So you think you can fly

Katharsis

2010-10-15T13:45:00.000+03:00

Kun joka hetki huomaa ajattelevansa Häntä; kun joka toisessa lauseessa mainitsee hänen nimensä; kun törmää eksään, saisi sen takaisin ja on korviaan myöten ihastunut, mutta unohtaa sen samassa, kun näkee hänet - silloin on ihastumassa. Ja kun toinen tietää jo suurimmat salaisuutesi ja haluaa sinut silti. Kun joka hetki tuntuu nousuhumalaiselta ja edes puiden hehkuvien kasvojen mureneminen maahan kuolettavan kylmyyden takia ei saa mielialaa laskemaan... Kun tuntuu taas siltä, että on elossa.

Hits from the bong

2010-10-13T16:36:00.000+03:00

Olen ihastunut ja ensimmäistä kertaa pilvessä. Makaamme sängyllä silmät kiinni. Hänen hengityksensä, tv:stä kuuluva musiikki, jääkaapin hurina ja ulkoa kuuluva junan vihellys sekoittuvat yhdeksi musiikiksi. Kaikessa on rytmi, näen kieppuvia kaleidoskoopin kuvioita ja takaraivostani säteilee koko päähän kiivas syke. Pääni leijailee frisbeenä jossain sfääreissä, kaikki ruumiinjäsenet tuntuvat selkeästi ja toisaalta ne ovat irti toisistaan ja irti minusta. Hän kysyy vointiani, en jaksaisi puhua, olen rento ja jossain muualla. Hän alkaa hivellä vartaloani ja kosketus tuntuu sähkövirtana läpi koko ruumiin ja olen yhtä sykkivää, kieppuvaa, yliaistillista halua ja rakkautta. Mikään ei ole koskaan tuntunut paremmalta; olen niin lähellä taivasta kuin mahdollista.

Kieli poskessa avautumista miehistä ja seksistä

2010-10-02T18:11:00.000+03:00

Okei, vähän kevyempää vaihteeksi. On pakko avautua nyt aiheesta, joka jaksaa loputtomasti ihmetyttää ja huvittaa tätä tyttöstä. Nimittäin erityisesti nuorten miesten käyttäytyminen lakanoiden välissä. Näitä ihmeellisiä ilmiöitä on tullut vastaan useammin kuin kerran ja valitettavasti juuri erityisesti "siiviliseksissä". Asiakkaat ovat itse asiassa enimmäkseen hyviä ja huomioivia sängyssä - tosin itse en seksistä siitäkään huolimatta nauti, jos tunteita ei ole mukana.

Case 1: Mies, joka kuvittelee, että nainen kiihottuu yhtä paljon kuin mies itse seisovasta peniksestään ja on heti valmis tositoimiin. Ei näin. Sitten mies, jolla ei ole hajuakaan naisen anatomiasta. Aika harva varmaan nauttii täysillä yhdynnästä/seksistä tai saa orgasmin ilman klitoriksen hyväilyä. Laukeaako mies, jos hieroo vain palleja? No hei daa niinpä. Ja sitten pahimmassa tapauksessa koko akti onkin vain sitä, että molemmat nauttivat: mies ja miehen penis ja sitten lysähdetään viereen, unohdetaan kumppani ja nukahdetaan tai karataan kotiin.

No niin, pääsemmekin aiheeseen miehet ja suorituspaineet. Lienevätkö katsoneet pornoa ja ottaneet siitä oppinsa, mutta monilla tuntuu olevan se käsitys, että seksin pitäisi olla tuntikausia kestävää jyystöä ja maailman noloin asia on, jos seisokki lerpahtaa ja sitten kiroillaan ja ollaan niin häpeästä punaisia, sen sijaan että keskityttäisiin sitten vaikkapa muunlaiseen läheisyyteen. Yritä siinä sitten hymistellä, että ei se mitään, kun toista ei saa siitä kuitenkaan millään vakuutetuksi ja todennäköisesti juuri tässä vaiheessa tapahtuu se karkaaminen. En minäkään jaksaisi olla superkiihottuneessa tilassa varmaan edes viittätoista minuuttia... Ja kun ei se yhdyntä nyt oikeasti ole se pääasia, paitsi ilmeisen monille miehille...

Ja miehinen itsetunto ja vakuuttelujen tarve. Sait sä? Olinks mä hyvä? No en. Öö, itse asiassa aika keskiverto. - Hei haloo, mitä tuollaisiin kysymyksiin kuuluisi vastata? Ja tunnelma menee ihan täysin. :D

Krapulalahnat. Mies kiskoo päälleen, mitään hyväilyjä on turha odottaa, suuseksistä puhumattakaan, itse saat sen sijaan lutkuttaa leuat kipeiksi ja ratsastaa sillä puolijäykällä pippelillä puoli tuntia reidet huutaen hallelujaa ja kun ehdotat asennonvaihtoa, niin "ei jaksa". Vittu mullakin on yhtä kova darra!

Kaiken muun voin kyllä antaa anteeksi, paitsi itsekkyyden sängyssä. Vaikka olisi millainen sikspäkki ja 50 sentin kyrpä, niin seksi on aivan paskaa, jos naisen jättää huomiotta. Ah, kylläpä helpotti. Nimim. "Ei enää koskaan yhden illan juttuja"...

Herään, ehkä vielä toivunkin

2010-09-28T19:23:00.001+03:00

Olen tänään ollut käsittämättömän onnellinen enkä tiedä, miksi. Mutta tämä päivä oli huulipunainen, tanssinen, tuulinen, unelmainen ja niin kaunis. Eksät kummittelevat, ihmiset ottavat yhtäkkiä yhteyttä ja luennolla uskallan jutella vieruskaverin kanssa. Ja minusta tuntuu, etten tänään tarvitse sinua, bulimia.

Raskasta

2010-09-28T01:24:00.000+03:00

Mistä saa uskoa itseensä, kun jokainen yritys tuntuu vain epäonnistuvan? Taas olen viettänyt koko päivän lounaasta asti käytännössä ahmien ja oksentaen (6 kertaa yhteensä): rahaa paloi ainakin 120 euroa, olo on jyrän alle jäänyt ja puoliakaan tavoitteistani en ole tehnyt - en oikeastaan edes viidesosaa. Yksi sana: VITTU!

...ja silti aion taas yrittää. Ja taas. Ja taas. Kunnes onnistun. Huomisesta tulee pitkä ja rankka päivä, enkä oikein usko, että jaksan olla ahmimatta illalla. Mutta ylihuomenna ainakin yritän. Tässä päivässä oli yksi hyvä puoli: innostuin pitkästä aikaa tanssimisesta ja päätin aloittaa tunnit, vaikka olenkin kaikessa kehonhallintaa ja liikemuistia vaativassa toiminnassa aika surkea. Mutta se onnistumisen ilo pitkän yrittämisen jälkeen ja endorfiinihumala ovat muutaman nolon tunnin arvoisia! Tanssista olen joskus saanut jopa paremmat kicksit kuin bulimiasta, joten ehkäpä otan sen lisäaseeksi tähän taisteluun.

Eikä tämä läskiahdistus helpota sitten millään. Lihon tasaiseen tahtiin, hitaasti mutta varmasti, ja se on osasyy, miksi täsmäsyöminen tuntuu mahdottomalta. Pelkään, että ahmisin kuitenkin ja lihoisin sitten vielä enemmän. Seuraavana täsmäsyömispäivänä aion kuitenkaan nostaa kalorit vähintään 1800:an, kun enempää en uskalla vielä syödä ja vähemmällä olen ainakin ruvennut aina ahmimaan viimeistään yhden päivän kuluttua.

Joskus vaan menee hermot tähän pään seinään paukuttamiseen.

Virheistä oppii ja kertaus on opintojen äiti -> virheiden kertaus on opintojen äiti!

2010-09-26T21:55:00.001+03:00

Okei. Ahmin tänään, surprise! Kävin kolme kertaa ruokakaupassa, jippii! Oksensin neljä kertaa, jes! Ei ku… Hidas peruutus ja sitten mietitään, mikä menikään pieleen ja miten huomenna ja tulevalla viikolla voisin toimia toisin.

1) Olen koko viikon ollut yksin yhtä koulupäivää, yhden illan asiakastapaamista ja vanhemmilla kyläilyä lukuun ottamatta.

2) Tänään nukuin pidempään kuin oli tarkoitus, en päässyt heti käyntiin ja tunsin itseni hyödyttömäksi ja ikään kuin jo hävinneeksi.

3) Ollaan raatorehellisiä: olen syönyt liian vähän. Ei minun pitäisi laihduttaa.

4) Stressaan asioita päivä- ja viikkokausia sen sijaan, että hoitaisin ne pois painamasta mieltä. Tänäänkin päässä pyöri miljoona tekemätöntä asiaa ja murhetta. Niin isoa vyyhtiä on vaikea lähteä purkamaan, joten on helpompi siirtää aloittamista ”vielä yhdellä päivällä” ja vaikeuksien kohtaamisen sijaan ahmia.

5) Olen liian ankara itselleni. Vaadin itseltäni opiskeluihin paneutumista 110-prosenttisesti, täydellistä itsekontrollia syömisten ja liikkumisten suhteen, kuudelta heräämistä, koko päivän touhuamista ilman hetkenkään ”hyödytöntä” lepohetkeä jne. Onko mikään ihme, jos en pysy tavoitteissani ja petyn itseeni jatkuvasti?

No, tuossahan noita muutamia tärkeimpiä syitä jo tulikin. Tänään ahmimisten jälkeen järkevästi kuitenkin söin iltapalan ja päätin unohtaa tämän päivän ja jatkaa siitä mihin jäin. Yksikin kokonainen päivä ahmimatta oli minulle upea saavutus, ties vaikka ensi viikolla pystyisin siihen kahtena päivänä peräkkäin! Nyt minulla on myös kaapissa ruuat huomiselle, joten ei muuta kuin aamulla taas puuroa ja raejuustoa naamariin hyvällä omallatunnolla! Eli huomenna ja tulevalla viikolla aion pysyä ruokalistassani, vaikka kuinka ahmisinkin. Määriä en vielä uskalla lisätä, mutta kenties jo viikon päästä?

Sitten mission impossible: sosiaalinen elämä. Olen koko viikon vältellyt ihmisiä, en ole jaksanut vastata puheluihin enkä lähteä yhteensä kolmiin juhliin, joihin minut oli kutsuttu, enkä treffeille. Ja sitten kehtaan vielä valittaa, että olen yksinäinen! Ensi viikolla yritän ja aion tehdä parannuksen tämänkin suhteen. Tiistaille olen sopinut jo lounastapaamisen ja illaksi treffit pojan (tai pitäisikö sanoa jo miehen…) kanssa, joka vaikuttaa ihan mukavalta - joskaan en vielä ole mitenkään ihastunut. Mutta kai yhdet treffit täytyy sentään kokea, ennen kuin voi tietää varmasti, kiinnostaako vai eikö! Oikeasti vain ujostelen ja pelkään olevani tylsä. Mutta olisiko sekään maailmanloppu, vaikka hänen mielestään olisinkin? Aion käydä kaikilla luennoilla, aion joka päivä soittaa jollekin läheiselleni tai ainakin jutella Facebookissa jonkun kanssa ja viikonlopuksi yritän keksiä jotain mukavaa (alkoholitonta) ohjelmaa jonkun kaverin kanssa. Vanhemmillakin yritän piipahtaa jossain vaiheessa.

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä: huomisen mottoni olkoon ”Just do it!”. Ponkaisen ylös heti kun kello soi ja alan apinanraivolla paiskimaan hommia, jotta stressi vähenisi. Tiedän sataprosenttisen varmasti oloni olevan jo huomisen jälkeen paljon helpompi, jos saan hoidettua pahimmat stressinaiheuttajat: raha-asiat ja rästiopinnot. Treenaan myös pitkästä aikaa ja sitten voinkin illalla palkita itseni vaikka pienellä shoppailureissulla, kylvyllä tai vaikka hyvää kirjaa lukemalla.

Loppuelämäni ensimmäinen päivä

2010-09-25T21:31:00.002+03:00

Ensimmäinen päivä ahmimatta on nyt ohi. Olin uskomattoman huonolla tuulella ja uupunut koko päivän, eikä kyläily oikein huvittanut kiitos äärimmäisen epäsosiaalisuuden, mutta selvisin kuitenkin ihan kunnialla. Illalla kylläkin iski pieni paniikki ja epävarmuus: pärjäänkö sittenkään ahmimatta? Pitäisikö sittenkin sännätä kauppaan ennen kuin se menee kiinni?

Yritin hengitellä ja rentoutua. Ajattelin, että voin huomenna ahmia ja listasin mielessäni ahmimisen hyviä ja huonoja puolia. Mikään ei tuntunut auttavan, vaan olin edelleen levoton ja halusin ahmia ”vielä viimeisen kerran”. Haluan vieläkin. Mutta tajusin, ettei minun tarvitse toimia ajatusteni ja mielitekojeni mukaan. Yritän tarkastella ajatuksiani ja tunteitani objektiivisesti ja hyväksyn ne. Annan niiden tulla ja annan niiden mennä. Kukaan ihminen maailmassa ei ole vielä kuollut mielitekoon. Sille ei tarvitse tehdä mitään. Sen voi tuntea ja siitä voi kärsiä, mutta sitä ei tarvitse yrittää poistaa. Se menee ohi, kuten kaikki muukin tässä elämässä.

Tänään olen yrittänyt olla läsnä kehossani ja tarkkailla sen tuntemuksia, jännityksiä ja asentoja. Päätin yrittää ”palata kehooni” joka kerta, kun katson kelloa. Jos huomaan jännittäväni olkapäitä, hartioita tai leukoja, rentoutan ne tietoisesti. Jos huomaan hengittäväni epätasaisesti ja pinnallisesti, teen muutaman syvän palleahengityksen. Oikaisen ryhtini ja kuulostelen hetken aikaa fyysistä oloani: onko minulla hyvä vai huono olla, miltä tuntuu varpaissa, miltä alaselässä, missä asennossa olen, onko kylmä vai kuuma jne. Luulen, että päänsärky, joka ahmimattomuudesta yleensä aiheutuu, johtuu nimenomaan hartiaseudun ja leuan lihasten jännityksestä, joten nyt yritän tietoisesti rentouttaa niitä säännöllisin väliajoin. Yhden buranan jouduin kuitenkin tänään ottamaan.

Jos mindfulness-menetelmä muuten kiinnostaa, kannattaa lukea tämä.

"Jos kävelet kadulla ja huomaat vetoketjusi auenneen, et kai heitä housuja kokonaan pois?"

2010-09-24T23:50:00.003+03:00

Liian monet kerrat "uusi elämä" on loppunut lyhyeen mustavalkoajatteluni ja joustamattomuuteni takia. Nyt yritän taas aloittaa alusta, mutta tällä kertaa aion tietoisesti keskittyä opettelemaan sallivuutta, joustavuutta ja armollisuutta itseäni kohtaan. Aion tehdä suunnitelmia kuten ennenkin ja toimia vastoin niitä kuten ennenkin, mutta sillä erotuksella, etten heitä kokonaan pyyhettä kehään yhdestä poikkeamasta, vaan päinvastoin toimin järkevästi joustaen, repsahduksista oppien ja vääristyneitä ajatusmallejani tietoisesti muuttaen.

Asetin muistaakseni vuoden alussa tavoitteeksi, että tämän vuoden aikana pääsen eroon bulimiaoireista. Nyt olen vieläkin ihan samassa bulimiakierteessä eli "jotain tarttis tehrä". Eihän tässä ole aikaa enää kuin kolme kuukautta. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että pystyn vielä muutokseen ennen uutta vuotta. Yritän pysyä päätöksessäni ainakin tämän blogin avulla eli kirjoittelen kuulumisiani säännöllisesti. Tämä on lupaus (ennen kaikkea itselleni)!

Jääkaapin ovessa on lappu, johon olen kirjoittanut päivän ruokalistan perusrungon. Lähden liikkeelle noudattamalla fitness-ammattilaisen laatimaa vähähiilihydraattista, runsasproteiinista ruokavaliota, jolla todennäköisesti laihtuu, mutta alan lisätä siihen ruokaa pikkuhiljaa. Pääasia on nyt, että opettelen syömään monipuolisesti ja säännöllisesti 3-4 tunnin välein ja opettelen joustamaan ruokavaliosta tarvittaessa - kuten heti huomenna kyläreissulla. Yritän muutenkin muuttaa päivä- ja viikkorytmini säännöllisiksi. Aloitan monipuolisen liikunnan, meditaation, hemmottelen itseäni mahdollisimman usein jollain muulla kuin ruualla, jätän alkoholin pois tai ainakin minimiin (se joustavuus, katsohan ;) ), nukun tarpeeksi ja yritän kaikin tavoin pitää elämäni tasapainossa. Mielikuvaharjoittelun olen todennut hyödylliseksi jo ajat sitten, ja nyt aion opetella tekemään myös mindfulness-, rentoutus- ja joogaharjoituksia.

Nyt laitan rentoutusmusiikkia spotifysta soimaan, hengittelen syvään ja rauhallisesti ja vaivun toivon mukaan syvään ja virkistävään uneen.

All work, no play & vice versa

2010-09-23T13:38:00.001+03:00

Luen, luen, luen, valvon koko yön kirja nenän alla, paastoan päivät ja istun ylienergisenä luennoilla tai yliväsyneenä vertaistukiryhmässä, ahmin illat, nukun vuorokauden putkeen, ahmin kaksi päivää putkeen ja lintsaan luennoilta, sitten taas kierros alkaa alusta: stressi kasvaa, en pysty lepäämään, paahdan taas pari päivää täysillä, kunnes olen kuolemanväsynyt. Missä päivärytmi? Missä sosiaalinen elämä? Harrastukset? Uni? Liikunta? Homma on aivan hanskassa, kunnes kaikki lähtee täysin lapasesta. Kultainen keskitie, missä menet?

Päässä kuplii ja kuhisee...

Paikka?

2010-09-17T02:34:00.003+03:00

Pahoittelen jo etukäteen tekstini sekavuutta, pakko vaan kirjoittaa tällainen angstaus-ajatusvirta-postaus.
Luulin, että elämällä olisi nyt merkitystä, kun sillä on selkeä suunta, mutta kaikki tuntuu edelleen tyhjältä ja turhalta ja tunnen itseni arvottomaksi. Mitä sitten, vaikka pääsinkin opiskelemaan haluamaani alaa, mitä sitten, vaikka valmistuisinkin hyvällä tuurilla ennen kolmekymppisiäni, mitä sitten? Mitä merkitystä elämälläni voi koskaan olla, miten voin päästä työelämään kiinni, kun menneisyydessäni on isoja aukkoja ja rumia tahroja? Miten voin ikinä elää tämän häpeän kanssa? Miten uskallan parantua, jos ja kun se tarkoittaisi sen musertavan syyllisyyden kestämistä? Miten voin ikinä saada terveitä ihmissuhteita? Kuka minua kestäisi, jos tietäisi kaiken? Kun en itsekään kestä, vaan painun kumaraan pelkistä ajatuksista.

Minuun on iskenyt väsymys: hoitoväsymys, opiskeluväsymys, uuden aloittamisen väsymys ja ihmisväsymys. Pääparkaani on kaadettu niin paljon uutta, että se läikkyy yli ja pahasti. Tuntuu, ettei ole voimia kaiken arjessa selviämisen lisäksi vielä yrittää selvitä syömishäiriöstäkin. Toisaalta en tule selviämään siitä arjesta kovin pitkään syömishäiriön kanssakaan.

