutenkaan syönyt paitsi ahminut loputtomiin ja juonut liikaa ja nytkin poppersista lämmin olo. Annoin ikään kuin vahingossa luvan kirjoittaa lähetteen, hups vaan lähtiessä hän sanoi että se lähtee nyt menemään. Hyvä on.

Yhdestä suunnitelmasta pidän kuitenkin kiinni. Haen kouluun, ja kesäkuussa on pääsykoe, jonne menen vaikka pää kainalossa ja jalat toisessa. Kirjat on hankittu, joskaan ei maksettu.

Jotain uutta auringon alla. Ai miten häikäisee.