Kesällä jaksoin tavata kavereita ja tutustua uusiin ihmisiin, mutta nyt kaikki illanvietot, fuksiaiset ja treffit tuntuvat pelkästään vastenmielisiltä. Tuntuu, etten koskaan kuitenkaan pääse niin lähelle ihmisiä, etten seurassakin tuntisi olevani ypöyksin.

Katselin peilistä etuhampaitani ja päätin, että nyt on korkea aika lopettaa oksentaminen, jos haluan pärjätä vielä muutaman vuoden ilman tekohampaita. Olen aina rakastanut kauniita hampaitani, mutta nyt ne ovat eroosion raatelemat, täynnä halkeamia ja lovia ja reikiä - tosin hammaslääkärillä en ole uskaltanut käydä moneen vuoteen. Tuntuu vaan siltä, että nyt tuo purukalusto on alkanut liueta ihan silmissä.

Haluaisin uskaltaa olla rohkeampi.

Me ollaan ihmisiä kaikki

2010-07-31T19:06:00.000+03:00

Minulle on kerrottu paljon tarinoita tällä viikolla. Alkoholismista selvinnyt taksiyrittäjä kertoi juomishistoriansa loikoillessaan lakanoillani, Herrasmies oli lähdössä Viroon ja kaivoi kauniin vaimonsa ja lapsensa kuvan lompakostaan, joku oli ampunut juovuksissa keittiön seinän täyteen reikiä. Ja toisena päivänä minä pitelin vastasyntynyttä sylissäni ja itkin. Mietin, millaisia unia vauvat näkevät, kun ne rypistävät kulmiaan tai mutristavat suutaan. Toivoin, että ne pysyisivät aina pieninä ja viattomina. Kunpa tämä tyttö näkisi paljon kaunista.

Iloinen surujuhla

2010-07-07T00:32:00.001+03:00

Pukeudun mustaan ja valkoiseen, kiharran hiukset ja puen kauneimmat alusvaatteeni. Me vietämme viikonloppuna hautajaisia. Peitämme murheet kesäiseen ruohoon, pidän häntä kädestä ja hän silittää niskaani ja poskiani ja minua hymyilyttää.

Kaikki on tänään vielä niin kesken, mutta juhannus toi mukanaan uuden ihmisen ja uuden mahdollisuuden.

Tekee mieli paeta, kun ei voi uskoa mihinkään minuun kohdistuvaan hyvään. Kuinka vaikea onkaan rakastuessa huomata, kuinka vaikea itseään on rakastaa.

Ajattelin elää

2010-06-08T05:36:00.002+03:00

Tunteisiin ei kuole.

Niiiden pakenemiseen voi kuolla.

Tämä on rakkaus, mitä ei voi kukaan ottaa minulta pois

2010-04-22T18:04:00.000+03:00

Ehkä tästä minunkin elämästäni vielä tulee ihan oikea ihmiselämä, mutta siihen tarvitaan energiaa. Hyvästi, idioottimaiset laihdutusajatukset! Haluan jaksaa ajatella, haluan oppia ja ymmärtää, lukea ilman sitä tunnetta, että aivoissa on sahanpurua elävien solujen sijaan. En jaksa ajatella koko ajan ruokaa – mitä hyötyä saati sitten iloa tästä elämästä on, jos vietän sen vain yrittämällä laihtua eli vuorottelemalla kurinalaisen laihdutusruokavalion tai hillittömän ahmimisen välillä? Mihin minä sillä pääsisin? Aionko tosiaan käyttää kaiken nuoruuteni ruuan ajattelemiseen ja yksinoloon?

Olen vahvempi, kun syön. Olen viisaampi, luovempi, kauniimpi, huumorintajuisempi, iloisempi ja aidompi.

Ja aikuisempi. Kun syön kunnolla, ei olekaan nälkämaahan eksymisen tekosyytä, jos elämä potkii päähän. Mutta sen, itsestäni huolehtimisen, on pakko olla kaiken kivun arvoista. Minulla on ihmisarvo, eikä sitä voi poistaa mikään eikä kukaan, jos en itse sitä poista. I’m worth this.

Kevätmasennus

2010-04-20T17:19:00.003+03:00

En jaksa avata verhoja.
Huhtikuu on kuukausista julmin;
se työntää väkisin valolonkeronsa tähän kammiooni,
kun olen alkanut taas pimentyä enkä kestä enää päivänvaloa.
Masentaa.
Masentaa enemmän kuin aikoihin.
On taas velkaa ja paha olla.
En jaksa vastata puhelimeen, en ole käynyt sairaanhoitajalla, en jaksa nähdä ketään.
Ei huvita. Lääkkeet loppuivat eilen
enkä ole jaksanut ostaa uusia eikä ole nyt rahaakaan.

En jaksa muuta kuin nukkua
ja ahmia
ja taas nukkua:
20 tuntia vuorokaudesta nukun, loput 4 ahmin.

Miten tähän taas tultiin?
Kunpa voisin elää verhot auki.

Ota syliin ja sano, että se oli vain pahaa unta

2010-04-19T03:40:00.001+03:00

Pelottaa, pelottaa, pelottaa.

Ei tästä voi selvitä hengissä.

Musta tuntuu etten jaksa

yksin

yhdessä

enää päivääkään.

Ystävä kertoi uskovansa

Persoonalliseen Jumalaan

Ja mä mietin, pitäisikö rukoilla

pitkästä aikaa

ja rukoilin.

Eikä ollut sanoja

ei muita kuin

auta

apua

mä en haluu kuolla tänä yönä

enkä tänä vuonna.

Vuoristorataa ei sentään ole vielä avattu

2010-04-13T04:29:00.003+03:00

Tänäkin yönä tuntuu, että tukehdun, liikaa sanoja sanoja sanoja, jotka tunkeutuvat minuun milloin hellästi, milloin väkivaltaisesti, ne pitävät yöllä hereillä ja päivällä unessa eivätkä jätä rauhaan. Imen itseeni rumia, kuumia ja mustia sanoja, keltaisia, kirveleviä ja kireitä sanoja, satoja tuhansia sanoja. Kun niitä sitten tarvitsisi, ne ovat menneet piiloon, käpertyneet turvaan syvälle alitajuntaani, ja jättävät minut yksin.

Olen valumassa taas karkuun itseltäni; tuntuu kuin kävelisin Linnanmäen Vekkulan vinossa huoneessa ja tajuaisin äkkiä, että olenkin itse vain vinossa ja lattia onkin aina ollut tasainen. Että minä olen luullut olevani ovela ja oikeassa, tiesinhän että ne raidat seinissä tekevät lattian vieläkin kaltevamman oloiseksi, tiesin jo viisivuotiaana - mutta nyt joku kertookin, ettei siellä kukaan muu edes kuvittele kävelevänsä mäessä. Teen yksinkertaisista asioista vaikeita.

Yritän myös tehdä monimutkaisista asioista helppoja. Nyt kun pitäisi vihdoin saavuttaa jotain oikeaa, haluankin kiihkeästi takertua taas numeroihin, suunnitelmiin, listoihin ja mittaamiseen. Jos haukkaan tästä taikasienestä palan, muu maailma kutistuu vielä pienemmäksi kuin minä ja kaikki on häikäisevän pimeää.

Keinun taas

2010-04-03T15:56:00.004+03:00

En osaa pyytää. En osaa ikinä pyytää. En osaa enkä uskalla soittaa kenellekään. Olen lapsellisen loukkaantunut, kun sisko ei ole vastannut puhelimeen kahteen päivään ja kun se - sosiaalinen, älykäs, lahjakas, kaikessa menestyvä ja rakastakin rakkaampi pikkusisko - ystävystyy parhaiden kaverieni kanssa ja minä jään synkänmustasukkaisena murjottamaan, kun pelkään, että menetän ne vähätkin ihmiset hänelle. Hänellle, jolla on koti kuin sisustuslehdestä, kolme työpaikkaa ja ystäviä enemmän kuin eri päivien asuihin sointuvia legginsejä. Taas vietiin keinu nenän edestä. Inhoan kateellisia ja katkeria ihmisiä, minä joka olen itse juuri sellainen, minä itsepäinen, itsekeskeinen, typerä tytönheitukka. Ei kukaan osaa lukea ajatuksia, mitäpä jos joskus itsekin ottaisi yhteyttä ihmisiin… Itsesäälissä kiemurtelu on säälittävää.

Rakennan majan, jossa luen pääsykokeisiin huonon lampun valossa, vaikka kevätaurinko paistaa sisälle asti. Appositiosuhde, puheaktiteoria, syntaktis-morfologinen ja semanttis-leksikaalinen toisto, sävy- ja modaalipartikkelit. Haluaisikohan nallekin pari rusinaa? Nukun parvekkeella tai pöydän alla tai kylpyammeessa, koska sänkyyn nukahtaminen on niin vaikeaa ja tylsää. Kävelylenkillä kiipeän keinuun ja ampaisen korkealle, korkealle, ja nauran ja varikset nauravat minulle. Haluaisin hyppiä lätäköissä ja tehdä puroja kengänkärjillä, mutta minulla ei ole kumisaappaita. Tarvitsisin kirkkaanväriset kumisaappaat ja kurahaalarin, jotta voisin tehdä hiekkakakkuja ja nähdä seikkailuja samettisohvanvihertävissä kuusimetiköissä, keijumaailmallisissa pajupensaikossa ja hämäränhellimissä puunonkaloissa.

Illalla istun baarissa väljähtänyt siiderituoppi edessäni ja ihmettelen, mitä minä oikein teen tässä pöydässä ja tässä paikassa. Annan ovimiehelle tippiä ja kyselen kuulumisia ja smalltalkkaan ventovieraiden kanssa. Näen kaverin, jonka kanssa olen puhunut viimeksi puhelimessa kuukausi sitten, kun olin sairaalassa bulimiakatkolla ja hän soitti päästyään lomalle suljetulta osastolta. Sillä on kaksi poikaa ja ex-vaimo ja kaksi ex-miestä ja se vaihtaa asuntoa kolme kertaa vuodessa eikä muista maksaa velkojaan ikinä ja silti tykkään siitä. Eikä sekään oikein osaa olla aikuinen, vaikka niin luulee. Lähden ratikalla kotiin, matkalla sataa vettä ja tiedän, että kesä on tulossa ja minä olen nyt joku muu kuin vuosi sitten. Voin yrittää paeta itseäni, mutten enää osaa.

Tupeeratut tupakanhajuiset hiukseni ovat aamulla takussa kuin vallattomalla peikkopojalla, keitän neljänviljanpuuroa ja laitan siihen voisilmän, joka sulaa kullankeltaisemmaksi kuin aurinko tänä aamuna, koska välissämme on liikaa pilviä. Siellä se kuitenkin paistaa.

Ei mitään aprillia

2010-04-01T00:04:00.004+03:00

Haluan

   kujertaa ikävästä itkuisina iltoina

       ja varhain, aamun vasta venytellessä

          laulaa mustarastaan kanssa kilpaa kevättä

työntyä pilvenraosta ja saada ihmiset hymyilemään silmillään

   ponnistaa ja pyöriä kujeilevan tuulen kainalossa

           tuoksua heräävältä maalta ja mullalta

    pisaroida ja kastella, kasvattaa ja ruokkia

elämää.

Haluan, tahdon,

ja kun kysytään:                             Otatko sinä tämän elämän

                                                    ja lupaatko rakastaa sitä

                                                    myötä- ja vastoinkäymisissä,

                                                    kunnes kuolema teidät erottaa?

Vastaan, huudan, vannon ääneni käheäksi:

Tahdon,

      tahdon

           minä tahdon!

Miltä se tuntuu, kun irti päästää

2010-03-22T08:27:00.002+02:00

En voi olla hymyilemättä hikisessä ruuhkaraitiovaunussa, kevätillan haikeuden ja valon täyttämillä kaduilla, kosteassa tuulessa Sibelius-monumentin alla, Töölönlahden nälkäisiä sorsia katsellessa; en voi vaikka yritän. Ilo pisaroi silmistä, kasvaa valtavana virneenä korvasta korvaan ja pakottaa pyörimään ympyrää kädet levällään ja hypähtelemään kuin huoleton lapsi alamäessä.
Rakastan kevättä ja erityisesti tätä kevättä, kun tunnen taas olevani Minä. Alan vihdoin uskoa siihen, että olen tosiaan havahtumassa kuluneiden vuosien pahasta unesta – välillä vielä uppoan ja uskon niihin kuristaviin kauhuihin, mutta niitä hetkiä tulee harvemmin ja niistä on kerta kerralta helpompi irtautua, kun Toivo itsepintaisesti kiskoo minua vapaaksi ja painajaisesta herätessä katselen sen nauraviin silmiin. Silloin ei voi olla hymyilemättä.

Minulle on tapahtumassa jotain

2010-01-30T17:22:00.001+02:00

Minulle on tapahtumassa jotain, luulen että jotain hyvää. Tuntuu erilaiselta, olen alkanut ajatella uudella tavalla ja jotain on nousemassa pintaan. Olen alkanut tiedostaa, miksi ahmin, miksi juoksen itseäni ja tunteitani karkuun. Olen alkanut tajuta, että tämän elämän voisi elää toisellakin lailla, enemmän tasapainossa.

Joskus tulee tilaisuuksia, joihin toisaalta haluttaa ja toisaalta pelottaa tarttua. Muistan punninneeni pitkään isoseksi ryhtymistä, kun olin juuri sairastunut bulimiaan ja voimat olivat hukassa. Menin kuitenkin leirille ja se oli siihenastisen elämäni paras kesä. Nyt tuntuu vähän samalta. Olemme miettineet ystävän kanssa muuttamista yhteen. Molemmilla loppuu vuokrasopimus kesäkuussa ja voisimme hakea Hoasilta asuntoa. Minun vuokrani putoaisi kolmannekseen. Ja tietysti oikeastaan kuudennekseen, jos ja kun luopuisin myös työkämpästäni.

Uusi alku. Opettelisin elämän asia kerrallaan: näin käydään kaupassa, näin laitetaan yhdessä ruokaa ja syödään, näin käydään töissä, näin luetaan tenttiin, näin käydään kävelyllä, näin käytetään ja säästetään rahaa, näin puhutaan puhelimessa, näin siivotaan vuoroviikoin. Tältä tuntuu vaihtaa kuulumiset iltateellä, tältä tuntuu sietää toista ihmistä lähellä silloinkin, kun ahdistaa, tältä tuntuu, kun on joku, jonka kanssa siirtää raskaita huonekaluja, tältä tuntuu, kun voi katsoa yhdessä leffoja ja tulla samalla taksilla baarista kotiin, tältä tuntuu käydä toisen puolesta kaupassa ja apteekissa, kun hän on sairas ja riidellä tiskivuoroista.

En voisi enää eristäytyä päiväkausiksi. En voisi enää ahmia ja oksentaa enkä huorata. Olisi turvallista ja pelottavaa ja ihanaa ja vaikeaa. Oppisin taas elämään ja olemaan ihmisten kanssa, kuulumaan joukkoon ja olemaan tavallinen. Tekisin normaaleja asioita ja opettelisin sietämään epämukavuutta, tyhjyyttä, ahdistusta, yksinäisyyttä ja ujoutta ilman bulimian tai alkoholin tuomaa turrutusta.

Minä voisin tulevan sairaalakuukauden jälkeen opetella täsmäsyömistä omillani ja sitten jatkaa sitä yhdessä asuessa. Voisin järjestää asiani kuntoon ennen kesää.

Minä voisin nyt hypätä. Voisinko? Onko toisella puolella ketään ottamassa vastaan?

Leikkiä vain

2010-01-27T15:56:00.002+02:00

Herään häpeään, syyllisyyteen, tunkeutumisiin, kipeisiin välähdyksiin:

Päiväkodissa. Pihalla oli teltta, aurinko lämmitti.
Kaksostytöt käskivät minut sisälle. Riisu housut, leikitään aikuisia. Toinen tuli päälleni, näin ne kato tekee, mut oikeesti ilman pikkuhousuja.

Ensimmäisen poikaystävän pihamökissä. Kesä silloinkin, tai kevät, ja sisällä kuuma. Hyväilin häntä housujen päältä, pysäytin hänen kätensä omalle vetoketjulleni, jälkeenpäin molempia ujostutti ja nolotti.

Vapun jälkeen, aamuyöllä Rautatientorilla Don Juan soitti kitaraa ja minä lähdin umpihumalassa hänen mukaansa, vain kävelemään yhtä matkaa. Aamulla mietin kauhuissani, olimmeko käyttäneet edes kumia. Tunsin itseni likaiseksi, hän oli pannut minut mustelmille, jätin lapun "It was nice to meet you. Have to go to work! -S"

Peteriksi hän itsensä esitteli. Hän oli viidenkymmenen, tuoksui kalliille ja puhui suomenruotsalaiskorostuksella, parransänki rohdutti huuleni ja hän laukesi kolme kertaa: kerran suuhuni, kerran sisääni ja vielä kerran käsin. Minuun sattui, kun hän yritti tyydyttää minut liian kovakouraisesti. Ihanaa, että sinäkin tulit, hän sanoi, kun feikkasin lopulta orgasmin päästäkseni piinasta. Sain ensimmäiset seksillä tienaamani kaksisataa. Ostin seuraavana päivänä uudet silmälasit.

How I lost me and you lost you

2010-01-26T13:53:00.001+02:00

Kirvelee vieläkin, kun sain viikko sitten tietää, että hänellä, ihmisellä, johon uskalsin pitkästä aikaa rakastua, on jo uusi tyttöystävä. Minulla taas on vieläkin ikävä, olen surullinen ja vihainen ja tunnen olevani itse se, joka jätettiin, vaikken todellisuudessa ollut. Hän rakasti enemmän tiettyä päihdyttävää kasvia kuin minua, mistä syystä lopetin suhteen. Ja nyt, jo nyt, hänellä on uusi tyttöystävä. Enkö ollut tarpeeksi? Miksen koskaan ole tarpeeksi? Miksei kukaan halua kuin leikkiä minulla hetken ja heittää sitten menemään? Miksi rakkauden pitää olla niin usein yksipuolista?

Mihin minä olen mennyt? En tunnista tätä nykyistä minua, olen kuin pahinkin narkkari. Olen riippuvainen, addikti. Haen hetken mielihyvää pääasiassa ruuasta, mutta myös alkoholista, seksistä, mistä milloinkin, olen valehteleva, epärehellinen, impulsiivinen, kärsimätön, välinpitämätön... En tämä ole minä. Alan tajuta, kuinka kokonaisvaltaista muutosta toipuminen todella vaatii. Pitää luopua niin paljosta ja opetella elämä ihan kokonaan uusiksi. Koko elämän on muututtava, jotta olisin terve. Pitää olla rehellinen itselle ja muille. Tähän valheiden verkkoon on jo níin solmiutunut, ettei enää edes tajua roikkuvansa siinä kuin kuollut kärpänen hämähäkinseitissä.

Siivoilua

2009-12-20T22:48:00.000+02:00

En tiedä feng shuista mitään, mutta sen tiedän, että ympäristön sotkuisuus vaikuttaa suoraan mielialaani. Valitettavasti kämppäni on usein siinä kunnossa, etten kehtaisi avata ovea edes pitsalähetille. Jo eteinen pursuaa roskia, joita en ole jaksanut viedä, kylpyhuone on täynnä mahan sisältöä (kuvottava näky, kerta kaikkiaan :/ ), keittiössä on likaisten astioitten himalaja, vaatteita on siellä täällä ja pöydät, matot, lakanat ja lattia ovat täynnä ruuanmurusia. Asun bulimialuolassa.

Joskus harvoin, kun saan siivottua, huomaan piristyväni huomattavasti ja saan muitakin asioita hoidettua. Siivousurakkaan on kuitenkin sitä vaikeampi tarttua mitä pidempään sitä on lykännyt. Nykyään olenkin pyrkinyt tekemään jotain pientä joka päivä: tiskaamaan edes muutaman astian, keräämään roskat lattioilta saman tien, viemään roskapussin aina kauppaan mennessä tai pyyhkimään pöydän mikron piippausta tai veden kiehumista odotellessa. (Välillä oikein naurattaa, kuinka itsetyytyväiseksi tulen, jos olen saanut pestyä koneellisen pyykkiä. Toiset ihmiset kuulemma käyvät töissä, opiskelevat, harrastavat, hoitavat omia ja muiden lapsia…)

Siivoaminen on minulle itsestäni huolehtimista samalla tavalla kuin suihkussa käynti tai vitamiinien popsiminen. Mitä sotkuisempaa kodissani on, sitä huonommin voin. Voisin haastaa itseni tekemään joulusiivouksen huomenna, niin olisi mukava palata joululomalta puhtaaseen asuntoon. Viiden minuutin pikasiivous joka ilta ei myöskään olisi huono idea. Pari mukavaa kappaletta vaan soimaan ja hihat heilumaan.

Jos koet tarvetta saada järjestystä kotiisi ja turhaa tavaraa pois, käypä vilkaisemassa viiden minuutin vinkit täältä.

Matkaan taas kuljen nyt...

2009-12-19T23:49:00.003+02:00

Tein eilen illalla matkasuunnitelman tulevalle vuodelle ja tarkemmin vielä tulevalle parille kuukaudelle, joiden aikana uskoakseni joudun kulkemaan ilman matkakumppaneita ja tarvitsen siis hyvän reittisuunnitelman tuekseni. Kun haluaa päästä paikasta A paikkaan B ajassa Z, on hyvä asettaa matkalle välietappeja, jotka eivät ole liian kaukana horisontissa. Ihmismieli on siitä hassu, että jos tavoite on liian kaukana, sen eteen ei tee mitään, koska ehtiihän sitä myöhemminkin. Samoin jos tavoite on kovin suuri, se voi olla liian iso pala haukattavaksi ja hahmotettavaksi kerralla. On siis kaikin puolin tehokkaampaa jakaa sekä tavoite että matka-aika pienemmiksi palasiksi.

Oma piste B:ni ensi vuoden lopulla on siis sellainen tilanne, jossa olen ns. ulkoisesti parantunut syömishäiriöstä – toisin sanoen olen vapaa häiriökäyttäytymisestä ja fyysisesti terveissä mitoissa (niin kuin olen kyllä jo nyt). Kokonaisvaltaiseen toipumiseen kuluu varmaan monta vuotta, kun on sairastanut jo vuosikymmenen, mutta uskon, että konkreettisesta häiriösyömisestä voi päästä paljon nopeammin eroon.

Minun ensimmäinen etappini, A1, on vähentää ahmimispäivät kahteen viikossa nykyisen seitsemän sijasta, punnita itseni vain joka toinen päivä ja opetella syömään ahmimattomina päivinä 3-4 tunnin välein, ja ainakin aamiainen start-listan mukaan. (Start= ravitsemusterapeutin laatima ruokalista, jolla ex-Lapparissa tavallisesti aloitetaan syömishäiriöisten hoito, ja joka vastaa energiamäärältään istumatyötä tekevän pienikokoisen (vanhemman) naisen kulutusta. Siitä siis yleensä edetään isompiin ruokamääriin. Jos olet kiinnostunut listoista, laita sähköpostiosoitteesi minulle, niin voin lähettää sinulle lisäinfoa.) Matkaani A0:sta A1:en olen varannut neljä viikkoa ja jokaiselle viikolle on vielä omat välitavoitteensa. Aion vähentää ahmimista ja vaa’alla hyppäämistä asteittain: ensin kertaan päivässä, sitten joka toinen päivä jne. Nyt aluksi yritän myös saada unirytmini säännölliseksi ja aloitan mielialalääkityksen. Joulun ja uuden vuoden juhlinta tuovat omat haasteensa mutta toisaalta myös helpotuksensa, sillä joulunvietto perheen seurassa estää tehokkaasti ahmimisen ja oksentamisen ja vanhempien luona päivärytmikin pysyy helpommin normaalina.

Mietiskelin tässä, miksi ahmimisen vähentäminen ei tunnu ajatuksena lainkaan pahalta, mutta siitä luopuminen kokonaan sen sijaan tuntuu ihan mahdottomalta. Tajusin, että kyse on kontrollista ja kontrollista luopumisesta, ja nimenomaan kontrollista luopumisesta luopumisesta ja toisaalta samalla myös kontrollista luopumisesta. Kuulostaako sekavalta ja paradoksaaliselta? Sitähän se on. Ahmiminen on minulle turvapaikka, joten tieto siitä, että saan ahmia joskus tulevaisuudessa vaikken tänään saisikaan, helpottaa oloa kummasti. Silloin kun en ahmi, kontrolloin kaikkea liikaakin, mutta ahmiessa taas voin heittää itsekontrollin hetkeksi narikkaan. Toisaalta taas suunniteltu ahmiminen on kontrolloitua sekin. Ahmimiskauden käyttäytymisen tuttuus tuo myös valheellista elämänhallinnan tunnetta (samoin anorektisempi oireilu) ja siitä luopuminen on hyppy tuntemattomaan. Jos siis luovun ahmimisesta, luovun sekä kontrollista luopumisesta että kontrollista.

Ehkäpä parantumisen kannalta olennaista olisi opetella ahmimisen korvaavia, terveitä rentoutumistapoja ja toisaalta pohtia tarvetta kontrolloida itseään ja elämäänsä ylipäätään. Luulen, että itselläni kontrollintarpeen taustalla on valtava turvattomuudentunne. Miksi sitten koen oloni niin turvattomaksi, että haluan hallita kaikkea? Olenko turvaton, koska olen niin yksin? Valheellisuus luo yksinäisyyttä ja turvattomuutta, kun ei voi pyytää toisilta apua, koska silloin paljastuisi. Olenko turvaton siksi, etten rakasta itseäni? Silloin kun olen yksin, paikalla ei ole ketään toista rakastamassa minua ja jos en itse rakasta itseäni, olen yksin ollessani kokonaan ilman rakkautta ja huolenpitoa. Tuntuu, että olen tätäkin asiaa puinut läpi neljän eri terapeutin ja lukuisten lääkäreiden kanssa… En tiedä, onko tästä kaikesta pohtimisesta siis mitään apua. Kunhan taas yritän selventää sisimpäni solmuja hitusen. Tämän paranemisprojektin tarkoituksena on kuitenkin ennen kaikkea toimia ja päästä siten lopulta eroon tästä sh-möröstä, jota mitkään terapiat ja analysoinnit eivät toistaiseksi ole karkottaneet. Just do it. ;)

Kohti uutta vuosikymmentä

2009-12-18T16:20:00.007+02:00

Olen pitänyt taukoa bloggailusta takaraivossani jonkinlainen ajatus syömishäiriöstä ja kaikesta siihen liittyvästä irrottautumisesta. Kovin passiiviseksi ovat parantumisyritykseni kuitenkin jääneet, sillä karu todellisuus on edelleen se, että koko elämäni pyörii ”huumeeni” eli bulimian ympärillä. Ihana seurustelusuhde lopahti parin kuukauden jälkeen syistä, joita en täällä nyt aio eritellä (ei kyllä liittynyt sairauteeni, ihme kyllä) ja siitä asti arkeni näyttämöinä ovat enimmäkseen toimineet ruokakauppa, oman kodin keittiö, vessanpöntön edusta ja ajoittain sitten ”työkämppä” (lue: entinen kotini alias nykyinen paikka, jossa harjoitan prostituutiota silloin, kun ruokaan tai vuokraan on pakko saada rahaa, eli kun kaikki mahdolliset pikavipit on hyödynnetty).

En ole heinäkuun jälkeen käynyt missään hoidossa, koska ihastumisen huumassa se tuntui turhalta, mutta erästä somaattista sairauttani hoidettaessa sain myös psykiatrikonsultaation ja lähetteen takaisin syömishäiriöyksikköön tutulle lääkärille. Lääkäriaika on jo ensi viikolla, joten täytyy sanoa ex-Lapparin kunniaksi, että asiat näköjään rullaavat nykyään erittäin tehokkaasti. (Viimeksi jonotin poliaikaa puolitoista vuotta.) Lähete lähti nimittäin ennen itsenäisyyspäivää ja kirje kolahti postiluukusta jo tämän viikon alussa. Liekö sitten jotain vaikutusta sillä, että olen entinen potilas, en tiedä. Olen joka tapauksessa kiitollinen, että minut huolitaan vielä takaisin hoitoon. Tällä kertaa aion nimittäin suhtautua tarjottavaan apuun vähän eri tavalla.

Kaikkien sairauteeni ja elämäntilanteeseeni liittyvien rumien tosiasioiden objektiivinen tarkastelu on nyt tuonut minut siihen pisteeseen, että uskoisin olevani valmis ottamaan apua vastaan, vaikka se tuntuisikin pahalta, rajoittavalta ja väärältä. Haluan parantua ja elää vielä joskus tavallista, hyvää ja tasapainoista elämää. Haluan oikeisiin töihin, päästä opiskelemaan alaa, josta olen kiinnostunut, olla rehellinen ihmissuhteissani (ja ylipäänsä omistaa sellaisia), jaksaa harrastaa ja nauttia asioista, liikkua ja viihtyä omissa nahoissani. Ennen kaikkea haluan tuntea eläväni täysillä enkä katkerana siitä, että jokainen hetki vain valuu käsistäni enkä sairauteni takia saa kokea kaikkea sitä, mitä muut terveet, nuoret ihmiset ympärilläni. Olen kyllästynyt ajattelemaan, kuinka surkeaa on, etten voi tehdä sitä, tätä ja tuota, koska olen sairas, koska ei ole rahaa, koska minua ahdistaa ja masentaa, koska siellä joutuisi ehkä syömään, koska ei ole sopivia vaatteita… En halua jäädä paitsi elämästä sairaiden tekosyiden varjolla.

Mielikuva onnellisesta ja terveestä elämästä on riittävän houkutteleva antaakseen minulle voimia kestää tämä välivaihe: avuun saaminen ja paranemiskamppailu – luopuminen ja sairauden saattohoito. Suostun menemään osastolle, jos lääkäri suinkin katsoo sen hyväksi, sillä kotona en pysty katkaisemaan kierrettä. Suostun olemaan siellä niin pitkään kuin on tarvis ja suostun jatkamaan osaston jälkeen päiväosastolla. Se kaikki on vain omaksi parhaakseni, väline päästä kohti tavoitettani. Kaikki syyt, joiden vuoksi olen lykännyt parantumistani, ovat olleet pelkkiä tekosyitä nekin. En tule tienaamaan koskaan tarpeeksi rahaa, että voisin ”rauhassa” mennä sairaalaan. En tule olemaan koskaan tarpeeksi laiha. Aina tulee uusia tekosyitä: opiskelu, lomamatka, seurustelu… Ja tämä helvetti vain jatkuisi. Jos sairastaisin syöpää, tuskin olisin rahatilanteen tai pääsykokeiden takia menemättä hoitoon. Miksi tekisin niin nytkään? Syömishäiriö ja masennus syövyttävät kaiken arvokkaan elämästä, ne ovat sielun syöpiä ja elämän ilot tappavia etäpesäkkeitä, jotka haluan leikata irti heti, kun mahdollista, ja ennen kaikkea, ennen kuin on liian myöhäistä ja kuolen niihin.

Teen vuodenvaihteessa uuden vuoden lupauksen, jota tuskin tulen katumaan. Lupaan tehdä kaikkeni parantuakseni ja ottaa vastaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman avun. Ensi vuodesta tulee teemavuosi, jonka teema on tervehtyminen. Aion päästä vuoden kuluessa irti itsetuhoisesta syömiskäyttäytymisestä eli toisin sanoen opetella täsmäsyömisen jalon taidon. Vaikka tähän asti olen kapinoinut virallisterveellistä ruokavaliota vastaan kaikin mahdollisin tavoin uskoen milloin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon, milloin veganismiin, milloin elävään ravintoon jne., aion nyt opetella syömään ihan normaalisti. Hifistelyn aika on sitten myöhemmin, jos se silloin edes enää jaksaa kiinnostaa. Eikö ole aika naurettavaa kuvitella nauttivansa jotain vehnänorasmehuja, jos todellisuudessa ahmii 15 kiloa ruokaa päivässä ja pelkkä normaali ruokavaliokin tuntuu mahdottomalta toteuttaa? (Vaikka eihän se ole… Siihen vain tarvitsen vähän tukea.) Vaikka uskonkin, että syömämme ruoka vaikuttaa terveyteen, niin ihminen on kuitenkin kokonaisuus. Tässä tilanteessa minulle terveellisintä on oppia syömään mielenterveellisesti!

Olen siis tämänhetkisistä kaaostuntemuksista huolimatta siirtymässä toiveikkaana uuteen vuoteen ja uuteen jaksoon elämässäni, nyt kun minulla vihdoin tulee jopa olemaan sellainen. Ennen tämä blogikin on ehkä toiminut enemmän sairauteen tuudittajana kuin parantumisen vauhdittajana, kun olen romantisoinut kärsimystäni ja vinkunut paijauksia ja voimahaleja eli toisin sanoen hakenut huomiota sairaudellani, kuten kaikissa ihmissuhteissani. Nyt toivon, että tästä tulee itselleni paikka, jossa seurata toipumisprosessiani ja ehkä myös paikka, josta joku muu samankaltaiseen tilanteeseen joutunut voi saada itselleen uskonvahvistusta (tai sitten hyvät naurut…).

Paljon valoa ja iloa teille, armaat lukijani!

-Superchic kiittää ja kuittaa.

30 päivää ilman bulimiaa

2009-10-07T23:55:00.003+03:00

Päätin perustaa toisen blogin tätä projektiani varten:
Minun taisteluni

Now that you're out of my life I'm so much better

2009-10-07T00:05:00.005+03:00

Olen niin tottunut luopumaan, että nyt olen tarpeeksi vahva luopumaan sinusta. Takiasi olen luopunut paljosta, mutta nyt sanon sinulle hei hei, itseni takia. Tarvitsen suhteestamme nyt ainakin kuukauden taukoa. Jos sitten vielä vedät minua puoleesi, voi olla, että otan sinut takaisin. Tällä hetkellä minulla on vahva epäilys, ettei niin käy. Minulla on nyt toinen, Elämä, ja sinä olet viime aikoina ollut vain häiritsevä kolmas pyörä.

Uskon kyllä, että pärjään ilman sinua. Olen viime aikoina pärjännyt mm. ilman rahaa, alkoholia, puhelinta, internetiä, kahvia ja televisiota -miksi siis en tulisi toimeen ilman sinua? Luovuin hiljattain kaikista päihteistä (kofeiini mukaan lukien) ja ensi viikolla alan (lähes) vegaaniksi. Jos noihin olen valmis ja kykenevä, olen myös valmis olemaan sinusta erossa. Minulla on iso kasa korviketoimintoja jo listattuna siltä varalta, että kaipuuni sinua kohtaan yltyy sietämättömäksi. Lisäksi minulla on iso joukko tukijoita, ja suurimpana niistä tämä uusi rakkauteni, Elämä.

Siispä, hei hei, toivon mukaan hyvästi, rakkaani.

2009-09-24T00:24:00.004+03:00

Voisinpa uskoa siihen, että oikean elämänkin tarinoilla voi olla onnellisia loppuja.

En uskonut rakkauteen

2009-08-19T00:06:00.004+03:00

Tekee mieli itkeä ja nauraa ja huutaa ja itkeä vielä vähän lisää. En ole koskaan tuntenut olevani näin kotonani jonkun toisen seurassa. Ihan kuin olisin löytänyt puuttuvan palasen itsestäni, minä kyyninen, rakkauden hylännyt masentunut ihmisenraato. Ikävöin häntä kaiken aikaa, kun en ole hänen seurassaan. Tänään suhteestamme tuli virallinen. Seurustelen. Minä! Olen viimeksi seurustellut neljä vuotta sitten. En harkinnut sekuntiakaan, kun hän pyysi minua tyttöystäväkseen. Tämä on niin uskomatonta.

Sanat eivät riitä

2009-08-01T12:25:00.004+03:00

Ei voi olla totta. Tämä on niin ihanan kaunista ja kauniin ihanaa. Minä olen rakastunut. Tuntui niin hyvältä, niin uskomattoman epätodellisen hyvältä ensimmäistä kertaa herätä hänen kainalostaan ihan turvassa, haistella hänen tuoksuaan tyynyliinastani, tuntea perhosia vatsassa pelkästä käden hipaisusta. En ole tuntenut mitään tällaista vuosiin. Se poika on juuri täydellinen minulle epätäydelliselle, niin mielenkiintoinen, kohtelias, huomaavainen, älykäs, herkkä, söpö, ujo, musikaalinen, hauska - en saa hänestä tarpeekseni nyt enkä koskaan! Tykkään niin paljon, että pelottaa, mutta nyt aion laittaa itseni likoon pelosta huolimatta. Rakastan rakastaa.

Sittenkin

2009-07-22T04:45:00.006+03:00

Katso nyt! Luulit, ettet koskaan pääsisi pois sieltä, missä kärsit niin paljon. Mutta nyt kaikki on hyvin, selvisit talvesta ja keväästä, olet nyt elossa ja elämä riittää. Sinä rohkea tyttö, osaava nainen, vahva ihminen, sinä jaksoit taistella ja jaksat edelleen. Sinä pystyt muuttumaan ja muuttamaan, oppimaan virheistäsi ja vähitellen liityt takaisin maailmaan. Pimeys ei ollutkaan lopullista, vaikka olit siitä niin varma. Ihmeitä ei tapahdukaan vain kirjoissa ja satujen maailmoissa, vaan ne on mahdollista kokea itse, elävästi ja palavasti. On ihme, että olet elossa! Olet nyt rikkaampi kuin koskaan, sillä millään miljoonilla ei voisi ostaa vapaaehtoiseen hautaan menetettyä nykyhetkeä.

On ihmisiä, jotka rakastavat ja joita rakastat. On poika, jonka hymyä et saa koko yönä mielestäsi ja jonka takia valvot aamunkoittoon levottomana. On neljä vanhaa ystävää, joiden näkemistä odotit ilolla pitkästä aikaa. On avoimia ovia ja ikkunoita, uusia tuulia ja menneitä myrskyjä.

Jotain omaa

2009-07-19T02:18:00.009+03:00

Saat katsella ahnaasti vartaloani, tunnustella sitä ja ronkkia paikkojani känsäisillä kourilla, joissa on likaiset kynnenaluset, mutta älä katso käsiäni. Annan sinulle sukunimeni, etunimenikin, päästän sinut kotiini raiskaamaan katseellasi lapsuudenaikaisen nalleni ja äitini maalaaman taulun, mutta minun käteni ovat minun; älä silitä ranteitani, älä ihmettele halkeillutta sormien ihoa, älä tarkenna röntgenkatsettasi oikean käden rystysen kovettumiin, älä risti kättäsi minun käteeni. Käsiäni en sinulle anna. Näillä käsillä olen rakastanut. Olen antanut näiden sormien tanssia elokuvateatterissa ensirakkauteni sormien välissä, olen vastaanottanut ehtoollisleivän, olen pitänyt ystävää kädestä, letittänyt siskoni paksua tukkaa ja heijannut sylilasta uneen - nämä kädet ovat kaikkein pyhimpäni. Siihen et kajoa. Minun käsistäni voi lukea liikaa. Tällaisia sormenjälkiä on vain yhdet.

Meidän tyttöpä syö teidänkin äidin laittamat ruuat

2009-07-17T01:44:00.004+03:00

Olen jo syönyt.
Olen
haukannut
pureskellut
niellyt
nuollut
maistellut
hotkinut
makustellut
nautiskellut
imenyt
jauhanut
kassikaupalla ruokaa.
Olen jo syönyt
neljä vuotta
loppuelämäni edestä.
Enkö vieläkään ole kylläinen?

There's no one else to blame

2009-07-16T00:07:00.004+03:00

Yritän niin kovasti ajatella positiivisesti, olla rypemättä itsesäälissä ja keskittyä elämän hyviin puoliin. Silti oloni on todellisuudessa aika ankea, jos kauppalaskuihin, homeiseen tiskivuoreen ja vessan lemuun on uskomista. Herääminen on taas ollut ylivoimaisen vaikeaa. Olen koko ajan suunnattoman väsynyt ja syön ahdistusnappeja "huvikseni" vuorokaudenajasta riippumatta. Niinpä meinaan pyörtyä kaupassa huimaukseen ja häpeään, kun ladon kolmatta kertaa saman päivän aikana monen kymmenen euron arvosta roskaruokaa korista liukuhihnalle. Sydänkin on hyppinyt viime päivät kuin sähköiskuinen koekaniini, ja oksennus juuttuu jo kurkkuun, kun en ole pitänyt taukoa moneen moneen päivään.

Ei vaan huvita, ei jaksa, ei mitään. Turhaa tämä kirjoittaminenkin, kun toistan vaan itseäni ja kieputtelen samoja ajatusketjuja vuodesta toiseen.

En osaa muuttua! Enkä kai edes halua.

Kiitollisuudesta

2009-07-15T02:13:00.003+03:00

Tänään voin olla kiitollinen paljosta.
Yöllä sain nukahtaa raittiiseen ilmaan lämpimään peittoon kääriytyneenä kuunnellen kaukaisen autotien suhinan ja lintujen kujerruksen rauhoittavaa kudelmaa.
Tänään minulla ei ollut yhtäkään maksamatonta laskua, ja tililläkin on vielä monta sataa.
Näin sukulaisiani, enkä tavoistani poiketen tuntenut itseäni ollenkaan ulkopuoliseksi.
Näen erään pojan huomenna ja saatan saada ainakin kaverin hänestä - ehkä enemmänkin.
Pian pääsen nauttimaan aamuisesta kahvipaahtimon tuoksusta, lenkeistä Töölönlahden rannassa, keskustan kahviloista, Kallion hämäristä pikkuputiikeista, puistoista ja ratikan kolinasta. Minä rakastan kaupunkia yli kaiken.
Pystyn taas keskittymään ja nauttimaan lukemisesta.
Iloitsen pienistä asioista: uudesta hiusväristä, hyvästä teestä, tuoreista herneistä, keskusteluista siskon kanssa, kesäsateesta, kukista, lasten höpinästä ruuhkajunassa, katumuusikon hymystä ja tervehdyksestä.
Rakastan maailmaa, olen utelias, haluan nähdä ja kokea kaiken mahdollisen, matkustella ja ELÄÄ!
Minulla on elämä vasta alussa. Vielä ei mikään portti ole lopullisesti teljetty.
Olen elossa. Minä, joka olin päättänyt kuolla tänä juhannuksena. Minä elän! Minä sain tänään tuntea, miltä tuntuu, kun jalat osuvat kävellessä maankamaraan ja aurinko lämmittää selkää.
Pieniä, mutta niin suuria asioita.

Selkä seinää vasten

2009-07-13T23:45:00.007+03:00

Aloitin pari kuukautta sitten paperipäiväkirjan säännöllisen kirjoittamisen, minkä johdosta olen huomannut huolehtivani ja murehtivani ihan liikaa ja tekeväni liian vähän. Pelkään, että stressaan itseni hengiltä ennen pitkää, ellen muuta asenteitani. Olen hukuttanut huolta ja ahdistusta bulimiaan koko aikuisikäni ja pystynytkin elämään ulkopuolisen silmin välillä varmaan hyvinkin huolettomasti. Nyt, kun olen pakottautunut pysähtymään ja kuuntelemaan itseäni, oikeat tunteet ovat alkaneet nousta pintaan. Minä stressaan kaikesta ja koko ajan - etenkin raha-asioista. Tunnen itseni todella turvattomaksi varsinkin ilman rahaa. En tiedä, voisinko olla murehtimatta toimeentuloani, vaikka voittaisin jättipotin lotossa. Ilman rahaa olen riippuvainen muista, ja se on äärimmäisen epämiellyttävä ajatus; inhoan tarvita ja pyytää apua. Inhoan olla läheisilleni velkaa tai kiitollisuudenvelkaa. Ei ku minä itte!! Olen helvetin itsepäinen ja itsekäs.

Viikonloppuna kerroin ystävälleni pikku salaisuuteni. Vai pitäisikö sanoa ison. Bulimiasta hän jo tiesikin. Olen monta kertaa leikitellyt ajatuksella, että avautuisin hänelle aiheesta, sillä häneen luotan sataprosenttisesti. Nyt vasta uskalsin. Ja tuntuu niin hyvältä, helpolta, kevyeltä. Kiitos P. Kiitos, kun et pelästynyt minua pakoon.

Tapasin erään pojan samana iltana ja kerroin hänellekin. Hän haluaa tavata uudestaan. Jäin yöksi, hän keitti kahvit aamulla, saattoi junalle, soitti illalla ja laittoi tänään viestiä, kun puhelimeni oli kiinni. En tiedä, mitä ajatella. En tiedä, onko hän ihminen, jota voisin rakastaa, vaikka hän todella suloinen onkin. Tuntuu, että nykyään en enää osaa oikeasti ihastua. Pelkkä ajatuskin seurustelusta saa jäätävän pakokauhun aikaiseksi. Ja niin, iso paha seksi. En pysty siihen, tai en halua. En tunne mitään; irvistin inhosta, kun hän ei nähnyt, pidin silmät kiinni, tulisitjoenminäpidätästä!, itkin yöllä salaa hänen nukahdettuaan, kun oli niin likainen olo. En pystynyt kieltäytymäänkään kokonaan, kun toinen oli niin innoissaan. Tein sen vain häntä miellyttääkseni, enkä tiedä, miten toimisin jatkossa. Satutan itseäni, jos suostun väkisin. Ehkä mielialalääkityksellä on sormensa pelissä ja haluni palaavat, kun joskus hamassa tulevaisuudessa lopetan ne. Ja kun vihdoin lopetan huoraamisen. Mutta mitä siihen asti? En minä voi seurustella, en voi ihastua, en rakastua, en edes tapailla ketään. Olen tunnevammainen.

Nyt menen nukkumaan ulos, parvekkeelle. Huomenna saan avaimet uuteen kotiin. <3

Onnellisuutta ilmassa

2009-07-03T09:39:00.003+03:00

Kävin keväällä hyvin syvällä pimeässä, mustimmissa elämän kaivoksen syövereissä, ja toivon, etten enää koskaan joudu tuntemaan samaa sietämätöntä painetta ja tuskanhikeä. Minulla on taas toivoa, pitkästä aikaa, enkä voisi olla kiitollisempi. Pikavippivelat ovat historiaa ja pian, ihan pian, pääsen pois tästä loukosta: muutan uuteen kotiin, josta ei tule samanlaista bulimia-bordelli-eristysselliä, vaan oikea koti lähellä ystäviä ja kaupungin kumua, koti, jonka ikkunasta näen huvipuiston valot iltaisin ja jonka ympärillä kuhisee elämää.

Olen vielä kahden tulen välissä, sillä aion säilyttää kaksoiselämäni jonkin aikaa, kunnes pärjään ilman tätä pimeää puoltani. Pidän siis vanhan asunnon "työasuntona", kunnes voin irrottautua kokonaan tästä itseni alentamisesta. Kun en enää tarvitse bulimiaan rahaa. Nyt jaksan uskoa, että se päivä vielä tulee.

Olen pikku hiljaa lakannut pelkäämästä ruokaa. Aloitin lasillisella maitoa silloin tällöin pahimpaan heikotukseen, mutta nyt olen jo edistynyt start-aamiaiseen ja itse asiassa jopa yhteen kokonaiseen täsmäsyömispäivään. Kotona, vapaaehtoisesti! Tuntui seikkailulta kulkea kaupan hyllyjen välissä valiten koriin perunoita, kalaa, kinkkua, rahkaa, oikeaa ruokaa niin kuin kaikki muut, tarvitsematta hävetä ostoksiaan.

En tiedä, miten selvisin pois pahimmasta helvetistä. Kirjoitin, itkin, rukoilin, pakotin itseni suihkuun ja ulos ja ottamaan asiakkaita ja lääkäriin ja pankkiin ja ystävien kanssa puistoon, huijasin itseäni jaksamaan päivän kerrallaan - ja äkkiä en enää ollutkaan siellä syvällä, vaan vapaa! Ei enää velkoja. Hankin itselleni lainakiellot kaikkiin pikavippifirmoihin, jotten enää koskaan valuisi samaan hämärään.

Olen antanut auringon sulattaa ahdistusta, olen rakastanut perhettäni ja ystäviäni ja surrut pitkällistä poissaoloani. Olenhan ollut niin kaukana, vaikka olisinkin ollut fyysisesti läsnä. Nyt minä yritän olla tässä. Juhannus oli elämäni ihanin: mökki, valo, lauluja ja soutelua tyynellä järvellä kokkojen loisteessa, rakkaita ihmisiä, grilliruokaa, saunomista, järveen montakertaamontamontavieläkerran!, minä humalassa, onnellisena, pyörryksissä ja rakastettuna nukahdin aamukahdeksalta täyteen ahdettuun parisänkyyn savulta ja koivunlehdiltä tuoksuen.

2009-04-19T22:53:00.005+03:00

Valutin taas yhden turhan, turran päivän hukkaan. Tunti tunnin perään tuijotin samaa pistettä seinässä, väsytti niin paljon, että pelkkä silmien räpyttely tuntui raskaalta. Otin aamulla imurin kaapista. Se on samassa paikassa vieläkin - en ole imuroinut. Kaikki tuntuu taas niin samantekevältä, ei huvita edes ahmia tai ylipäätään syödä. Välillä on pakko kaataa kurkusta alas muutama kalori, etten pyörry heikotuksesta. Surkuhupaisaa, että kun onnistun päivänkin olemaan oksentamatta, olo on fyysisesti niin huono, että vaan sen takia haluaisi oksentaa. Sylkirauhaset ovat kipeät ja turvonneet, joten näytän hamsterilta, hartiat ovat jumissa, ruokatorvi kramppaa ja päätä särkee eikä mikään määrä särkylääkettä auta.

Varpaat jäässä asetun peiton alle odottamaan taas unta. Kylmyys tuntuu virtaavan jaloista koko kehoon. Kauankohan pitäisi maata, että sulautuisin tähän, imeytyisin osaksi patjaa ja ajatuksenikin hiipuisivat sammuksiin? Ei tarvitsisi enää olla.

Jää

2009-04-18T23:40:00.004+03:00

Jää vielä hetkeksi, rakas, se kuiskaa. Älä jätä minua.
Enkä minä jätä.
En ole tarpeeksi vahva tänäänkään vastustamaan sen kutsua,
pehmeää sihinää, lempeästi kuiskaavaa ja huumaavan houkuttelevaa kärmeskieltä.
Minä jään, vedän peiton taas yhden päivän päälle.
Väsyttää, niin paljon ja koko ajan. Uuvuttaa. En jaksa mitään.

Eikä se johdu hemoglobiinista, ei voi.
Minähän olen syönyt rautaa kaksi kuukautta.
Minä vain nukun pakoon ja syön pakoon, juosta en jaksa.
Se on niin lempeä minulle ja turvallinen, uni ja se toinen.

Pureskelu ja nieleminen, niin turvallista.
Kääriydyn paksuun punaiseen toppatakkiin ja kaulaliinaan, kun paleltaa syödessä.
Ja oksennan välillä, nukun taas. Sama alusta.
Olen liian väsynyt edes ahmiakseni kaikkea kerralla.
Välissä pitää levätä.
Lepo tekee hyvää.
Mutta ei se ole oikeaa lepoa,
jos herätessä on ihan uupunut ja voimaton.

This night's been so long...

Ihmeellisiä ilmiöitä

2009-04-17T23:44:00.003+03:00

Jännittäviä asioita tapahtuu. Minulla on jääkaapissa ruokaa. Ja kuivakaapissa. Ja hedelmäkorissa. Ei, älkää turhaan hyppikö riemusta, en ole alkanut täsmäsyödä tai tsempannut muutenkaan. Tänään vaan sattui sellainen hassu asia, että päivän aikana viisi (vai kuusi?) kertaa ahmittuani minun ei enää tehnytkään mieli. No eihän se ihme ole, sinä sanot. Kyllähän ahmiessa imeytyy rutkasti kaloreita ja se väsyttää, kummakos se jos ei enää viidennen kerran jälkeen huvita. Mutta on se kumma! Näin ei käy minulle. Ainoa ruoka, joka minulla säilyy, on maito ja ruokaöljy, joskus muutama kananmuna. Mutta ei leipää, keksejä, jugurttia, viinirypäleitä, mandariineja, voita, kermavaahtoa, mämmiä, karkkia, suklaata, mysliä, jäätelöä, munkkeja... Paitsi tänään. Tänään ei enää tehnyt mieli, ja laitoin kaiken jääkaappiin ja suljin oven. Mitä ihmettä? Ehkä Seronil alkaa taas vaikuttaa.

Muuten olenkin aika pohjalla. Läskiahdistus vaivaa, ja kaikki muukin ahdistus. Ostin tänään laksoja ja otin niitä liikaa. Huomenna herään siis vatsanväänteisiin. Ostin myös pari siideriä taatakseni unensaantini ja huomaan jo huojuvani niiden ja nukahtamislääkkeen yhteisvaikutuksesta, joten parempi käydä maate... Kuudelta onkin jo herätys siivoamaan ja sitten ottamaan asiakkaita loppupäivän ajan.

Synnintunnustus

2009-04-17T00:32:00.003+03:00

Rakas Jumala, jos olet olemassa ja jos valhe on syntiä ja moraalilla on mitään merkitystä, niin minä olen syntisistä suurin. Olen valovuosien päässä totuudesta ja rehellisyydestä. Valehtelen kaikille: vanhemmilleni, sisaruksilleni, sukulaisille, naapureille, ystäville, tutuille, työkavereille, lääkärille, terapeutille, itselleni. Syötän tukehduttavan paksua pajunköyttä minkä kerkeän, enkä pysy itsekään enää kartalla, mitä olen kertonut ja kenelle. Olen kipeä, kun minun pitäisi nähdä ystäviäni, auttamassa ystävää muutossa, kun minun pitäisi nähdä vanhempiani ja liian ahdistunut, kun pitäisi lähteä terapiaan. En edes itse tiedä, olenko vaan laiska vai oikeasti ahdistunut. Sepitin tänäänkin puhelimessa äidille pelkkiä satuja siitä, kuinka olen ollut kaupungilla, lukemassa kirjastossa, siivonnut, käynyt kävelyllä, ollut ystävän luona syntymäpäiväkahvilla ja kolunnut läpi lähiseudun kirppiksiä ynnä muuta paranemismyönteistä pashaa. Todellisuudessa olen nukkunut 16 tuntia vuorokaudessa ja ahminut ja oksentanut päivätyökseni, enkä ole jaksanut edes pestä hiuksia moneen päivään.

Rakas Mahdollinen Jumala, täytyy tunnustaa toinenkin asia. Väärinkäytän lääkkeitä. Aloitan ja lopetan mielialalääkityksen milloin sattuu ja syön niitä miten paljon sattuu. Lopetan yleensä vain siksi, etten jaksaa hankkia uutta reseptiä tai käydä apteekissa. Nyt aloitin niiden syömisen vain siitä syystä, että viimeksi ne veivät ruokahaluni ja saivat minut entistä masentuneemmaksi. Toivon, että laihtuisin taas ja että voisin huonosti. En osaa myöskään nukkua ilman nukahtamislääkkeitä. Yksi ei vaan enää riitä. Toissapäivänä otin kaksi ja eilen jo kolme ja valvoin silti. Rakastan sitä humisevaa oloa, mikä Zopinoxeista tulee, vähän kuin humala. Joskus syön särkylääkkeitäkin ihan huvikseen liikaa turruttaakseni pienimmätkin kivut ja tunteet. Onneksi minulle ei ole määrätty rauhoittavia vielä kertaakaan. Osastolla aion kyllä käyttää niitä niin paljon kuin mahdollista tällä kertaa. En jaksa tuntea mitään, parasta on uneton uni, tajuttomuus.

Ja olen lihonut. Synneistä suurin. Taakoista raskain. Lihonut useamman kilon. En kestä sitä! En yksinkertaisesti voi olla tässä turvonneessa vartalossani, puhumattakaan että menisin osastolle tällaisena. Mitä siitä, että viimeksi olin siellä 10 kiloa painavampana? Silloin lähtiessäni lupasin itselleni, että jos sinne palaan, niin palaan anorektisena sopiakseni muiden luurankojen rattoisaan joukkoon. Nyt kun olen jonossa, mitä teen? Lihon?! Ei käy.

En halua parantua, koska rakastan syömishäiriötä liikaa. Tiedän, että minun tarvitsee vihata sitä, jotta löydän motivaation päästä siitä eroon. Väkivaltainen parisuhde on erittäin osuva vertauskuva: vaikka bulimia lyö minua moukarilla vasten naamaa, pidän silti siitä tiukasti kiinni. Rakastan sitä enemmän kuin mitään tai ketään muuta, ja sen tajuaminen tekee minut äärettömän surulliseksi.

Tänä aamuna mustaa

2009-03-30T05:29:00.003+03:00

Se joku mies kirjoitti niin kauniita sanoja keskitysleiriltä. En muista sen nimeä, en muista kirjoittiko se runoja vai romaanin, mutta se oli niin kovin vapaa ja onnellinen, kaikesta kohtaamastaan kidutuksesta huolimatta. Yritän ajatella sitä miestä tänään. Yritän ajatella, että olen vapaa, pääni sisällä on toinen maailma ja olen vapaa, ihan vapaa. Ajattelen sitä keskitysleirimiestä enkä sitä allani makaavaa lihavaa ruhoa, jonka henki haisee ja joka ei vatsansa ja pienen munansa takia yletä panemaan, joten ollaan sitten kuusysissä. Minä lutkutan sen pientä elintä kuin viimeistä päivää, kymmenen minuuttia ja se on valmis, ja sitten kuuntelen puoli tuntia kuinka se selittää koiristaan, autoistaan ja formulasta, kunnes tylsistyn tai seuraava asiakas on tulossa ja sanon pitäisvissiinnoustakivakunkävit. Tänään on pakko vaan jaksaa, vaikka haluaisin imeytyä peittoni sisään pieneksi piiloon, eikä kukaan löytäisi. Äiti, en tahdo mennä kouluun. Äiti, en tahdo huorata...

Eilen nukuin koko päivän, ja se oli ihanaa. En ole antanut itseni nukkua kunnolla pariin viikkoon, mutta eilen olin unilääkkeen ansiosta niin tokkurassa, että sain itseni ylös vasta iltakahdeksalta.

Viisituhatta. Se tuntuu niin paljolta, viisikymmentä puolituntista. Toisaalta voin saada päivässä tonnin kasaan, jos vaan haluan. Eli viisi päivää ja olisin maksanut kaiken. Pelkään naapureita. Olen varma, että ne tietävät. Nyt ovikoodilaitekin on rikki, joten joudun menemään alaovelle vastaan. Mitä jos joku tulee hississä vastaan, mitä jos se viereisen asunnon mummo katsoo ovisilmästä? Ei saa välittää. Tällä viikolla ei saa välittää. Tällä viikolla alkaa menkat ja menee liian moni lasku perintään. Pakko ajatella vaan, että olen vapaa ja samalla vaihtaa eritteitä jonkun ventovieraan kanssa. Tulisi jo osasto.

Ai miten valo sattuu

2009-03-28T03:37:00.006+02:00

Olen ollut elossa. Pää sanoi naps ja yhtäkkiä aurinko valaisi pienimmätkin pölyhiukkaset, joiden tanssistakin jopa jaksoin iloita, ja halusin kiihkeämmin kuin koskaan eroon pölystä elämässäni ja vihreää, kukkia, valoa tilalle. Suunnitelmat kyllästyivät muhimaan syvällä mullan alla ja työnsivät itsepintaisesti versojaan maan pinnalle karistaen viimeisimmätkin mullanrippeet päättäväisesti harteiltaan. Kerroin muillekin suunnitelmista ja tein niistä virallisia, ettei minulla olisi takaporttia josta karata. Elämä on nyt. Än yy tee ei vielä vaan nyt. Kyllästyin siihen, miten olen antanut velkojen ja bulimian rajoittaa elämääni.

Uskoin taas niin kuin aina ennenkin olevani ikuisesti ja ainiaan onnellinen ja täynnä elämänhalua, mutta kappas niin ei käynytkään. Onko onnellisuus vain maniaa vai onko se normaalia? Miksi se aina loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin miksi.

Kävin lääkärillä ja hän kirjoitti lähetteen osastolle. En tiedä menenkö. Muutama viikko aikaa, muutama tonni velkaa, muutama kilo liikaa. Ei tässä muuten mitään. Ja muutama suunnitelma kaatui, olisihan se pitänyt arvata. Kättelin uutta lääkäriä, hymyilin, kerroin että nyt menee hyvin mutta ei menekään, en ole jaksanut käydä hoidossa enkä ole syönyt lääkkeitä enkä muutenkaan syönyt paitsi ahminut loputtomiin ja juonut liikaa ja nytkin poppersista lämmin olo. Annoin ikään kuin vahingossa luvan kirjoittaa lähetteen, hups vaan lähtiessä hän sanoi että se lähtee nyt menemään. Hyvä on.

Yhdestä suunnitelmasta pidän kuitenkin kiinni. Haen kouluun, ja kesäkuussa on pääsykoe, jonne menen vaikka pää kainalossa ja jalat toisessa. Kirjat on hankittu, joskaan ei maksettu.

Jotain uutta auringon alla. Ai miten häikäisee.

Seventh heaven

2009-02-15T01:18:00.003+02:00

Seuraavan kerran kun kierin epätoivossa, toivon muistavani miten hyvä olo punttitreenistä tulee. Se on suorastaan ihme. Se saa minut tuntemaan itseni niin vahvaksi, kelpaavaksi, omaksi itsekseni. Kaikki murheet tuntuvat sulavan hikipisaroiden valuessa iholla, tihkun energiaa ja positiivisuutta monta tuntia treenisession jälkeen ja nukun kuin pikkulapsi. Urheilu on ainoa asia, joka oikeasti motivoi syömään ja pitämään ruuan sisällä. Että jaksaa. Että kehittyy. Uskon taas hetken aikaa siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi. Liikunta on paras mielialalääke.

Ote lipsuu...

2009-02-13T00:28:00.003+02:00

...enkä jaksaisi mitään. I don't care. Olen ihmishirviö läheisilleni, heille, jotka vielä ovat jaksaneet pysyä läheisinä, ja samalla myös mitä julmin kiduttaja itselleni. Maailma pyörii minun napanöyhtäni ympärillä ja saan itseni voimaan pahoin pelkästään olemalla rehellinen ja katsomalla peiliin. Velkataakka ei kevene, eikä ihmekään, kun samassa tahdissa kun makselen perintätoimiston laskuja, otan uusia vippejä. Tänäänkin meni varmaan monta kymmentä euroa palveluviesteihin, enkä saanut kuin vaivaiset 20 euroa vippiä. Kaikki rahalähteet on siis jo hyödynnetty, onneksi ja ikävä kyllä. En voi vanhemmiltakaan enää lainata, sillä olen valehdellut heille saavani toimeentulotukea, joten let's face it: ei tässä auta muu kuin taas huorata huomenna (tai siis tänään). En todellakaan tiedä, miten pystyn siihen.

Vihaan puhelimeen vastaamista, jokaista kiimaista sähköpostia ja ärtyneitä uteluita, miksi minua on niin vaikea tavoittaa. Pelkään kuollakseni, että naapurit huomaavat toimintani ja että saan häädön asunnostani. Olen jopa harkinnut hotellin vuokraamista viikoksi. Ottaisin kymmenen asiakasta päivässä, olisi "pakko" kun olisin maksanutkin paikasta ja tilaisuudesta, enkä joutuisi jännittämään jokaista ovenkolahdusta ja alakerran kyttäävää ukkoa. Ja sen jälkeen olisin vapaa, vapaa veloista. En joutuisi odottamaan kauhulla päivän postia.

Epätoivoa.
Tässä samassa tilanteessa olen ollut jo niin kauan.
Eikä mikään auta... En ole enää käynyt Lapparissakaan. Sieltäkin tulee laskuja: perumatta jäänyt aika, sairaslomatodistus, lääkärikäynti.
Terapeutti soittelee. En jaksa enkä kehtaa enää vastata.

Helmikuun loppuun on enää pari viikkoa ja sitten ei enää tarvitse jaksaa, koska olen joko kuivilla taloudellisesti tai mullan alla. Tai vankilassa tai sairaalassa tai ihan sama. En jaksa en jaksa en vaan enää jaksa.

Öisiä aikamuotoja

2009-02-01T02:08:00.004+02:00

Elän preesensissä. Mennyttä en uskalla muistella enkä tulevaisuutta toivoa. "Elä tätä hetkeä." Elän enkä kuitenkaan koe eläväni. Olen vaan, minä (kuka?), nyt, alati vaihtuvat mielitekoni. Lämpömittarini sahaa mielipuolisesti kirpakasta pakkasesta tukahduttavaan helteeseen, enkä ehdi muuta kuin ihmetellä, miten tähän taas tultiin. Rakennan todellisuuteni hiekalle, ja pienikin aalto tai tuulenvire pyyhkäisee sen hetkessä maan tasalle ja joudun aloittamaan alusta jälleen. Pitäisi jaksaa vaeltaa kallioille, jämerälle maaperälle ja rakentaa sinne, mutta on kuitenkin helpompaa pysyä siinä, missä on. Kun ei ole voimia kävellä eteenpäin ilman varmuutta mistään.

Herään seitsemältä aamulla.
Otan pikavipin.
Kauppaan.
Puoliltapäivin nukkumaan.
Kolmelta iltapäivällä kauppaan.
Seitsemältä illalla nukkumaan.
Herään yhdeltä yöllä. Onneksi Suomessa ei ole ympäri vuorokauden auki olevia kauppoja paitsi huoltoasemilla. Ennen olisin lähtenyt sinnekin keskellä yötä, mutta ryöstön jälkeen en enää pysty.

Huomaan kuukauden vaihtuneen. Päivän, viikon, kuukauden, vuoden. Minä pysyn samanlaisena, yhä preesensissä, yhä elämättömänä. Minulta puuttuu kaikenlainen himo nykyään, elämänhalu. Masennus on vienyt minulta kunnianhimon, intohimon, seksuaalisen himon, ja ilman niitä en ole mitään. Kaipaan merkityksen tunnetta ja itseä suurempaa tekemistä. Mistä löytäisin sen nyt?

Teen harvoin lupauksia muille kuin itselleni, ja itseäni taas arvostan niin vähän, että lupausten pettäminen ei tuota ongelmia. Uuden kuun kunniaksi lupaan sinulle, joka tätä luet, että jos en helmikuun aikana ole selvinnyt veloistani, voin yhtä hyvin hävitä maapallolta. En jaksa tällaista kaaosta enää. Haluan jotain pysyvämpää. Haluan ELÄÄ. Haluan sairaalaan saamaan terveyteni takaisin ja löytää kadonneen itsearvostukseni. Itsepäisyydestä voi olla joskus hyötyäkin. Joten minä lupaan.

Stuffed

2009-01-30T00:50:00.005+02:00

Nälkä, joka ei lähde syömällä. Jano, joka ei lähde juomalla. Ikävä, joka ei vaimene sylissä eikä lämpimien käsivarsien puristuksessa. Halpa siideri ja ystävien huolettomuus pehmentävät kuitenkin hetkeksi ahdistustani. En jaksa tanssia, mutta jaksan hymyillä, suudella, keskustella Jumalasta, nukahtaa valkoiselle sohvalle viltin alle turvaan ja havahtua hereille suloiseen iltapäivän aurinkoon kaverin kömpiessä kainalostani kapealta makuusijaltaan väljemmille vesille. Pitäisitkö salaisuuden, kysyin häneltä illalla. Voinko luottaa sinuun? Tiedän voivani. Voin kertoa sitten kun olen siihen valmis. Hymyilyttää, lämmittää.

Sinihomejuustoleipää, hampurilaisia, toffeeta, joulutorttuja, perunamuusia, sienikastiketta, pullaa, keksejä, kanasalaattia, jugurttia, rahkaa, ranskanperunoita, majoneesia, kermavaahtoa, nuudeleita, pepsiä, pommacia, teetä, nuudelilientä, riisiä, suolaa suolaa sokeria rasvaa korppujauhoja vehnäleseitä teetä voita purkista. Haluan syödäsyödäsyödä. Syön päivän ja illan ja yön ja aamulla nukun muutaman tunnin ennen kuin hortoilen turvonneena taas kauppaan ja McDonald'siin ja kotiin ahmimaan ahmimaan ahmimaan lisää.

Silti olen sytyttänyt kynttilän ja imen liekin lepatuksesta iloa ja energiaa. Toivoa. Vielä on toivoa. Uskaltaisinko sittenkin luottaa siihen, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi? Jos yrittäisinkin edes yhden päivän kääntää ajatukseni positiiviseksi sen sijaan, että tuomitsen kaiken etukäteen epäonnistuneeksi? Pollyannaa minusta ei ehkä tule eikä tarvitsekaan, mutta kaikkeahan voi kokeilla? Olen ollut muutaman päivän ilman lääkkeitä ja mielialani on kohentunut selvästi. Sanoi lääkäri mitä hyvänsä, mutta fluoksetiini ei minua auta. Ei ole hyvä asia suunnitella itsemurhaa, tulla turraksi ja välinpitämättömäksi kaikesta ja menettää totaalisesti mielenkiinto omaa hyvinvointiaan kohtaan. Eihän? Ja kai kahdessa kuukaudessa pitäisi jo alkaa niiden lääkkeiden hyvienkin vaikutusten tuntua? Olen voinut huonommin kuin koskaan tänä talvena lääkkeen aloittamisen jälkeen, enkä usko että se on ihan sattumaakaan.

Yritän siivota ja toivon, ettei tiskaaminen keskellä yötä ole kiellettyä tässä taloyhtiössä.

Suden hetki

2009-01-25T23:25:00.003+02:00

Sinähän et käytä huumeita, hän sanoo lähtiessään. Voin hyvällä omallatunnolla käydä luonasi. Olet niin luonnollinen, iloinen ja kaunis tyttö.

Niin. Minä sanon ja hymyilen iloisesti ja kauniisti. Enhän minä huumeita käytä. Ainoa huume, jota kuluu on alkoholi, ja sitäkin vaan silloin tällöin ja kohtuudella. Teen tätä ihan omasta tahdostani; yhdistän hyödyn ja huvin. Tällainen harmiton pikku harrastus.

(Etkö sinä tajua? Eikö kukaan tajua?! Minä olen narkomaaneista narkomaanein, huumeeni on ruoka, sata euroa päivässä sisään ja ulos, sata euroa kyrpä sisään ja ulos. Miten voit kuvitella, että nautin tästä? Miten voit kysyä, mistä minä pidän ja luulla että vastaan rehellisesti, kun sanon että vähän kaikesta? Minun kotini on bordelli ja minun kumppanini on häpeä, joten saan pitää huumeeni. My preciousssssss, bulimia nervosa.)

Illalla vien spermalta haisevan roskapussin, pesen lakanat, ahmin ja oksennan, pesen hampaat, lasken rahat, lasken lampaat, en saa unta. Nukahtamislääke on loppu, en pääse pakoon uniini enkä herää yöllä huutooni. Valvon ja höyryveturi pääni sisällä puuskuttaa yhä nopeammin ja nopeammin, se suistuu kohta raiteilta ja matkustajat kuolevat, tulee maailmanloppu, meteoriitti ja tuomiopäivä. Ja minä valvon ja katselen sitä kaikkea.

Nousen ja tapan leivänloput fairylla, koska en jaksa oksentaa enää kertaakaan. Valutan viemäriin kermavaahtoa ja salaatinkastiketta ja sotken pyykkipulveria puurohiutaleisiin. Laitan Chopinia soimaan ja puristan nallea tiukemmin kuin yksikään asiakas pakaroitani, rintojani, reisiäni päivän aikana. Levon hetki jo lyö, hyräilen hiljaa, kun viimeinen nocturno on vaimennut ja huonetta valaisee enää cd-soittimen näytön sininen valo.

Tekosyitä

2009-01-23T23:15:00.005+02:00

Vapisen raitiovaunussa kylmästä ja jännityksestä. Mustahiuksinen tyttö tuijottaa minua kuin näkisi pääni sisään. Yritän kuvitella, mitä hän ajattelee minua katsoessaan. Näkeekö hän tyhjyyden ja turtuuden, joka puskee läpi kavenneiden poskieni kalpeudesta ja tummista varjoista silmieni alla? Näkeekö hän valvotut yöt, paikallaan hölkätyt kilometrit ja oksentamisesta arpiset kämmenselät? Tältä näyttää hullu. Tältä näyttää huora.

Löydän vihdoin perille uudelle syömishäiriöpolille ja terapeuttini luo. Matkassa kesti monta viikkoa, mutta vihdoin sain rohkeuden astua ovesta sisään häntä koipien välissä. Sain niin monta mahdollisuutta, vaikken olisi ansainnut. Kerron, miten menee. Puhumme osastosta. Taas. Tämä hoito ei riitä. Sinä tarvitset sairaalaa, terapeutti sanoo. Minä tiedän. Minulla on 5 ooo euroa velkaa. En halua menettää luottotietoja. En halua menettää vapautta. En halua mennä, ennen kuin olen valmis. (En uskalla mennä, koska en halua lihoa.) Enkä ole koskaan valmis, aina tulee uusia velkoja ja uusia tekosyitä. Olen todellisuudessa kaikkea muuta kuin vapaa.

Näen samana päivänä monta tärkeimpää ystävääni, perheenjäseniä, olen yltiösosiaalinen puolentoista tunnin yöunilla ja kofeiinilla, puhun ja nauran ja kuuntelen ja muistelen. Närpin vaivaantunesti noutopöydästä hakemaani thaimaalaista ruokaa ja tunnen isän ja siskon alakulon. Nykyään on niin vaikea syödä mitään, jos ei voi oksentaa.

Seuraavan päivän nukun ja ahmin. Perjantaina huoraan ja ahmin. En nuku. Sitten ahmin. Huomenna huoraan. Peruin kaikki mukavat viikonloppusuunnitelmat, taas kerran. Pakko saada rahaa ennen maanantaita.

Vihaa minua, rakasta minua

2009-01-13T23:39:00.003+02:00

Odotan, että nukahtamislääke alkaa vaikuttaa. En viitsi enää kieriä lakanoissa ja itsesäälissä unta ja unohdusta odotellen, kun voin yhtä hyvin niellä pienen valkoisen varmistuksen siitä, etten enää kohta ole tässä todellisuudessa muutamaan tuntiin. Tosin nämä yötkin ovat lähinnä kauhuelokuvan katselua: unissani pahimmat pelkoni toteutuvat. Yö yön jälkeen paljastan salaisuuteni vanhemmille ja ystäville, tulen hylätyksi tai raiskatuksi, tapan, varastan tai valehtelen. Raahaan ruumiinpaloja jätesäkissä. Näen jatkuvasti unia, joissa minulla ei ole voimia nostaa kauppakassia tai joissa pyörryn keskellä täpötäyttä luentosalia. Eikä kukaan huomaa.

Kukaan ei tule pelastamaan minua tästä helvetistä. Se helvetti on minun sisälläni, sillä itse ajattelen elämäni helvetiksi. Miten negatiivisuudesta ja alakulosta pääsee eroon? Miten itseään oppii rakastamaan tai edes hitusen arvostamaan? Tiedän kyllä ongelman, mutten ratkaisua. Tiedostan olevani pessimistinen ja epätoivoinen, vaikka minulla olisi kaikki mahdollisuudet ponnistaa parempaan. Tiedän, etten edes yritä yrittää. Miten oman päänsä saisi käännettyä?

Jollain tasolla olen aina janonnut ihmisten huomiota ja sääliä ja toisaalta pitänyt äärimmäisen tiukasti kiinni omista rajoistani ja päätäntävallastani. Haluaisin olla heikko ja pieni, mutta kuitenkin vahva ja riippumaton. Halaan ja hakkaan, jos minua lähestytään. Vedän lähemmäs ja työnnän pois. Kaipaan päänpaijauksia ja voivottelua (ah olen heikko ja prinsessa ja taidan pyörtyä oih!), mutten osaa hakea huomiota muuten kuin voimalla huonosti. Ja mitä huonommin voin, sitä vähemmän kykenen vastaanottamaan huomiota. Haluan, että joku hyväksyisi minut tällaisena, ja samaan aikaan yritän todistella kaikille, ettei minua voi mitenkään koskaan milloinkaan hyväksyä, että olen paha paha paha.

Terapeuttini soitti tänään ja olen pitkästä aikaa näkemässä hänet huomenna. Hyvä niin.

Silmät kiinni

2009-01-08T21:41:00.007+02:00

On hetkiä.

Kun kauppaan lähtiessä paksussa toppatakissa, pipo päässä ja reppu selässä joudunkin käymään eteisen lattialle makuulle jalat koukussa, kun on niin huojuvan huono olo.

Tai kun tuijotan itseäni peilistä ja huomaan pupillieni laajenevan ja supistuvan ja kuvajaiseni väreilee enkä pysty tarkentamaan katsettani hetkeen.

Istun kivusta kaksinkerroin lapsuudenkotini vessassa neljän aikaan aamulla ja pelkään herättäväni vanhempani todistamaan, millaiset krampit olen muutamalla pienellä pillerillä ja vielä harvemmalla aivosolulla saanut aikaan.

Kun tajuan juoneeni itseni taas sellaiseen humalaan, että olisin voinut herätä mistä vaan ja missä kunnossa tahansa. Kun pelkää, ettei kuolekaan krapulaansa.

Ne hetket, kun tosissani pohdin, montako paketillista Seronilia, Zopinoxia tai Ibumaxia yhdistettynä viinaan tappaisi ja kuka minut löytäisi ja kirjoittaisinko jäähyväiskirjeen ja lukisiko sitä kukaan.

Kun huomaan, etten ole pessyt hampaita tai käynyt suihkussa kolmeen päivään. Tai edes jaksanut vaihtaa tamponia koko päivänä. Tervetuloa, TSS.

Fluoksetiinia maksimiannoksen saava pieni pääni miettii yhä enemmän kuolemaa ja välittää yhä vähemmän, vaikka tämä syömishäiriö tappaisi. Yhä itsepintaisemmin pyristelen eroon auttajista, välittäjistä ja hyväntahtojista. Unta, unohdus, pois, silmät kiinni. Yritän nipistellä itseäni, mutta tämä uni onkin valvetta eikä siitä voi herätä.

Life is what you make it. Tällaisen olen elämästäni tehnyt.

Sirpaleita

2009-01-07T12:32:00.003+02:00

Hajoan. Murrun ja muserrun pieniksi luisiksi sirpaleiksi, jotka singahtelevat painottomuudessa ilman päämäärää. Kohta mikään ei enää pidä minua koossa, sillä viimeisetkin tukirakenteet alkavat sortua, ja se on oma vikani. Olen silkkaa suurta syyllisyyttä koko tyttö ja häpeän niin kokonaisvaltaisesti itseäni, elämää, tätä maailmaani.

Olen ollut täysin holtiton. Laiminlyön tälläkin hetkellä hoitoni. Minun pitäisi olla terapiassa, enkä jaksa edes ilmoittaa, etten ole tulossa. Ottaisivat jonkun toisen tilalleni, olen jo lost case. Epätoivoinen tapaus. Kroonikko. En halua parantua enkä elää.

Olen juonut enemmän ja rajummin kuin aikoihin. Kaverien kanssa, ihmisten ilmoilla, mutta kuitenkin. Olen nolannut itseni kymmenin eri tavoin, kolhinut raajani naarmuille ja mustelmille, hukannut huiveja, hanskoja, lompakon. Kertonut ihmisille asioita, joita ei olisi pitänyt ja sanonut sellaista, mitä en tarkoita. Ottanut lääkkeitä. Menettänyt muistini joka kerta. Menettänyt kasvoni. Menettänyt erään ihmisen.

Viime kesänä ihastuin erääseen tyttöön ja hän minuun ehkä vielä enemmän. Kerroin hänelle surkeana kaiken viimeksi kun näimme. Hän reagoi kuten se ainut ystäväni, jolle olen aikaisemmin kertonut huoraamisesta: otti etäisyyttä tai käytännössä pisti välit poikki tai ainakin sellaiselle ehkätervehditäänjostavataan-asteelle. Toivoo kuulemma kaikkea hyvää muttei lähde enää mukaan siihen mitä joskus oli. Likainen lutka, älä koske minuun enää.

Olen velkaa niin paljon, etten tiedä enää miten päin olisin. En ole jaksanut ottaa asiakkaita yli kuukauteen, pikavippejä sen sijaan sitäkin enemmän. Luottotietojen menetys ei ole kaukana, joten pian on tartuttava toimeen. Tai siis levitettävä haarat. Se onkin ainoa asia, jonka osaan hyvin oksentamisen lisäksi.

Jollain tapaa olen silti onnellisempi kuin aikoihin, ja ainoana syynä ja mittana on vaaka. Olen laihempi kuin seitsemään vuoteen ja laihdun koko ajan lisää. Näytän kohta jo pahalta omasta mielestänikin, vaikka olenkin vasta lievästi alipainoinen, mutta sittenpähän olen ulospäin samanlainen kuin sisältä. Ruma ja kuiva ja riutunut. Öisin nypin hermostuneesti vatsanahkaani ja ihmettelen, kun siinä onkin tosiaan pelkkä nahka. Kylkiluut ja lonkkaluut alkavat kohta törröttää. Pienenen pakoon kaikkea.

Tervetuloa salaisuuksien kammioon

2008-12-17T02:17:00.004+02:00

Olet kirjain-numeroyhdistelmä puhelimeni muistissa, A1, G15 tai Pe12. Olet yliviivattu merkintä punaisen kalenterini sivuilla. Olet turvallisuusriski, jonka takia peitän sukunimeni ovessani. Olet kohtelias, luotettava ja antelias herrasmies. Olet kaksi tai kolme seteliä kahvipurkissa. Olet käytetty kumi ja nenäliina hedelmäpussiin suljettuna. Olet puhdas pyyhe viikattuna tuolille. Olet se, jota varten yritän ottaa kameran itselaukaisijalla kuvia vartalostani. Olet hieltä haiseva, partavedeltä haiseva, vanhan miehen iholta haiseva. Olet se, jota ajattelen oksentaessani. Olet Make, 45 v. ja tietysti terve sekä ylä- että alapäästä. Olet hikeä, liukuvoidetta ja spermaa lakanoillani. Olet yksi tuhansista sähköposteista. Olet pelastukseni ja tuhoni. Olet kolmannet rikkinäiset stayupit samana päivänä. Olet rahatukku, jonka vien pankkiin ja jolla maksan pois pikavippejä. Olet tyhmä, jos luulet että minäkin nautin tai jos kysyt, mistä minä pidän. Olet pelottava. Olet syy unettomuuteeni ja ahdistukseeni ja siihen, etten osaa enää rakastaa. Olet appelsiinintuoksuisen suihkugeelin ja säärikarvojen mukana viemäriin valunut pala itsearvostustani ja ihmisyyttäni. Olet syytön ja syyllinen. Olet korurasia ja viinipullo ja remonttimies. Olet mukava ja saat minut hymyilemään. Olet kahden tarhaikäisen isä ja jonkun aviomies. Olet ollut joskus pieni poika. Olet ujo. Olet sika.

Olen huora. Juhlin kohta "urani" kaksivuotispäivää. Eipä muuta tällä kertaa.

Tyhjää täynnä

2008-12-07T18:02:00.003+02:00

Viime päivät ovat olleet tasaisentylsää sateen mehustamaa routaista mutaa (kansankielellä paskaa). En jaksa ryhtyä mihinkään. Mikään ei erityisemmin masenna muttei huvitakaan. Kun isoimmat stressitekijät ovat poissa, olen taas hämmentävän vapaa enkä osaakaan olla. Hortoilen uudessa asunnossani koomaisesti huoneesta toiseen, saatan jumittua puoleksi tunniksi tuolille tutkimaan napaani (kirjaimellisesti!), ja pari pahvilaatikkoa lojuu vieläkin nurkassa odottamassa tarmonpuuskaa, joka puhaltaisi ne ovesta ulos ja roskakatokseen.

Olen laihtunut muutaman kilon, todistettavasti. Kolme todistajaa vastaan minä: vaaka, mittanauha ja äiti. Äiti on useimmiten ainakin oikeassa. Kuitenkaan vaa'an lukemat eivät enää tällä viikolla ole muuttuneet, eikä ihmekään kun loppuviikko sujui taas vanhoissa tutuissa merkeissä. Lähikauppa on siis tullut tutuksi, samoin uuni ja liesi moneen kertaan testattu. Ja vessa vetää. Ja rahaa kuluu. Ja olen zombie. Ja olen nyt siinä alipainon rajalla, mistä olen haaveillut. Eikä se tunnukaan miltään.

Aloitin tällä viikolla serotoniinilääkkeiden syömisen, vihdoin ja viimein. Ensimmäisen vihreän kapselin huuhdoin kurkustani Lapparin vessassa ennen terapiaa. Olin luvannut edellisessä terapiasessiossa aloittaa lääkityksen ennen seuraavaa kertaa. Did it. Sivuvaikutuksia en ihme kyllä ole huomannut, jos ei orgasmikyvyn menetystä lasketa, mutta mitäpä sillä tekisinkään, kun halut on nollassa tai oikeastaan sen alapuolella. Unettomuutta tai pahoinvointia ei ole ollut, ainakaan enempää kuin ennen lääkettäkään. Ensi viikolla menen myös lääkärille pitkästä aikaa.

Haluaisin innostua jostain, mutta mikään ei tunnu miltään. Tylsää, tylsää. Oli niin tylsää. On niin tylsää.

Kotona

2008-12-02T21:26:00.006+02:00

Olen ihmeissäni, sillä nälkä ei tunnu. Ei ole minkäänlaista ruokahalua tai varsinkaan ahmimishalua. Olen ehkä niin kipulääkkeiden turruttama tai kuumeesta sekaisin, ettei ruumiini jaksa laittaa energiaa ruuan etsimiseen tai sulattamiseen. Syöminen on yksinkertaista: lämmitän keiton tai keitän puuron, istun alas, syön ja unohdan taas syömisen, kunnes jossain vaiheessa satun taas kulkemaan jääkaapin ohi. En ole lainkaan ajatellut ahmimista pariin päivään. En ole suunnitellut sessioita enkä seuraavan päivän ruokia. Olen vaan utelias tietämään, kuinka kauan tätä olotilaa jatkuu. Olen utelias tietämään, kuinka kauas tästä harmaudesta voin kutistua.

Uusi koti alkaa näyttämään siistiltä vihdoin ja viimein. Tuskailen huonekalujen ja kodintekstiilien kanssa, sillä kaikki näyttää vanhalta ja elähtäneeltä eikä uusiinkaan ole varaa. Ahdistun laatikoita läpikäydessäni, sillä kaikki turha paperitavara menneiltä vuosilta on ladattu muovitaskuihin ja kansioihin odottamaan sitä hetkeä, jolloin niistä olisi hyötyä tai heittäisin ne pois. Osa muistuttaa niin kipeästi menetetyistä mahdollisuuksista, että pistän silmät kiinni. Olisin ehkä onnellisempi, jos minulla olisi vain karu huone, patja, pöytä ja tuoli, lamppu, lautanen, lasi ja lusikka. Ja vessapaperia. Nyt minulla on liikaa mukana kulkevaa painolastia ja joka muuton yhteydessä muistot joutuu kaivamaan päivänvaloon, läpikäymään ja hautaamaan takaisin kaappiin.

Haluan tästä kodista puhtaan. Narskuvan puhtaan. Vingahtelevan, välkähtelevän, pesuaineenpistävän puhtaan. En ole vielä hangannut rätti kädessä läheskään koko asuntoa, joten ainakin on tekemistä, jos uni ei tule. Tämä tuntuu jo nyt enemmän kodilta kuin entinen, ja haluan pitää tästä hyvää huolta.

Minulla on amme. Sähköä tulee. Jääkaapissa on hedelmiä ja maitoa ja keittoa (ja kossupullo). Vessassa on paperia ja saippuaa. Tv:n päällä on hedelmäkulho. Kynttilät palavat jatkuvasti. Ovi on turvalukossa. Turva. Koti. Rauha. Ole rauhassa. Lepää rauhassa.

2008-11-29T21:06:00.003+02:00

Näinkö helppoa se olikin? Olen koukussa, vaikka sätkin ja pyristelen vertavuotavine huulineni, en pääse irti enkä oikeastaan haluakaan. Ihana meri, ihana järvi, ihana ongenkoukku. Pelastus kaikelta pahalta. Rakas jumala, anna minun laihtua. Anna minun painaa huomennakin vähemmän kuin tänään, niin kuin painoin tänään vähemmän kuin eilen ja eilen vähemmän kuin toissapäivänä. Yksi, kaksi, kolme kiloa. Ensi viikolla vielä pari. En tiennytkään, että voisin kutistua näin paljon viikossa.

Olen saanut paljon aikaiseksi. Olen antanut itselleni luvan olla laiska ja luvan ahmia ja oksentaa ja olen huomannut, etten haluakaan. Välillä on vaan pakko, kun nyrkki vatsassa kiertyy ja puristaa. Normaalistihan en voi syödä, se on joko vähän tai liikaa ja sitten kumarretaan pönttöä. Pönttö.

Söin ja oksensin eilen äidin antaman suklaajoulukalenterin. Mietin, pitäisikö ostaa uusi tilalle, jos hän tulee käymään. En taida kuitenkaan ostaa, sillä söisin ja oksentaisin senkin. Joka päivä olisi avattava kaikki luukut ja minulla olisi 24 joulukalenteria, yksi kokonainen joka päivälle, eikä sekään varmaan riittäisi. Äiti, tyttäresi ei osaa syödä. Älä osta sille suklaakalentereja. Ruokkiminen kielletty.

Huomenna muutan uuteen kotiin. Tänään olin vielä pari tuntia sitten lähes 40 asteen kuumeessa. Kävin sentään lääkärissä. En olekaan käynyt moneen kuukauteen, vaikka aihetta olisi ollutkin. Jospa nyt saisin tämän tulehduskierteen poikki kunnon antibiooteilla. Syön ibumaxeja kuin karkkeja ja alan kohta pakata ja siivota.

Lopuksi, anteeksi pitkä päivitystauko ja etten ole edes ilmoittanut olevani hengissä. Oli pakko pitää vähän blogilomaa, ensin syömishäiriöajatuslomaa ja sitten itsesäälibulimialomaa ja sitten laihdutusenjaksamuutalomaa. Nyt joudun taas pitämään pari päivää taukoa, mutta palaan heti kunhan saan netin uudessa kämpässä toimimaan.

Peilimaassa

2008-11-16T22:28:00.002+02:00

Olen porraskoneessa, enkä saa rytmistä kiinni. Astun aina väärään aikaan askelmalle, joka lähteekin liukumaan alaspäin ja jalkani tempovat tuskaisesti eri suuntiin. Valitsen tavalliset portaat tällä kertaa. Joudun tekemään enemmän lihastyötä, mutta ainakin nousuni on tasaisen varmaa.

Toisaalta tiedän meneväni rytinällä alaspäin enkä suinkaan ylöspäin. Kiepun yhä kiihkeämmin kohti hulluutta, eikä se ole hyvä. Vielä minussa on järjen äänikin, mutta kuinka kauan, jos jatkan näin?

Pelottaa, miten onnistun valehtelemaan jopa itselleni.

Englishman in New York

2008-11-15T19:57:00.006+02:00

Aleksanterinkatu pursuilee väkeä, kun luovimme kahden ystäväni kanssa eteenpäin. Tihkusateesta huolimatta puoli Helsinkiä on liikkeellä. Muurahaiskeko kuhisee ja korvissa suhisee, kun nuoret, kauniit ja menestyvät kaupunkilaiset metsästävät tyylikkäistä vaatekaupoista itselleen uusia statussymboleja. Tuttu ahdistus alkaa hivuttautua minuun. Se nousee vatsasta ruokatorveen, imeytyy minuun korvista, sieraimista ja suusta ja painaa harteitani maata kohti. Minä en kuulu tänne! Kuvittelenko vaan, vai tuijottaako tuokin silmäpari vihamielisesti kuluneita kenkiäni ja itsekudottuja lapasia? Olenko paranoidinen, jos väitän tuonkin tytön juuri mittailleen reisieni paksuutta ja vertailleen niitä omiinsa? Muut ovat in, minä täysin out.

Kahvilassa kaverien rupattelu vierii korvieni ohitse, en pysty keksittymään puheenaiheisiin ja tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Tavalliset keskustelunaiheet ovat sanoisinko vähissä, kun ei ole poikaystävää, työtä, opiskelua, harrastuksia, rahaa, mielipiteitä tai itsekunnioitusta. Kuuntelen vaan ja nyökkäilen, ja hetki hetkeltä katkeruus ja ulkopuolisuudentunne sisälläni kasvaa. Lopulta pakottaudun avaamaan suuni vain sanoakseni, että pitää jo lähteä. Keksin jonkun typerän tekosyyn. En vaan kestä enää hetkeäkään olla se epämuodostunut ja ylimääräinen palapelinpala.

Kotimatkalla kastuessani olen itselleni vihainen. Haluanko tosiaan sääliä itseäni ja katkeroitua lopun ikääni? Eikö tämä kuvio ole jo monta kertaa eletty, poissa muodista? Voisin pikkuhiljaa nostaa pääni pystyyn ja puhua itselleni vähän kunnioittavimmin sanankääntein. Päätän vielä pärjätä. Haluan joskus tuntea olevani yhtä arvokas, kuin se muodikas, säteilevä nainen, johon törmäsin Zaran vaaterekeillä. Haluan vielä jutella kampaajakäynneistä ja uutuusleffoista ja kaataa kahviin kermaa. En aio elää loppuelämääni näin.

P.S. Tämä päivä meni muuten ihan putkeen. :)
P.P.S. Huomisen lista:
-kylpyhuoneen siivous
-säännölliset ateriat
-pesen ainakin kaksi koneellista pyykkiä
-käyn aamulenkillä
-olen tyytyväinen itseeni, jos ja kun teen nuo huimat urotyöt

Ilman ankkuria

2008-11-15T01:57:00.004+02:00

Ei ole mitään, mistä pitää kiinni. Elämässäni ei ole oikein mitään kiintopisteitä, vaan ajelehdin jatkuvasti paikasta toiseen, porukasta toiseen ja harrastuksesta toiseen. En pidä itseäni pohjimmiltani levottomana, vaan kaipaisin pysyvyyden ja jatkuvuuden tuomaa turvallisuudentunnetta. Ehkäpä yksi syy suureen turvattomuuteeni onkin juuri tässä.

Miten sitten voisi muuttaa elämäänsä vakaammaksi? Olen tottunut pienestä asti siihen, ettei voi luottaa minkään olevan pysyvää. En osaa kiintyä ihmisiin ja uskoa siihen etteivät he katoa. En uskalla olla kotonani missään - jokaisesta asunnostanikin pelkään jatkuvasti joutuvani pian lähtemään. Kohta on taas muutto edessä, enkä ole vielä edes asettunut nykyiseen asuinpaikkaani. Banaanilaatikot vaatekaapissa muistuttavat joka päivä siitä, ettei saa juurtua mihinkään.

Kiinnostuksen kohteenikin vaihtuvat nopeammin kuin sukat. Imen vaikutteita ympäristöstäni ja saatan saada äkillisiä päähäpistoja, joista innostun valtavasti - vain todetakseni parin tunnin tai viimeistään parin päivän kuluttua intoni olleen vain hetken huumaa. Tänä syksynä olen kokenut maailmaamullistavan loistaviksi ideoiksi mm. au pairiksi lähdön, toiseen kaupunkiin muuttamisen, intialaiseksi päähierojaksi kouluttautumisen, tupakoinnin opettelun, maratonille treenaamisen, raskaaksi hankkiutumisen, harrastelijateatteriin liittymisen, dyykkaamisen, vegaaniksi ryhtymisen, Taikiin pyrkimisen jne. Vain muutaman mainitakseni. Yksikään noista ideoista ei (onneksi) ole päässyt konkretisoitumaan - mitähän siitäkin tulisi, jos minusta tulisi yksinhuoltajaäiti, joka ei osaa edes elättää itseään, saati sitten avutonta lasta? Tuntuu, että etsin kipeästi jotain "suurta intohimoa", joka korvaisi bulimian paikan.

Elämälle merkitys. Sen haluaisin löytää. Kuumeisesti ja kiivaasti hamuan sitä ympäriltäni, mutten saa tartuttua mistään kiinni. Ehkä sunnnitelmani ja tavoitteeni ovatkin liian suuria; ehkä minun pitäisikin yrittää etsiä onnea ja tarkoitusta pienemmistä asioista. Ehkä minun ei tarvitsekaan saavuttaa heti mitään historiankirjoihin jäävää. Ehkä minun ei tarvitsekaan yhdessä päivässä parantua, laihtua, tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, saada ammattia, valaistua ja saada Nobelin rauhanpalkintoa?

Huomaan viime viikkoina jo edistyneeni jonkun verran. Olen saanut elämääni hiukan lisää rutiineja. Eräällä viikolla onnistuin ehkä säilyttämään terveen unirytmin, toisella lenkkeilemään joka toinen aamu, kolmannella ottamaan vitamiinit, neljännellä huolehtimaan ihonhoidosta. Alkoholinkäyttöni on vähentynyt huimasti, ja viime kerrastakin on taas pari viikkoa. Olen myös saanut päivitettyä tätä blogiani, mikä on yllättänyt jopa itseni. Tämähän uhkasi aluksi päättyä lyhyeen kuin kanalento. Nyt olen taas aika kaaosmaisessa pisteessä, mutta aion päästä eteenpäin päivä kerrallaan. Uusi elämänohjeeni olkoon: "Hetki kerrallaan." En voi elää kuin yhden päivän, tunnin ja sekunnin kerrallaan, joten jospa keskittyisin niihin sen sijaan, että murehdin koko ensi vuoden murheita etukäteen.

Huomisesta päivästä teen onnistuneen. Realistiset tavoitteeni huomiselle ovat:
-käyn kahvilla ystäväni kanssa, kuten lupasin
-haen varaamani kirjat kirjastosta
-siivoan vähintään tunnin
-haen kaupasta kohtuullisen määrän tavallista ruokaa ja syön huomenna aamiaisen, lounaan, päivällisen, iltapalan plus kahvittelut kaverin kanssa
-kävelen kaupungille, jotta saan raitista ilmaa, liikuntaa ja säästän bussilipun hinnan

Hyvää yötä ja hyvää viikonloppua kaikille! <3

Nainen?

2008-11-14T01:40:00.007+02:00

Odotan nukahtamislääkkeen vaikutusta enemmän kuin koskaan, sillä haluan sen tuudittavan minut pois tästä monimutkaisuudesta ja ongelmuudesta, jota elämäksikin kutsutaan. Saan kahdeksaksi, ehkä jopa kymmeneksi tunniksi tajun pois ja pääsen irti itsestäni. Uneni ovat viime aikoina olleet hämmentävän lohdullisia - ikään kuin joku tietäisi, miten ahdistunut ja masentunut olen päiväsaikaan ja haluaisi sulostuttaa öitäni toiveikkailla ja kauniilla matkoilla ja tarinoilla. Viime yönäkin synnytin lapsen.

Aamulla huomasin kuukautisten alkaneen, ja jo oli aikakin. Hormoneillani on täysin oma tahto: kierto tulee ja menee ihan miten sattuu, kestää milloin neljä viikkoa, milloin kaksi kuukautta. Keväällä oli usean kuukauden kuiva kausi (mistä häpeäkseni jopa nautin sairaalla tavalla). Suhteeni omaan naiseuteeni on aina ollut vähän hakusessa. Pienenä katselin lapsenpyöreää vatsaani kuvitellen olevani raskaana. Haaveilin siitä, että saisin rinnat jonain päivänä. Työnsin sukat paidan alle ja ihailin peilistä sivuprofiiliani.

Muistan ikuisesti äitini sanat kerrottuani ensimmäisistä kuukautisistani (jotka tulivat paljon myöhemmin kuin kavereillani): "Älä välitä, ei siihen kuole." Itse olin riemuissani ja ylpeä, ja sitten äiti iski kylmän rätin vasten kasvoja. Ei siihen kuole. Ei se ole maailmanloppu. Minä kun olin toivonut kuulevani onnitteluja siitä, että olin tullut naiseksi. Häpeäni oli siitä lähtien suunnaton. Jatkossa en voinut puhua äidille kivuistani, runsaasta vuodosta, veritahroista housuissa, kaverin patjalla, junan penkillä. Minä vuosin melkein kuiviin ja häpesin silmät päästäni. Ei mitään riemuittavaa olla nainen.

Kunnon rintoja en koskaan saanut. Laihduin rajusti juuri siinä vaiheessa, kun niiden olisi kuulunut kehittyä. Niinpä kannan pieniä A-kuppejani loppuikäni. Tykkäisin niistä, jos muukin vartaloni olisi pieni, mutta kun ei. Olen eri paria rintojeni kanssa. Kaikki muut muodot minussa tuntuvatkin vaan rumilta ja vääriltä: lantio, reidet, alavatsa. Liikaa. Löysää. Rumaa.

On niin ristiriitaista, etten hyväksy pyöreyttä itsessäni, kun kuitenkin ihailen sitä muissa naisissa. Muistan jo varhaisessa teini-iässä katselleeni eräässä voimisteluesityksessä punatukkaista tyttöä jumppapuvussaan. Hän erottui selkeästi muiden tyttöjen joukosta: toiset olivat laihoja ja muodottomia, mutta hänellä taas oli reittä ja kaarta, sopivasti pehmeää lihasten päällä. Sen jälkeenkin olen ihastunut naisellisen sopusuhtaisiin naisiin, enkä mallinmittaisiin laiheliineihin. (Olen siis biseksuaali.) Miksen sitten minä itse voisi olla sellainen? Miksi minun pitäisi olla hoikka ja rasvaton? Vain siksikö, että minulla on joka tapauksessa pienet rinnat? Pah ja pyh ja höh. Miten naurettavaa.

Naiseus ja seksuaalisuus tuntuvat kirosanoilta. Avaan ehkä tätä aihetta vielä myöhemmin blogissani, jos tuntuu että pystyn siihen. Tällä hetkellä en vielä uskalla. Tuomituksi tulemisen pelko on vielä liian pinnalla.

Tämä viikko on ollut täyttä kaaosta eikä mikään edisty mihinkään suuntaan. Masennus ja bulimia vievät minua 6-0. Nukahtaisinpa jo.

2008-11-13T01:24:00.003+02:00

Olen TUR-VOK-SIS-SA. Kun raavin kutisevia reisiäni, sain mustelmia, kun iho on niin pingottunut. Yök. YÖK. Miten kehoahdistusta voisi paeta terveellä tavalla, itseään satuttamatta?

Antakaa minun olla rauhassa

2008-11-12T00:48:00.002+02:00

Minua vedetään joka suuntaan, niin että kohta olen pitkin poikin palasina, orpoina kehonosina. Yksi kiskoo sormesta, toinen varpaasta, joku tarraa kiinni korvaan ja joku repii hiuksista. Hyvää ne vaan tarkoittavat. Yrittävät pitää elämässä kiinni ja keksiä tekemistä. Muttakunminäenjaksa. En halua enää yhtään enempää tekemistä, menoja ja vaatimuksia. En jaksaisi nähdä ainuttakaan ihmistä. Joka ikinen illanistujainen tai kahvittelu vaatii päivien henkisen valmistautumisen ja riipii loputkin voimani. Pitää meikata, kammata, opetella vuorosanat ja koreografiat. Antakaa minun olla.

Pelkään menettäväni ne vähätkin hyvänpäiväntutut, jotka minulla vielä on. En muista, milloin olen itse viimeksi tehnyt aloitteen sosiaalisessa mielessä. Toivoisin hyvältä haltijattarelta kuukauden eristystä ihmiskunnasta, jos saisin mitä vaan. Toisaalta kaipaan kipeästi ihmisiä, ystäviä, ja toisaalta juoksen heitä jatkuvasti pakoon. Kohta kukaan ei jaksa enää yrittää. "Annetaan sen olla rauhassa, toivoton tapaus. Kieriköön sitten yksin itsesäälissä, kun kerran haluaa. Murjottakoon tornissaan."

Äsken iski paniikki, kun kaveri yritti pyytää kahville ja risteilylle ja shoppailemaan. En kehdannut sanoa ei, mutten kyennyt sanomaan kyllä. Pakenin tilanteesta sulkemalla messengerin ja puhelimen. Selkärangaton raukka.

Olen sotkenut asiani pahan kerran, mutta enää ei ole ketään, jolta voisin pyytää apuakaan. En kehtaa pyytää mitään, kun en osaa mitään antaakaan. Tällä hetkellä en voi sanoa omistavani ainuttakaan oikeaa ystävää. Vanhat ovat entisiä ja uudet vain kavereita. Kunpa saisi kaiken aloittaa alusta - erase and rewind. Oikeassa elämässä se ei vaan onnistu.

Isälle

2008-11-09T12:32:00.003+02:00

Rakas Iskä,

Muistatko kun kömmin viereesi sunnuntaiaamuna vihreäksi maalatun mökin lämmetessä pikkuhiljaa aamun ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa? "Mennään jo, iskä! Mennään kalaan!" Sinä lähdit, opetit pujottamaan madon koukkuun, sain kokeilla virveliä ensimmäistä kertaa. Äidin jätimme nukkumaan. Autoit, kun uistin jäi järvikasvien pauloihin ja selvitit sotkun. Muistatko voissa paistettujen itsepyydystettyjen ahventen tuoksun ja herkullisen rapean pinnan?

Annoit minun ohjata autoa mökkitiellä. Istuin sylissäsi, käänsin rattia viisivuotiaan valkeiksi puristetuin nyrkein ja tunsin suurta riemua, kun iso kulkuneuvo totteli käsieni liikkeitä. Sinä pidit huolta polkimista ja vaihdekepistä. Kolmetoista vuotta myöhemmin istuin ensimmäistä kertaa yksin rattiin ja sinä opetit minua kärsivällisesti, vaikken aluksi erottanut edes jarrua kaasupolkimesta - pääsin inssin läpi ensimmäisellä kerralla.

Muistatko iskä, millaista oli kun sinä olit pieni? Pelottiko sinua illalla omassa huoneessasi, kun kuuntelit oman isäsi humalaista huutamista? Paistoiko mummu sinullekin lettuja lauantaiaamuisin? Oliko sinulla koulussa kavereita, tunsitko sinäkin itsesi joskus ulkopuoliseksi? Teittekö opettajalle kepposia ja kärsitte niistä jälki-istunnossa?

Minuun sattuu omassa sairaudessani eniten se, millaista kipua tuotan sinulle. Iskä, olet niin tärkeä. Parempaa isää en olisi voinut saada. Nytkin kyynelet kihoavat silmiini, kun ajattelen sinua. En varmaan osaa koskaan tarpeeksi kauniin sanoin kertoa, kuinka paljon sinua rakastan. Olet aina ollut tukenani, et ole tuominnut etkä torjunut minua ja sinulle olen voinut puhua pelkäämättä että suutut.

Iskä, kiitos että olet.

Pilvessä

2008-11-08T20:54:00.003+02:00

Nyt näen kaiken kirkkaasti kuin vastapestyn ikkunalasin läpi: minä pystyn tähän. Tänään heräsin sisälläni uudenlainen varmuus. Tällä kertaa tieni on esteetön ja suora ja tahtoni vahvempi kuin koskaan. On naurettavan helpottavaa huomata, ettei minulla ole mitään muita vaihtoehtoja - tämä minun täytyy tehdä, tämä matka ja vaellus. Nyt kun olen päässyt vauhtiin, täyteen höyryyn, kaikki vanha jää kiskojen kolinan ja höyryveturin savupuuskausten peittoon. Minä lähestyn oikeaa itseäni tunti tunnilta, vetelen ylimääräistä lankaa halveksien vanhaa minää, joka sitä on neulonut. Turha kudos purkautuu silmukka silmukalta, kunnes jäljellä on vain kaikki oleellinen ja puhdas, sydän ja ydin. Uusi saakoon tilaa.

Makasin iltapäivällä lattialla, maton pehmeänkarhea nukka kuumaa poskeani vasten ja annoin huilun unenraskaan hengityksen valua lävitseni. Siirryin Debussyn sävelten saattamana transsinkaltaiseen olotilaan, jossa olin irti itsestäni. Tuntui kuin olisin löytänyt kauan sitten pienenä tyttönä hukkaamani aarteen yllättäen piirongin laatikon perukoilta. Pääsin pakoon. En ahminut, en juossut, en itkenyt, vaan annoin musiikin nostaa minut pilviin, unelmien valtakuntiin laguuneineen, seireeneineen, rakkaustarinoineen. Olin purjevene harmaansinisen myrskytaivaan alla. Olin satakieli lumotussa metsässä. Olin Etelä-Ranskan väriä pursuavilla kukkuloilla, kierin alas rinteitä ja haistoin kevään. Olin rakkaus, olin kotona.

Hetkittäin elämä on niin riipaisevan kaunista.

It's a long way down on this roller coaster

2008-11-07T18:39:00.002+02:00

...But I don't care.

*VAROITUS: sairaus puhuu*
Viime yönä valvoessani tein päätöksen. Haluan vaihtaa suuntaa. Tiedän, että tämä uusi polku on vain yksi niistä harhapoluista, jotka kyltissään lupaavat helppoa, mutkatonta ja kivetöntä oikotietä mutta todellisuudessa johtavatkin hyväuskoisen matkaajan syvään rotkoon, äkkijyrkästi nousevan kallioseinämän luo tai hengenvaarallisen terävien kivien täplittämään koskeen. Olen nyt vaan liian heikko kulkemaan kartan suosittelemaa reittiä, sillä se on pidempi enkä tiedä varmasti pääsenkö kuitenkaan perille ja matkaväsymyksen sumentamat aivoni haluavat uskoa tyhjiä lupauksia, joita tämä houkutteleva uusi kyltti korvaani kuiskii.

Nykyinen polkunikaan ei ole se oikea; se on liian yllättävä jyrkkine alamäkineen, upottavine soineen ja juoksuhiekkoineen. Tämä uusi tie näyttää niin suoralta ja tasaisen turvalliselta, vaikkakin polku on äärimmäisen kapea ja maisema harmaa ja ikävystyttävä. Olen niin väsynyt nykyisen reittini nousuihin ja laskuihin, että kaipaan tylsyyden tuomaa turvallisuudentunnetta ja suoraa näkymää eteeni: vaikka siellä kymmenien kilometrien päässä häämöttäisikin vain kallio, jota ei voi ylittää alittaa eikä kiertää ja jonka läpikään ei pääse. En nyt halua ajatella, että joudun ehkä palaamaan takaisin samaa polkua. Haluan vain selkeän määränpään, turvallisen kinttupolun ja varmuuden siitä, että pääsen edes jonnekin. Tiedän, että se on väärin ja että minun pitäisi olla rohkeampi. Anteeksi, en vaan jaksa.

Hetki sitten kirjauduin viimeistä kertaa vähään aikaan erinäisille sivustoille, jotka jotenkuten ovat edesauttaneet sosiaalisen elämäni ylläpitoa. Tästä lähtien minulla on vain puhelin, johon en vastaa, ovi, jota en avaa ja postilaatikko, johon en uskalla kurkistaa. Sekä minä ja polkuni.

Turhaa jupinaa

2008-11-07T02:26:00.003+02:00

Istun bussissa. Ajamme kukkulaisessa vehreässä maastossa, vieraassa maassa ja maailmassa. Ympärillä on hassuja taloja ja nähtävyyksiä, joita opas esittelee. Tiedän olevani unessa, kevyessä ja kauniissa. Voisin upota siihen ikuiksi ajoiksi, mutta toisaalta alitajunnassani tiedän, että minun pitäisi herätä. Yritän avata silmät omassa huoneessani, mutten onnistu havahtumaan unesta. Paina bussin stop-nappulaa ja panikoin: entä jos se ei auta, entä jos nousen bussista ja jäänkin yksin harhailemaan vieraaseen kylään enkä onnistukaan heräämään? Astun kuitenkin ovesta ulos ja saan kuin saankin silmät auki.

Taas yksi turha päivä edessä. Käyn kaksi kertaa kaupassa (sama myyjä, samat ostokset, voi häpeä). Pitäisi nähdä kaveria, mutten jaksa. Kuumetta, sanon puhelimessa. En jaksa nyt muuta kuin nukkua. Nähdään ehkä ensi viikolla! Aina ensi viikolla. Ensi viikko on pelastus - sinne voin siirtää kaiken elämän. Vielä tämä päivä, tämä viikko pakenemista. Tiedän, etten voi enää pitkään jatkaa näin. En voi loputtomiin paeta hoitamattomia asioita Bulimalandiaan. Ällötän itseäni. Olen tämän viikon aikana onnistunut lihomaan monta kiloa, eikä kyseessä ole pelkkä turvotus. Minulla ei ole edes mitään kirjoitettavaa, en osaa nyt ilmaista itseäni. Oikeastaan eihän minussa, minun elämässäni, edes ole mitään ilmaistavaa, joten samapa tuo.

Haluaisin vedellä itsestäni fileerausveitsellä kaiken ylimääräisen pois. Esimerkiksi pääni.

Angstviilsääl

2008-11-05T02:24:00.004+02:00

Olen tänään syönyt ja oksentanut yhteensä arviolta 25 kiloa ruokaa ja juomaa. (Ei, en ikävä kyllä liioittele.) Vähän jo väsyttää... Kuudetta kertaa vessanpöntön edessä yökkiessäni päässäni välähti ajatus tämän kaiken silkasta järjettömyydestä. Miksi niellä mitään, kun kuitenkin pian oksennan? Miksi haluan täyden, pahan olon? Miksen vaan maista ruokaa ja sylje pois? Miksen heitä seteleitä viemäriin? Tunnen olevani niin umpikujassa ja voimaton vastustamaan tätä hirviötä minussa.

Huomenna on terapia. Sielläkin kerron joka kerta samat asiat: huonosti menee, olen vaan ahminut ja ahminut, en ole vieläkään saanut aloitettua lääkitystä, velkaannun aina vaan lisää, peruin taas ystävän tapaamisen jne. Pyörin tässä samassa karusellissa ympäri ympäri voimattomana pysäyttämään laitetta. Hakkaan päätä seinään, umpikuja, noidankehä, kaikki kliseiset vertauskuvat, mutta sitä tämä on. Päivästä päivään, viikosta viikkoon, eikä mikään muutu. En edes laihdu.

Haluaisin, että joku vetäisi jarrusta ja nostaisi minut liian korkean hevosen kyydistä, kietoisi kädet ympärilleni, silittäisi päätä ja sanoisi eimitäänhätää-minäolentässä-äläitke. En löydä itsestäni turvallista aikuista, joka sen tekisi, vaan kaipaan kipeästi ulkopuolista huolenpitoa. Haluan sairaalaan, turvaan, ja toisaalta en halua ennen kuin olen riittävän laiha ja sairas ja ansaitsen hoitoa - sitä päivää vaan ei koskaan tule. Mitä enemmän yritän laihtua, sitä enemmän lihon.

Kierin tässä omassa paskassani varmaan loppuelämän, kun olen niin idiootti, etten vaan nouse ylös ja lähde pois. En jaksaisi tehdä enää yhtään tyhjiä lupauksia itselleni. Kuinka tällä kertaa onnistun lopettamaan ja tällä kertaa varmasti laihdun ja nyt minusta viimein tulee täydellinen, koska tämä kerta on erilainen kuin kaikki ne kolmemiljoonaa kertaa aikaisemmin. Bullshit.

2008-11-04T02:30:00.007+02:00

Kamala olo. Olen ruma ja likainen, suorastaan sietämättömän saastainen ulkoa ja sisältä. Vartaloni pursuaa rasvaa ja epäpuhtautta. Olen täynnä syöpäkasvaimia, jotka ovat vallanneet kaiken kauniin ja puhtaan siitä, joka joskus olin minä. Nyt minä olen syöpä, olen paha. Sisälläni on kaikki maailman vääryys, valheellisuus, itsekkyys ja väkivalta; ne kiemurtelevat ulos ruumiini aukoista ja saastuttavat kaiken ympärilläni. Yhtä suurta virhettä, sitä minä olen.

En tiedä, missä vaiheessa lakkasin olemasta puhdas (edes vähän). Oliko se silloin kun verinen pääni ensimmäisen kerran kosketti sairaalailmaa, silloin kun varastin kaksi simpukankuorta tarhakaverini lokerosta enkä koskaan kertonut kenellekään, silloin kun sormeni neitseellisesti työntyivät kurkkuuni vai silloin kun maksoin ensimmäistä kertaa ruumiillani itseäni vapaaksi veloista? Missä vaiheessa ihoni alkoi imeä syntiä lävitseen? Missä vaiheessa se lakkasi hylkimästä likaa? Missä vaiheessa minusta tuli hirviö?

Tänä yönä en saa nukuttua. Haluan vaan rankaista itseäni, haluan saman huonon, humisevan olon kuin viikonloppuna. Kolmen tunnin päästä pääsen onneksi ulos juoksemaan. Aamukuudelta alkaa minun ajanlaskussani uusi päivä, sillä silloin normaalit ihmiset voivat herätä, saippuoida itseään suihkussa, keittää kahvia, paahtaa leipää, selailla lehteä ja lähteä kouluun tai töihin. Silloin voin kuvitella itsekin nukkuneeni yön pedatussa sängyssä, painaneeni pari kertaa torkkuherätystä ja nousevani uuteen päivään ilman puristavaa tunnetta rintakehässä ja paniikkia siitä, miten pärjään ja koska maailma romahtaa.

Iltasatuilua

2008-10-30T22:28:00.004+02:00

Yllätin itsenikin ja lähdin iltalenkille. Ahmimisesta ja turvotuksesta kertynyt ahdistus laimeni sateessa ja osa siitä jäi matkan varrelle, tallautui lenkkareiden alle yhdessä mätänevien lehtien ja mudan kanssa. Toista kierrosta tehdessäni juoksu alkoi kulkea, enkä enää ajatellut jalkojani. Kuuntelin samantahtisia askeleitani ja sydämenlyöntejäni, ja muu maailma kaikkosi korvatulppien toiselle puolelle. Lakkasin arastelemasta katulamppuja, sillä olinhan näkymätön punaisesta takistani huolimatta. Märkä kaupunki alkoi tuntua ystävälliseltä, totuin pimeään, olin yhtä lätäkköisen asfaltin kanssa.

Nyt olen kääriytynyt lämpöiseen oloasuun, juonut kuumaa kaakaota, lukenut blogeja ja miettinyt tulevaa viikonloppua. En vielä tiedä, mitä teen ensi lauantain suhteen. Olen lupaillut kaverilleni, että minusta saisi halloween-juhlaseuraa, mutten tiedä, haluanko sittenkään lähteä. Jo kahden viikon baaritauon jälkeen yöelämä on alkanut tuntua vieraalta ja pelottavalta, enkä enää halua päihtyä, tanssia ja pitää hauskaa. Haluan käpertyä aikaisin nukkumaan, herätä pimeään aamuun ja juosta autioilla kaduilla. En halua laittautua ja yrittää olla kaunis, sillä se on vale, johon en itse enää usko. Kaikki on pelkkää teatteria, enkä jaksaisi näytellä.

Tahmea torstai

2008-10-30T15:00:00.003+02:00

Herään kahdentoista tunnin unien jälkeen, edelleen väsyneenä ja tokkuraisena. En muista, olenko vastannut tekstiviestiin vai nähnyt pelkkää unta. Kaksi kuppia pikakahvia ja kaksi kuppia teetä, uskomattoman turvonnut ja likainen olo, kamala pääkipu, johon edes särkylääke ei auta. En jaksa vastata puhelimeen, tekisi mieli heittää koko kapistus ikkunasta ulos saamaan kosteusvaurioita.

Äiti soittaa monta kertaa päivässä ja tiedän jo etukäteen sen asiat: mitenkäs se osasto, mitä jos kuitenkin muuttaisit takaisin kotiin, onko sun nyt fiksua tehdä niinjanäinjanoin, sulla on liikaa aikaa istua ja murehtia omaa napaasi, ottaisit nyt vaan itseäsi niskasta kiinni. Ottaisit niskasta kiinni! No minäpä otan. Hmm... Vähän lyhyttä karvaa, muutama finni, ihonalainen rasvakerros. Miten tämä nyt auttoi bulimiaan ja masennukseen?

En jaksa tänäänkään taistella. Raahaudun kohta kauppaan ja luovun turhista paastokuvitelmista tämänkin päivän osalta. Ei tee oikeastaan mieli ahmia, muttei tee mieli olla ahmimattakaan. Tarvitsen jotain täyttämään tämän huutavan tyhjyyden, turruttamaan ajatukseni ja viemään huomion pois paksuudestani, löysyydestäni ja likaisuudestani. Voisinpa vaihtaa seuraa, olen niin kyllästynyt omaani.

Häpeä

2008-10-29T23:58:00.006+02:00

Aamulla häpeä tervehtii peilistä. Arville puristeltu naama, rikki revitty iho, verille raavitut raajat. Karhea kurkku, paisunut olo, ruokakrapula. Silmäpussit, joissa voisin kantaa ruokaostokseni. Likaiset hiukset liimautuvat otsalle, pyyhin eilisen meikinrippeet silmien alta.

Pakkaan sen mukaan ostosreppuuni, häpeän. Oksennuksenhajuisissa housuissani kiskon takin päälle, vedän pipon hiusteni peitoksi ja suihkautan hajuvettä. Kuljen puolijuoksua kahdensadan metrin matkan lähikauppaan. Ensin vilkaisu kassalle, huh, eri myyjä kuin eilisaamuna. Leipäpussi, keksipaketti, juustot ja voi löytävät tiensä koriini. Askel askeleelta, hylly hyllyltä, häpeä alkaa painaa enemmän ja enemmän hartioitani. "Taas tuo bulimikkotyttö, miten se kehtaa aina käydä täällä samassa kaupassa, aina nuo samat ostokset, luuleeko se ettei me tajuta mitä se tekee?"

Naamioin korini kurkulla ja paprikalla, ikään kuin ne sen herkkuvuoren seasta edes erottuisivat. Jugurttihyllyllä alan valmistautua kassalle menoon. Tarkkailen itseäni ulkopuolelta, pääni sisällä vilisevät tekosyyt. Voinhan ostaa nämä ruuat rammalle tädilleni, voihan minulla olla kolme lasta ja mies elätettävänä, voinhan minä järjestää suuret juhlat valtavalle ystäväjoukolleni, voinhan minä olla ihan normaali, voinhan, voinko? Kassajonossa ihmisten pistävä tuijotus saa kädet tärisemään, kaivan bonuskorttia liian kauan, tervehdin liian hiljaa ja liian käheällä äänellä, pakkaan liian kömpelösti. Minä olen liikaa. Minä olen paha. Minä olen syyllinen. Häpeä, häpeä. Häpeä itseäsi huora.

Kotimatka sujuu transsissa. Kertaan tuttua kuviota päässäni: avain, hissi, ulko-ovi, liesi päälle, jätski pakastimeen, pullat uuniin, limu jäähtymään, raejuustoa ja ruisleipää pohjalle. Häpeän kun puhelin soi enkä vastaa. Minä ahmin. Antakaa minun rauhassa rakastella ruuan kanssa. Huora, huora, huora.

Miten olet mennyt myymään itsesi bulimialle?

Voi vehje!

2008-10-27T23:27:00.003+02:00

Persiilleen lens niin että päässäkin kolisi. Eli siis hyvin meni päivä, kunnes kello tuli seitsemän ja eräs pieni tyhmä tyttö lähti ostamaan ahmittavaa. Pakatessaan valtavia ruokakassejaan eräs pieni tyhmä tyttö törmäsi vieläpä kaveriinsa, joka oli myös ruokaostoksilla samassa kaupassa ja posket hehkuen ja silmät loistaen valehteli tehneensä juuri viikon ruokaostokset ja kestittävänsä huomenna vieraita ja muuta scheissea. Eräs pieni tyhmä tyttö ei hetkeäkään uskonut kaverin nielevän pajunköyttä... Mutta ei voi mitään. Eräs pieni (tai no, itse asiassa liian iso) tyhmä tyttö yrittää huomenna olla vähän vähemmän tyhmä.

20 syytä olla ahmimatta

2008-10-26T17:20:00.003+02:00

1. Haluan laihtua. Yksi ahmimiskerta ei laihdutusta pysäytä, mutta hidastaa kuitenkin. Lisäksi on hyvin todennäköistä, että jos ahmin kerran, ahmin toisenkin kerran ja kierre on valmis.
2. Ahmimisruokaan menee kamalasti rahaa. Tarvitsen sitä nyt johonkin ihan muuhun. Yhtään ylimääräistä ei olisi ainakaan pöntöstä alas vedettäväksi.
3. Iho kärsii bulimiasta: kädet ja suupielet kuivuvat ja halkeilevat ja naama rehottaa.
4. Oksentaminen on haitallista monella tapaa: hampaat, ruokatorvi, mahalaukku, sylkirauhaset ja nielu kärsivät. En halua refluksitautia.
5. Olen muutaman kerran herännyt yöllä kauheisiin rintakipuihin, jotka johtuvat oksentamisesta. Tahdonko enää yhtään sellaista tuskan ja kauhun yötä? En.
6. Haluan eroon turvotuksesta - sekä vartalon että kasvojen. (Erityisesti sylkirauhasten alue turpoaa ja näytän hamsterilta.)
7. Jos ahmin, en saa mitään muutakaan aikaiseksi. En jaksa liikkua, en siivota, en nähdä ihmisiä.
8. Asuntoni pysyy siistinä, kun en ahmi.
9. En halua enää koskaan hävetä silmät päästäni kaupan kassalla.
10. Ahmiminen on oikeastaan ihan turhaa. En nauti siitä oikeasti. En maista mitään. Yhtä hyvin voin syödä kohtuullisesti jotain hyvää ja pitää sen sisälläni.
11. Jos ahmin, millainen oloni on? Jos torjun kiusauksen, millainen oloni on? Jep, jälkimmäinen vie ehdottomasti voiton.
12. Voisin käyttää ahmimiseen kuluvan ajan paljon hyödyllisemmin tai nautittavammin: liikkua, venytellä, nähdä ystäviä, soittaa, maalata, kirjoittaa, lukea, siivota, venytellä, mietiskellä jne.
13. Mitä pidempään olen "kuivilla", sitä helpommaksi ahmimisen vastustaminen muuttuu: seuraava kerta on jo helpompi, huominen on jo helpompi, ensi viikko on jo helpompi.
14. Voin aina ahmia myöhemminkin, esim. kahden viikon päästä, ja sitten luopua ajatuksesta, jos halu menee ohi ajan kanssa.
15. Ei tarvitse enää valehdella tekemisistään, olla vastaamatta puhelimeen ahmimisen tai oksentamisen takia, pelätä että naapurit kuulevat yökkimiseni, jännittää yllätysvieraiden tuloa, pestä oksennusta vessan seinistä, kiirehtiä kotiin kaverilta ennen kaupan sulkeutumista jne.
16. Ahmimisen takia mahalaukku venyy, eikä silloin tule helposti kylläiseksi. Haluan pienentää vatsani taas normaalin vetoiseksi, eikä se onnistu, jos ahmin aina silloin tällöin.
17. En halua kuolla vessanpönttöä kumartaen, en elektrolyyttitasapainon aiheuttamaan sydänkohtaukseen enkä mahalaukun repeämiseen.
18. En halua olla itsekuriton ja hävettävä läski.
19. Joudun joka tapauksessa osastolle. Haluanko sinne mennessä olla laiha vai lihava?
20. Haluan oppia käsittelemään tunteitani ilman ahmimista.

Kelloja siirretään, ahmimisen lopettamista ei

2008-10-25T20:40:00.004+03:00

Nyt on se kauan odotettu huominen. Nimenomaan se huominen, jolloin aloitan laihduttamisen toden teolla, jolloin lopetan ahmimisen, jolloin oikeasti käyn aamulenkillä, jolloin en vietä 12 tuntia jääkaapin ja vessanpöntön välillä ryntäillen ja jolloin alan hoitaa muitakin asioita. En enää halua siirtää mitään uudelle "huomiselle". Asiat eivät muutu sen helpommiksi vielä yhden yön, vielä yhden ahmimiskerran, vielä yhden torkkuherätyksen tai vielä yhden ruokakrapulan jälkeen. Asiat vain pahenevat mitä enemmän niitä lykkää; kynnys kasvaa korkeutta ja tavoitteet hipovat taivaita.

The Plan on nyt valmis ja wordissä odottamassa tulostusta (jos viitsin, toisaalta säästän paperia, jos en tulosta). Pyhässä yksinkertaisuudessaan suunnitelmani koostuu seuraavista palikoista:
-kuutena aamuna viikossa hölkkälenkki (aluksi 30 min ja vähitellen lisään matkaa, kunnes marraskuun lopulla juoksen 60 min)
-kuutena iltana viikossa lihaskuntoa, aluksi ilman painoja ja parin viikon jälkeen säädettävien käsipainojen kera - väh. 30 min treeni+venyttelyt
-lisäksi mahdollisimman paljon hyötyliikuntaa
-pyrin syömään alle 700 kcal päivässä, mutta jos on juhlia tai jotain erityistä, voin joustaa
-neljä ateriaa päivässä: aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala
-mikään ei ole kiellettyä, mutta yritän syödä lähinnä kasviksia, hedelmiä, rasvattomia maitotuotteita, vähärasvaisia proteiininlähteitä, puuroa, näkkäriä, sokeritonta mehukeittoa, tomaattimurskaa jne.
-kahvia, teetä, pepsi maxia, vissyä yms. rajattomasti
-paljon vettä!
-otan joka päivä monivitamiinin, kalaöljyä ja kalkkitabletin
-pidän päivärytmin tasaisena ja nukun mahdollisimman paljon

Läskit saa kyytiä niin että lotisee! >:/

Gloomy Saturday

2008-10-25T14:00:00.000+03:00

Viime viikkoina oloni on pahentunut jatkuvasti, ja olenkin nyt sairaslomalla ja odottelen lähtöpassia osastolle. Olen surullinen, väsynyt, masentunut ja toisaalta täysin välinpitämätön. Haluan laihtua enemmän kuin koskaan. Olen päättänyt olla pitämättä mitään yhteyttä ystäviini ja jättää baarissa käymiset yms. minimiin. Keskityn nyt vaan kutistumiseen. Haluan olla sairaalaan mennessä liian pieni, haluan että minusta pidetään huolta, että vastuu otetaan minulta pois. En ansaitse huolenpitoa, ellen ole liian laiha. En halua kantaa itse vastuuta elämästäni. En uskalla kohdata elämää ja aikuisuutta, vaan pakenen niitä turvalliseen syömishäiriömaailmaan. Ahmimisen "turvallisuus" on jo testattu ja todettu valheeksi, joten nyt mennään toiseen ääripäähän eikä vaan meinata. (Tiedän, laihdutus on myös valetta.) En vaan jaksa nyt yrittää parantua.
Tämän aamun mitat:
Paino: 60,3
Vyötärö: 68
Peppu: 96
Reisi: 51

Olen Mount Everest. Kohta tekemään laihdutussuunnitelmaa...

Kaaosteoria

2008-09-25T04:44:00.000+03:00

Huomenta vaan sullekin, nami nami pusi pusi ja ihanaa uutta päivää! Ja vatut. Ei huvittaisi yhtään, mutta enhän mä nyt voi heti alkumetreillä luovuttaa. Tänään on painettava duunia kuin viimeistä päivää, oltava sosiaalinen, treenattava ja siivottava. Uskon vakaasti, että mun kämpän sotkuisuus korreloi suoraan pääni sisältöön. Mitä suurempi kaaos ulkopuolella, sitä suurempi sotku myös pääkopan sisällä. Tällä hetkellä olemme siis yhtä kaatopaikkaa, sekä pikku kämppäni että minä. Tämä päivä on siksi aloitettava kunnon siivouksella - mikäs sen mukavampaa kuin herätä puoli viideltä muutaman tunnin unien jälkeen (näin muuten hillittömiä painajaisia) ajamaan raivaustraktorilla ympäriinsä.

Niin ja otin muuten nyt viralliset lähtömitat. Pituuttani en aio missään vaiheessa julkaista, enkä itse asiassa edes tiedä sitä ihan tarkkaan, mutta tässäpä nämä muut: (Paino on todennäköisesti turvotuksen takia melkoisesti koholla, ainakin haluan uskoa niin... Ja kuten huomaatte, mulla on PERSE. En henk. koht. tajua ihmisiä, joiden lantionympärys alkaa kasilla. Miten te sen teette?! Vai mistä kohtaa pitäisi oikein mitata? ;) No, alle metrin päästiin kuitenkin...)

Paino: 63,4 kg
Rinta: 85 cm
Vyötärö (kapein): 71 cm
Vyötärö (napa): 75 cm
Peppu (levein): 98 cm
Reisi: 53 cm

Lähtöruudussa

2008-09-24T21:49:00.000+03:00

Paljastan heti itsestäni salaisuuden: olen suunnittelun ja hyvien päätösten ammattilainen. Olisin todennäköisesti monimiljonääri, jos olisin saanut euronkin jokaisesta tekemästäni lupauksesta. Olen siis tyypillinen jojo-laihduttaja, ääripääihminen, mustavalkoinen perfektionisti, jolle kaikki elämässä on joko-tai. No niin, tulipahan sanottua. Sitten niihin hyviin päätöksiin...

Lähdetäänpä siitä, että minulla on unelma, jonka olen päättänyt saavuttaa. Ei, se ei ole maailmanrauha eikä lastenkodin perustaminen eikä aids-lääkkeen keksiminen - ei mitään epäitsekästä ja ah-niin-arvostettavaa. Tällä kertaa ja tässä blogissa annan sen sijaan täyden vallan naiselliselle turhamaisuudelle ja pinnallisuudelle, joihin myös tämä unelmani liittyy. Tahdon jonain päivänä herätä täysin tyytyväisenä ulkoiseen olemukseeni tuntien itseni kauniiksi, hoikaksi ja tyylikkääksi. Siinäpä se oli pähkinänkuoressa. Toiveena olisi myös saavuttaa tämä ihana aamu mahdollisimman pian, mutta kuitenkin järkevänpituisin harppauksin.

Olen sairastanut teini-iästä asti syömishäiriötä, joka tällä hetkellä ilmenee bulimiana. Ahmin ja oksennan päivittäin. Tämä onkin tähän asti ollut suurin este ja hidaste itseni hyväksymiselle. Bulimian takia olen lihonut ja turvoksissa, iho on sekä liian rasvainen että liian kuiva ja arville puristeltu, en ole jaksanut kiinnittää huomiota vaatekaappini sisältöön, en ole jaksanut opetella meikkaamaan, en ole koskaan voinut kasvattaa pitkiä kynsiä, hiukset ovat huonossa kunnossa jne. jne. jne. Bulimia on ollut tekosyy sille, etten ole huolehtinut itsestäni ja että enimmäkseen tunnen itseni rumaksi, vialliseksi enkä lainkaan koko-Naiseksi. Ulkoisesti minulla olisi kaikki mahdollisuudet sädehtiä kuin Tshernobyl suorastaan (ja siis liioitteluhan ei kuulu tapoihini...): minulla on rahaa jota tuhlata, sopusuhtainen ruumiinrakenne, mallinmitalla pituutta, nätit kasvot ja hyvinhoidettuna heleä ja puhdas iho sekä paksut hiukset. Unelmani toteutuisi, jos vaan käyttäisin aikaani liikuntaan, kauneudenhoitoon ja shoppailuun bulimiasessioiden sijasta.

Konkreettisia tavoitteitani ovat siis painonpudotus (painaa 55 kg vuoden loppuun mennessä), päivittäisen liikunnan aloittaminen (lihaskuntoa väh. 3 krt viikossa, muina päivinä aerobista) ihonhoidon tehostaminen (säännölliset puhdistusrutiinit kuorintoineen päivineen), vaatekaapin täydellinen uudistaminen, meikkaamisen opettelu (erityisesti kauniin silmämeikin tekeminen) sekä oman tyylini etsiminen.

Virallinen päivä 1 on huomenna, mutta nyt teen ensimmäisen lupauksen: Olen viikon puristelematta finnejä. (Tästä tulee todella vaikeaa...) Taidan laittaa vessan peiliin "näpit irti naamasta"-lapun...

P.S. Keira Knightley on i-ha-na.